Oi ihana toukokuu - ja Peking ihanimmillaan

 

 

 

Missä kaatopaikka - siellä on oltava myös asutusta...

 



Parin vuoden päästä tämän kun näkisi toukokuisessa loistossaan

 

Peking on kauneimmillaan toukokuussa. Kun ruusut kukkivat täydessä terässään moottoriteiden reunamilla, tätä kaupunkia voi hyvällä syyllä kehua maailman kauneimmaksi metropoliksi. Jostain kummasta kasvit ammentavat elinvoimaa, vaikkei ole satanut yli puoleen vuoteen! Se on minusta ihmeistä suurin. Tänä vuonna sadekausi on jäljessä, sillä ensimmäisiä sateita odotetaan vasta tulevalle viikolle. Niitä minä en odota – ensimmäisen sateen jälkeen tulevat myös hyttyset. Sankoin joukoin!

 

Eilen kirpputorilla mieheni myi pois jättimäisen tuulettimen, jolla alkukesästä pidämme hyttyset poissa ruokapöydän äärestä. Vitsi että harmitti – pihalla kun ei pysty istumaan ilman kolmenlaista suojausta: hyttyssavua, hyttysmyrkkyä iholla sekä tuuletinta, joka puhaltaa hyttyset kauas pois. Häne ei enää muistanut niin kauas kuin viime kesään, vielä kun ei tuuletinta ole tarvittu. (Jotkut vieläpä väittävät, että Suomessa muka olisi paljon hyttysiä! He eivät ole käyneet Pekingissä...) Saman tien siis ajoimme kauppaan ostamaan uuden tuulettimen hyttyskarkottimeksi.

 

Kaunista kukkaloistoa moottoriteillä en ole kerinnyt kuvaamaan, mutta tänään nappasin muutaman pikaisen kuvan polkupyörälenkiltämme. Kuopus kun meni synttärijuhliin, oli meillä kerrankin mahdollisuus tehdä isojen lasten kanssa pyörälenkki. Oikopolkua etsiessämme päädyimme keskelle metsää, josta löytyi ihan maatalo. Uskomatonta ajatella että elämme suurkaupungissa ja kotimme lähellä on kukkoja ja lampaita. Ja kyllä oli maajussi hämmästynyt, kun yhtäkkiä iso länkkäriperhe ilmestyy pyöriä taluttaen hänen tilansa takaa, keskeltä metsää. Ystävällisesti hän neuvoi meille reitin takaisin tielle J

 

Pienen pätkän jouduimme ajamaan ison tien liikenteen seassa, ja silloin kyllä hirvitti. Silloin tuli mieleen, kuinka moni Suomesta vieraileva on ihmetellyt, että oikeastiko uskallamme pyöräillä täällä liikenteen seassa. Joo, isoille teille en yleensä uskaltaudukaan, siellä kun ovat isoimmat kingejä, he eivät pyöriä väistä. Siinäpä en sitten kuvaamaan kerinnytkään.

 

Päämäärämme oli puisto, jossa viime vuonna kävimme. Puistossa pysähdyimme vain tankkaamaan, aikaa ei enää jäänyt kiertelylle.

Paluumatkalla testasimme uutta pyörätietä, joka on tehty oikotiemme viereen. Kadulle, jonka kutsumanimi on synkästi ”dead ayi road” eli kuolleiden piikojen tie. Tämä tie on suosittu oikotie metsän poikki ja sitä käyttävät yhtä lailla töistä palaavat mopoilijat kuin myös autoilijat. Osuvan kutsumanimensä se on saanut siitä, että tällä kapealla tiellä, jossa ajetaan tuhatta ja sataa ja ohitellaan miten sattuu, on sattunut paljon kuolemankolareita. Siitä huolimatta mopoilijat ajavat pimeällä ilman valoja ja kuorma-autot töötöttävät "pois tieltä, täältä tullaan" -merkkiään huristellessaan pienempien kulkuneuvojen ohi.

