Häivähdys luksuselämää Pekingissä

 

Paitsi kiinalaista ruokaa, perinteistä rakennustyyliä ja asumisalueita hutongeja myönnän rakastavani myös Pekingistä löytyvää luksusta. Loisteliaat hotellibrunssit ovat niin jotain erityistä, joten ne ovat asia, jota en voi Pekingin matkallani ohittaa! Vastaavaa ei Suomesta löydy, tuskin muualtakaan.

Jo päiviä aikaisemmin olen varannut pöydän sunnuntaille loisteliaasta NUO-hotellista, jossa lienee tällä hetkellä Pekingin paras brunssi. Olen myös tilannut kuskin viemään meidät, Linnin, minut ja lapset. Edellisenä päivänä saan varmistussoiton. Olemmeko varmasti tulossa? Moni nimittäin varaa pöydän eikä koskaan ilmestykään paikalle. Soitto tarkoittaa, että täyttä on, ravintola joutuu jo myymään ”ei-oota” uusille asiakkaille, jotka ovat vasta heränneet tulevaan Dragon Boat Festival -lomapäivään maanantaina. Vakuutan, että olemme tulossa.

Aamulla talon edessä meitä odottaa kaksi autoa: näen herra W:n tyylikkäässä violetissa paidassaan ja puvun housuissaan sekä hänen renkinsä herra Yaon aivan yhtä tyylikkäänä. Komennamme pikkupojat toiseen autoon ja me naiset astumme toiseen. Hetken päästä pysäytämme: kuopus joutuu vaihtamaan meidän kyytiimme, koska pelkään poikien tappelevan keskenään. Kuopus mököttää koko matkan ja vielä pitkään jälkeenpäin.

NUOn edessä nousemme kyydistä. Haluan maksaa herra W:lle heti. Hän on kummallisen haluton ottamaan maksua vastaan: ”Kävisikö Weixin?” hän ehdottaa. ”Wechat-maksuni ei toimi”, totean maanantain vaikeuksiani muistellen ja kaivelen rahaa lompakostani. Herra W vaihtaa jalkaa ja seisoo rennosti, samalla kuitenkin pälyilee ympärilleen. Ojennan hänelle kolme punaista satasen seteliä, jotka hän ottaa hyvin haluttomasti vastaan. Vaihtorahaa antaessaan hän näyttää todella myrtsiltä. Vasta silloin tajuan tehneeni kardinaalimokan. Älä koskaan anna avoimesti rahaa kiinalaiselle! Varsinkaan luksuskuskille hienon hotellin edessä. Herra W näyttää sydämistyneeltä, suorastaan tyrmistyneeltä ajaessaan pois. Kuusi hotellin conciergea seisoo rykelmässä ajoluiskan edessä ja näyttää huvittuneilta, kuiskuttelee jotain keskenään. Olen niin nolostunut etten tajua edes tervehtiä heitä.

Hotellin vessassa mietin, että minun pitäisi muistaa toimia maassa maan tavalla. Aivan kuten Suomessa ulkomaalaisten tavat tuntuvat välillä huvittavilta ja typeriltä. Niin myös Pekingissä - joten on siis tosi noloa käyttäytyä kuin ulkomaalainen. Menetin kasvoni, sanoisi kiinalainen.

Pojat yrittävät saada puhelimensa kiinni hotellin Wi-fiin. Jostain syystä se ei onnistu suomalaisella puhelinnumerolla. Yritän samaa omalla puhelimellani, tuloksetta, ja marssin sen jälkeen hotellin neuvontatiskille. Virkailija tutkii asiaa hetken ja toteaa sitten, ettei hän pysty auttamaan, en voi päästä nettiin, koska minulla on vierasmaalainen numero enkä ole hotellissa yöpyvä asiakas. Siinä vaiheessa kiukustun. Ihmettelen kovaan ääneen, kuinka voi olla mahdollista, että kaikkein halvimmissakin ravintoloissa saan oikeuden käyttää heidän nettiään, mutta tässä kalliissa hotellissa se evätään minulta, vaikka meitä on kahdeksanhenkinen ryhmä tulossa syömään heidän huippukalliiseen ravintolaansa. Nainen pyytää minua odottamaan ja ilmoittaa hakevansa ravintolan vuoropäällikön paikalle. Hetken päästä hän palaa nuorehko länsimainen mies mukanaan. Minun ei tarvitse enää toistaa asiaani, miehen avustuksella kirjaudun feikkihuoneen numerolla. Useampaa käyttäjää hän ei sillä pysty kirjaamaan, joten pojat eivät saa wi-fiään. Mutta nettiyhteyden avulla minä pystyn tilaamaan didi-taksin brunssin päätteeksi.

