Vuosi sitten
vietimme onnellisen päivän näissä maisemissa. Viikko sitten palasimme näihin
maisemiin, tällä kertaa onnellisina, mutta haikeina. Yksi meistä on nyt poissa:
äiti ja mummi. Kävimme metsässä, jossa isä lievittää yksinäisyyttään. Pyyhimme
pölyjä valokuvien päältä ja katselimme kaappeihin. Kuinka paljon maallista jääkään jälkeen, kun
ihmisestä aika jättää. Tavaroita, joita hän on joskus hankkinut, saanut, käyttänyt
ja vaalinut. Jopa rakastanut. Esineitä, jotka ovat olleet tärkeä osa häntä. Ja
nyt ne ovat enää vain hyödyttömiä muistoja tai turhaa tavaraa, joka tuskin
kelpaa kellekään.
Nyt ne vielä
auttavat muisteloissa. Katselin tavaroita ja mietin äitiä. Tuota kirjaa hän
luki teininä. Noissa mustissa käsintehdyissä korkokengissä hän tanssi nuorena
neitokaisena. Niiden sirojen korkojen laput ovat jo haurastuneet palasiksi,
mutta kengät on pakattu siististi laatikkoonsa. Odottamaan seuraavaa
käyttökertaa.
Nuo kiiltävät saappaat
hän veti aina jalkaansa, kun lähti töihin. Se oli silloin kun minä olin vielä nuori.
Tuo takki hänellä oli yllään vanhana. Ja tuo valkoinen silloin kun vietimme onnellista
päivää vuosi sitten. Kun hän sauvakäveli kasvimaalle ja muisteli menneitä lapsenlapselleen,
silloin kun me kuvasimme poikien leikkejä. Kun hän seisoi ovella vilkuttamassa
automme kaartaessa pois talon edestä, viimeistä kertaa vuoteen.
Otin takkeja
mukaani kaupunkiin. Ehkä ne pesun jälkeen kelpaavat vielä kiertoon, ainakin
kissoille makuualustaksi. Käly ottaa mielellään kaikki saappaat, hänen
jalkaansa ne ovat sopivat. Ne ovat aikakaudelta, jolloin äiti osti vielä
parasta - silloin kun hän oli vielä nuori. Tai kun tytär toi hänelle kalliita
kenkiä ulkomailta. Tanssikenkiä en kuitenkaan lahjoita pois, ne olivat äidin
aarre ja ne säilytän kauniina muistona. Joskus avaan laatikon ja palaan menneisyyteen.
Haikeaa <3
VastaaPoista<3
VastaaPoista