Tähän asti emme ole liikkuneet tiellä ilman autoa, sillä pyöräilijät ja kävelijät ovat myös joutuneet kulkeman viidakon lakeja noudattavan liikenteen keskuudessa, mutta nyt heille on valmistunut uusi tie, jota reunustamaan on kasvatettu ties mitä puita. Tämän tästä näimme puutarhureita hoitamassa kasveja, joten tästä tulee vielä upea reitti. Pyörätie kiertää molemmin puolin ajotietä, joten tien ylittäminen oli välillä henkemme edestä puuhaa. Ja jotain on tiesuunnittelijoilta päässyt unohtumaan: siinä kohdin, mistä meidän piti päästä toiselle tielle, ei pyörätieltä ollutkaan ”liittymää”, vaan siihen oli muodostunut itse tehty polku.

 

 

Peking on upea kaupunki. Tästä linkistä toivottavasti löytyy mainosvideo tästä kaupungista parhaimmillaan :)

 

Kun Äiti töihin meni...

Kiinalaisen uudenvuoden lähestyessä Äiti meni töihin. Ihan oikeisiin töihin, sellaisiin joiden tuloksia seurataan ja jotka on kannettava kotiin viikonloppunakin – ainakin mielessä. Ja joista olettaisi saavansa taloudellistakin hyötyä! Koska Äidin työpäivät venyvät yleensä 12 tuntisiksi ja työmatkoihin kuluu 3,5 tuntia päivässä, ja koska tämän lisäksi Äiti myös jatkaa syksyllä aloittamaansa osa-aikatyötäänkin, lienee sanomattakin selvää ja jokainen pystyy alaluokkien yhteenlaskutaidon avulla päättelemään, ettei Äidillä jää viikossa enää tunteja mihinkään muuhun ylimääräiseen kuin nukkumiseen. Työnteon seurauksena ei blogi ole päivittynyt kahteen kuukauteen, lapset elävät kuin pellossa ja koulun lähettämät tiedotteet saa Äiti naapureiltaan suullisena tiivistelmänä. Elämä on siis taas palannut vanhoille raiteilleen.

 

Työtehtävä on erittäin mielenkiintoinen ja haastava. Lisähaastetta ovat tuoneet myös kiinalaiset ja suomalaiset kulttuurierot. Jopa niin paljon, että aluksi Äiti ajatteli ”kuherruskuukauden Kiinassa” olevan ohi. Että nyt tulisi se hetki, jolloin hän haluaisi lyödä hanskat tiskiin, sanoa hyvästit Pekingille ja lentää Finnairin sinivalkoisella siivellä suoraa päätä Suomeen. Mutta niin ei käynytkään. Päinvastoin, töissä käyminen toi uuden ulottuvuuden Äidin ja Kiinan väliseen suhteeseen. Se vei Äidin lähemmäksi kiinalaisia, sitä oikeaa elämää. Suhde syveni. Ja onpahan jotain, mistä riittää kertomista myöhemminkin.

 

Joka aamu kello herättelee Äidin viideltä. Hänellä on tunti aikaa tehdä kaikessa rauhassa omaa lähtöään, peseytyä, pukeutua ja juoda pari kuppia vahvaa mustaa kahvia, ennen kuin muu perhe nousee ylös ja alkaa hillitön hälinä ja häslinki. Samanaikaisesti kun isommat lapset nousevat koulubussiin, kapuaa Äiti pyörän selkään ja lähtee polkemaan kohti metroasemaa. Varhain aamulla Shunyi on harmaa ja hiljainen, kauppojen ovet ovat vielä visusti kiinni eikä ruokakaupan edessä parveile autoja etsimässä parkkipaikkaa ja tukkimassa ajotietä. Sillä röyhkeimmät autoilijat jättävät autonsa keskelle tietä, ja siksi päiväsaikaan tie on yleensä aina tukossa. Pyöräilijät joutuvat puikkelehtimaan autojen välistä, mikä on Äidistä pelottavaa. Autoilija kun on kingi ja pyöräilijän on väistettävä, mutta pyörän hallitseminen ei ole kovin helppoa, etenkään silloin kun ohjaustangosta roikkuu painavia kasseja, jotka hankaloittavat tasapainoilua. Kerran Äiti kaatuikin pyörällään, onneksi tosin vasta tungoksesta päästyään. Yksinään ei pyörää voi jättää seisomaan hetkeksikään, sillä heti kun irrottaa tangosta, se kaatuu. Kiinni on pideltävä jopa kaksin käsin. Muutaman kerran Äidin ollessa varomaton on pyörä kaatunut pyöräparkissa ja kaikki viereisetkin pyörät ovat laonneet rivissä. Siitä on Äidin pyörässä muistona palkeenkieli satulassa ja pyöränkori, joka ei enää pysy paikoillaan. Sitä riskiä Äiti ei halua ottaa, että hän kerran naarmuttaisi pyörällään jonkun puolen miljoonan euron hintaisen, kiiltävämaalisen auton, nimittäin kiinalaisen kalleimman omaisuuden ja rakkaimman lelun.