 

Aika moni muukin on päättänyt herkutella sinä päivänä brunssilla, sillä tapaamme yllättäen todella monta tuttua, muun muassa kahdet vanhat naapurimme!

Kuvat kertonevat brunssista: tarjolla on kaikkea mahdollista, melkein mitä vain mieleen juolahtaa. Ainoastaan "Männermarmelade" puuttuu, vaikkakin kotiin palattuamme väitämme kyläilyperheemme miehelle sitäkin löytyneen. Hän oli nimittäin omasta halustaan jäänyt kotiin ja ilmoitti tulevansa mukaan vain, mikäli siellä tarjottaisiin lemppariaan saksalaista Mettbrötcheniä, joka on ainoa hänen kaipaamansa ruokalaji, jota ei Pekingistä saa. Se kun valmistetaan raa'asta possun jauhelihasta eikä siten täytä hygieniavaatimuksia Kiinassa - tuskin Suomessakaan.

   

(Postaan myöhemmin lisää kuvia vuoden takaiselta brunssiltamme, kun veimme suomalaiset vieraamme NUOhon.)

Ruokailun jälkeen pöytätoverini väsähtävät ja lähtevät päivälevolle kotiin, minä puolestani lähden esikoista saatille, hän on matkalla tapaamaan kiinalaista kaveriaan. Nuoret yhytettyäni hyppään metroon ja matkustan yksin Parkview Greeniin.

Parkview Green on pekingiläinen ostoskeskus, jossa luksuskauppojen ja -hotellin lisäksi on esillä kuuluisien taiteilijoiden tekemää modernia taidetta. Yllä kuvia ostoskeskuksen käytävistä. Muutama vuosi sitten kävin täällä Mari Mannisen järjestämällä opastuskierroksella, jossa saimme kuulla asiantuntijan suusta enemmänkin tästä taiteesta sekä pääsimme tutustumaan myös paikkoihin, jonne normaali turisti tai asiakas ei pääse. Tämäkin postaus minulla on vielä julkaisematta, mutta ehkä joku päivä saan sen valmiiksi tai edes kuvat näytille tänne blogiini.

Tämän hotellin persoonallisissa sviiteissä on yöpynyt paljon suuria kuuluisuuksia, ja huhun mukaan eräässä ostoskeskuksen apartmentissä asuu suomalainen julkimokin...  

Parkview Greeniin tulin aina toisinaan kurkistamaan Pekingin ainoan Ted Baker -liikkeen alennusmyyntien tarjontaa ja muuten vain hengittämään luksustuulta sisääni. Kuten kuvista näkyy, täällä taide on hyvin erikoista ja aika ronskiakin. Sitä ja näyteikkunoita katsellen on hauska kuljeskella ja katsella ympärilleen, pysähtyä välillä valokuvaamaan. Niin tekevät kaikki muutkin!

Ostoskeskuksen alakerrassa on muuten yksi kaupungin parhaista jiaozi eli dumpling-ravintoloista.

Näyteikkunoiden vaatteet kuvasin itselleni muistiin. Ehkä joskus lähetän ne kierrätysompelimoon, jossa pyöräytetään minulle samanlaiset.

Vauhdikas viikonloppu

Voisi kuvitella, että kun ihminen saapuu uuteen maahan maailman toiselta puolen eikä hänen elimistönsä ole vielä tottunut vieraisiin viruksiin ja bakteereihin, nämä suorastaan kyttäisivät otollista tilaisuutta iskeäkseen oikopäätä kiinni puolustuskyvyttömään. Vaan ei, näin ei ainakaan käynyt minulle, sillä koko ensimmäisen vuoteni Pekingissä olin terve kuin pukki. Viime viikolla kuherruskuukauteni viimein päättyi ja sairastuin pahimpaan flunssaan mitä vuosikausiin.

Koko viikon lepäsin (sen verran kuin osaan levätä: kiinaa kerraten ja blogia kirjoittaen). Viikonloppuna lepokausi päättyi ja vietin mitä vauhdikkaimmat kolme päivää, joka alkoi perjantai-illasta. Tuolloin vanhempien lasten koululla vietettiin koko koulun yhteistä perhejuhlaa. Minä juhlin lapsistamme kolmen sekä äitiystävieni kanssa, samalla kun mies vietti iltaa toisaalla yhden lapsen ja lätkäpelikaveriensa kanssa. Tuona iltana nimittäin kasattiin Pekingin harrastajajääkiekkojoukkueet taas vuodeksi eteenpäin.  

 

Lauantaiaamun valjetessa taivas oli kirkkaampi ja sinisempi kuin varmaan koskaan. Mitä surkein päivä perheen yhteiselle ajanvietolle, totesimme äitien kesken matkatessamme koululle. Onhan niin paljon mukavampaa viettää kaunista lauantaipäivää koulutuksessa, yhdeksästä neljään! Lounaalle kävellessämme emme voineet välttyä taivaan sinisyydeltä. Emmekä ylittämämme joen vihreydeltä, sillä leväpeite luo kauniin kontrastin siniselle taivaalle. Ja mielenkiintoisen tuoksahduksen raikkaaseen ilmaan.

 

 

Lauantai-iltana lähdimme miehen kanssa kahdestaan ulos syömään. Nelilapsisessa perheessä kahdenkeskinen aika ei ole kovin tavallista herkkua, vaikka tällä kertaa olikin edellisestä kerrasta vierähtänyt vasta kuukausi. Muistan vielä hyvin sen ajan, jolloin suunnitelma illasta aikuisten kesken lopahti jo ajatukseen hoitajan etsimisestä lapsille. Nykyään lastenhoitaja löytyy omasta takaa, ja yleensä tämä on myös helposti suostuteltavissa. Uhkailun ja kiristyksen sijaan riittää ihan pelkkä perinteinen lahjonta, suostuttelukeinona käytämme pizzaa, sipsejä ja limsaa. Jostain kumman syystä lapsista on mukavaa viettää iltaa ihan keskenään leffaa katsoen ja herkkuja syöden. Ehkä se on se, että saa syödä telkkarin ääressä ja tiputtaa sipsejä sohvalle. Eikä kukaan komenna nukkumaan. Vapautta!

 

Romanttinen fine dining Pekingissä vaatii kuitenkin hieman etsiskelyä. Ensinnäkin fine dining ja kiinalainen ruoka eivät mahdu minun mielessäni samaan lauseeseen. Singaporessa pääsin onnekkaasti (kutsuvieraana) muutaman kerran erittäin hienoihin kiinalaisiin ravintoloihin, mutta vaikka ruoka olikin erinomaista, ei se mielestäni ollut NIIN ihmeellistä. Ehei, paljon parempaa ja mielenkiintoisempaa kiinalaista saa halvalla kadulta, siihen ei kannata omia rahoja tuhlata. Toisekseen aasialaiseen ravintolaan menen mieluummin isolla porukalla, jotta voin tilata pöytään mahdollisimman monta eri ruokalajia. Joten romanttisesti miehen kanssa kahden haluan syödä länsiruokaa.

 

Toinen ongelma on terassi. Tällä hetkellä Pekingin kesä on vielä parhaimmillaan, illan viiletessä lämpötila putoaa miellyttävään 25 asteeseen. Tällaisessa säässä en mistään hinnasta enkä edes kenenkään pakottamana suostuisi syömään kylmäksi ilmastoiduissa sisätiloissa. Tämä sotii kiinalaista ajattelua vastaan, sillä kuka hullu nyt ulkona söisi. Tai hullupa tietenkin, varmaan tästä nimenomaisesta syystä eräs kiinalaisista rajanaapureistamme rakennutti kesällä lomamme aikana korotetun aidan meidän ja oman talonsa väliin. Koska aidanjatke ilmestyi vain meidän yhteiselle rajallemme, arvelen syyksi pähkähulluuteni. Ensin kyllä pohdin, pelkäsikö hän meidän vakoilevan ayejaan keittiössä (jota herrasväki ei tietenkään itse käytä), vai oliko vaarana, että ayit näkisivät keittiönikkunastaan meidän turmeltunutta elämäämme ja pelottavia tapojamme, kuten ulkoilua pihamaalla. Nyt he eivät enää näe sitä, mikä soisi minulle mahdollisuuden hyppiä vaikka nakupellenä pikkupihallamme.