 

Varhain aamulla on ihan toista, täydellisen rauhallista. Autoilevat työmatkalaiset juovat vielä kotona rauhassa aamukahvejaan, ja kadulla näkee ainoastaan lähistön koulujen koulubusseja, jotka ovat jo kerääntyneet ostarin eteen odottelemaan. Äiti ihmettelee, kuinka kummassa nuorimmaisten koulubussi voi joka aamu myöhästyä lapsia hakiessaan, vaikka bussi selvästikin odottelee tunnin ajan aivan lähistöllä. Kun Äiti polkee bussin ohi, torkkuu kuski pää rattia vasten.

 

Asemalla Äiti jättää pyörän maksulliseen parkkiin. Illalla palatessaan hän joutuu tappelemaan valvojan kanssa hinnasta, koska tämä yrittää aina nyhtää laowailta ylimääräistä, mutta aamulla Äiti saa parkkeerata pyöränsä kaikessa rauhassa. Hän lukitsee pyörän ja kypärän läpiruostuneeseen telineeseen, kerää kassinsa ja pussinsa ja kulkee laukkujen läpivalaisun kautta asemalaiturille. Kaikilla Pekingin metroasemilla tarkistetaan aina laukut, osassa jopa laukuissa olevat vesipullotkin. Toisinaan virkailijat kokeilevat metallinpaljastimien avulla vaatteetkin. Lähtö- ja päätepysäkillä he jo tuntevat Äidin, yhdessä hymyillään ja tervehditään. Ruuhka-aikaan iltapäivisin tarkastus voi olla pullonkaula: pitkät jonot odottelevat pääsyä tarkastukseen, josta laiturille päästetään ihmisiä harvakseltaan. Kerran Äiti matkusti pahimman ruuhkan aikaan lähes typötyhjässä metrossa – jonotettuaan ensin tunnin turvatarkastukseen -, sillä junia kulki niin usein, ettei kovinkaan moni matkustaja ennättänyt kulkea tarkastuksen läpi laiturille.

 

Seitsemän aikaan aamulla työmatkalaisia on liikkeellä paljon, vaikkakin ainoastaan kerran on vaunu ollut niin täynnä, että Äiti on kokenut olonsa suorastaan tukalan ahtaaksi. Yleensä matkustajat jäävät seisomaan ovien eteen ja keskemmällä on väljempää, joten Äiti tunkeutuu aina anteeksi pyydelleen ihmisten välistä keskikäytävälle. Matkan varrella on kaksi risteysasemaa, jotka tyhjentävät junan lähes täysin, ja loppumatkan muutaman pysäkin verran Äiti matkustaa väljästi. Vaihtoasemalla on käveltävä pitkä matka toiselle linjalle, mutta loppupätkä sujuu onneksi työmatkalaisten vastavirtaan. Toisinaan Äitiä onnistaa: hän saa jopa istumapaikankin.

 

Vaikka vanhuksia kunnioitetaan, ei heille silti aina liikene istumapaikkaa. Jos laowai antaa oman paikkansa vanhukselle, siitä ihmiset ovat suorastaan tohkeissaan. Kerrankin kun Äiti antoi paikkansa vanhalle naiselle, sekä tämä ja viereiset matkustajat ryhtyivät järjestämään heti Äidille istumapaikkaa. Ja kun Äiti poistui metrosta, tarttui oven luona seisova mies häntä hihasta ja kiitti hymyillen. Paikan saanut vanhus oli kuulemma hänen äitinsä!