Mutta eksyinpä vähän aiheesta, joten palataanpa askel takaisin päin. Pekingistä saa siis hakemalla hakea länsimaista fine dining -ravintolaa, jolla olisi vielä viehättävä terassi. Muutama suljettu löytyi. Vaan löytyipä viimein oikeanlainen ja vieläpä historiallinen: art deco –tyylin mukaan rakennettu Capital M, jonka viehättävältä kattoterassilta on näkymä suoraan keskiaikaiselle Qianmen-portille ja valonauhoin koristelluille Tiananmenin rakennuksille. Paikka oli ihastuttava, mutta haastavaa oli taiteilla korkeakorkoisissa sandaaleissani porrasaskelmilla ja väistellä terassin lautalattian rakoja. Parin viinilasillisen jälkeen se tosin pelotti vähemmän kuin tullessani selvin päin, jolloin tasapainoilin seinistä ja miehen käsikynkästä tukea ottaen. Tarkasti askelmiin keskittyessäni jäivät valitettavasti ravintolan upeat art deco –lattiat kuvaamatta (vessaa lukuun ottamatta), mutta niitä voi ihailla ravintolan omilla nettisivuilla. Ravintolan ruokaa en sen sijaan voi hehkuttaa, kovin talviselta listalta valitsemamme ruoka oli pienoinen pettymys, ainakin verrattuna vuodentakaiseen käyntiimme Temple-ravintolassa. Ehkä seuraavan kerran tulemme vain lasilliselle maisemia ihailemaan!

 

 

 

Rakastan saksalaisia ja englantilaisia poliisisarjoja. Englantilaisia tuijottelen samanmielisten lasteni kanssa kotona Yle Areenasta, mutta saksalaisten dekkarien katsominen Pekingissä on suoranainen happening. Kerran kuukaudessa saksalaisravintola Zeit Berlinin kabinettiin kokoontuu iloinen saksalaiskrimien ystäväjoukko nähdäkseen Tatortin viimeisimmän jakson. Ja usein sinne on lähdettävä, siitä huolimatta että taksimatka meiltä ravintolaan kestää tunnin suuntaansa. Yksin reissu jäisi tosin tekemättä, mutta onneksi naapurista löytyy samanmielinen dekkarifani…



 

 

Paljon oli tänä viikonloppuna huijarikuskeja ajossa taksiliikenteessä. Perjantaina taksimatkamme kotiin maksoi kymppejä lisää normaaliin verrattuna, ja meinasipa kuski yrittää myös ”väärennetyn rahan taktiikkaa”. Satasella ja viidelläkympillä ei koskaan kannattaisi taksia maksaa, sillä näitä seteleitä väärennetään eniten. Yleensä huijaus tapahtuu siten, että kuski vaihtaa ovelasti setelin ja väittää asiakkaan antamaa rahaa väärennetyksi. Hämmentynyt asiakas ottaa setelin vastaan ja tarjoaa kuskille uutta, ja tällä tavoin kuski saattaa vaihtaa jopa useita seteleitä väärään rahaan, ennen kuin asiakas hoksaa yhtään mitään. Minä maksoin satasella, mutta pidin koko ajan silmäni kiinni setelissä. Kuski pyöritteli sitä, epäili väärennetyksi ja pyysi toista seteliä. Kohautin olkiani ja sanoin, ettei minulla ole muuta rahaa. Eipä hänen auttanut muu kuin hyväksyä antamani seteli. Mikäli olisin ryhtynyt etsimään toista rahaa ja kiinnittänyt huomioni lompakkooni, huomaamattani hän olisi vaihtanut kädessään olevan setelini väärennökseen.

Lauantai-iltana ensimmäinen taksikuskimme puolestaan yritti pyytää paluumatkasta Tiananmeniltä meille kotiin kolmea sataa, kolminkertaista hintaa normaaliin verrattuna. Kun käskimme panna mittarin päälle, hän pudotti hinnan kahteen sataan. Hyppäsimme saman tien liikennevaloissa ulos autosta ja etsimme uuden kyydin, joka maksoi satasen.

 

Aina kun pystyn, käytän taksimatkoihin Uberiä, mikäli vain saan appsin toimimaan puhelimessani. Yleensä kuljettajat soittavat varmistussoiton ja joskus heitä ei huvita etsiä asiakasta, joka takeltelee huonoa kiinaa ja hokee lähinnä tīng bù dŏngia (sananmukaisesti: kuuntelee - ei ymmärrä). Sunnuntaina leffasta palatessamme apps toimi, mutta ensimmäinen kuljettaja hylkäsi kyydin. Kehtasipa vielä maksattaa minulla 10 juania (1,50 €) peruutusmaksua (mikä ei ole ensimmäinen kerta). Tein reklamaation Uberille ja sain rahani takaisin, kuski puolestaan sai sakkomaksun ja varoituksen. Mielenkiintoinen taksiviikonloppu totta tosiaan, paljon sitä oppi lyhyessä ajassa. Taidanpa taas jatkossa siirtyä metroon.


Ja maanantaiaamuna pääsee taas bussilla töihin...