 

Pitkän metromatkan Äiti kuluttaa lukien romaaneja, petraten samalla vieraiden kielten taitojaan. Vastikään hän luki saksalaisen ystävänsä kirjoittaman, Pekingin expattielämään sijoittuvan jännittävän murhamysteerin ”Bleicher Jasmin” ja aloitti Jonas Jonassonin hauskan veijaritarinan ”Hundraåringen som klev ut genom förstret och försvann”. Paitsi tukanvärinsä ansiosta erottuu Äiti metromatkustajien joukosta myös outojen tapojensa johdosta: hän on ainoa joka räplää kännykän sijasta kirjaa!

 

Kun Äiti tunnin kuluttua nousee metrotunnelista maan päälle, on kaupunginosa jo herännyt ja muurahaiset kiirehtivät töihinsä. Monet ravintoloitsijat ovat kantaneet pöytiä ja höyryäviä patoja kadulle, ja keittävät nuudelikeittoja ja uppopaistavat taikinanyyttejä aamupalaksi ohikulkijoille. Pienistä luukuista voi ostaa jiān bingejä (煎餅), kiinalaisia täytettyjä lettuja. Kevätauringon alkaessa lämmittää on kaupunginosa herännyt uudenlaiseen eloon. Jo varhain aamulla saapuvat maalaiset myymään hedelmiään ja vihanneksiaan, keskelle jalkakäytävää pystytetään tori tai ainakin parkkeerataan myyntikärry. Illalla Äidin palatessa töistä on tori kadonnut, mutta myyntikärryjen määrä on lisääntynyt. Useamman kerran Äiti on nähnyt hevosen vetämät rattaatkin moottoritien liittymässä sillan alle parkkeerattuna. Ensimmäisellä kerralla Äiti hieroi silmiään ne nähdessään, sittemmin hän on jo tottunut näkyyn.

 

 

 

 

 

Hedelmä- ja vihanneskauppiaita

 

 

 

 
 

Jian bingejä kadunkulmasta

  

Tynnyrigrillistä banaaninlehteen käärittyjä riisinyyttejä

  

 

 

  
   

 

Pekingiläinen hampurilainen

   

 

Äiti kuvaa salaa, mutta toivoo etteivät kuvattavat huomaisi hänen räpsivän heistä valokuvia. Tällä alueella näkyy harvoin ulkomaalaisia, joten asukkaat varmasti tunnistavat Äidin: tuo on se laowai joka kulkee täällä joka päivä. Siksi Äiti ei halua suututtaa heitä.

 

Aurinko ja ilmojen lämpeneminen on tuonut asukkaat kaduille. Aamuisin vanhukset kerääntyvät puistoihin istumaan, nuoremmat eläkeläiset tanssimaan. Iltaisin käsityöläiset istuvat vakipaikoillaan katujen varsilla. Yhdessä kohdassa on polkupyöränkorjaajan työpaikka, toisessa moponkorjaajan. Tämän viereen kantaa vanha täti joka päivä ikäisensä poljettavan singerin ja ompelee paikkoja asiakkaiden vaatteisiin. Joku päivä Äiti aikoo viedä poikien polvista puhkikulutetut housut tädin paikattaviksi.

 
Peking on harmaa, likainen mutta jännittävä. Jok’ikinen päivä, kun Äiti kävelee puolisen tuntia metroaseman ja työpaikan väliä, soi Loirin kappale Elastisen laulamana hänen mielessään: Nauraen kuljen kuin kuningas mä oisin. Elän täysillä hetkessä matkalla nauttien retkestä.

 

Äiti hymyilee itsekseen ja ihmiset hymyilevät hänelle takaisin. Tervehtiä saa vaikka ei tunnetakaan.

 

Polkupyöränkorjaaja työssään

 

 

 

Moponkorjaaja odottelee asiakkaita

 

 

 

Autopesula

 

 

 

 

 

Tänään mummo on lähettänyt lapsenlapsensa töihin

 
 

Koululaiset retkellä (onkohan heidänkin lätsänsä IFiltä?)

 

 

Mitähän tämä setä mahtaa korjata?

 

 

 

 

 

Toppavaatteiden pesupäivä

 

 

 

 

Ihmettelen muuttuvaa Pekingiä - kangastorilla

Isommat lapset olivat viime viikon poissa kotoa, kumpikin oman luokkansa kanssa Kiinan ekskursiolla. Tällaiset luokkaretket ovat yleisiä täkäläisissä kansainvälisissä kouluissa ja niitä kutsutaan Chinese culture studyiksi. Esikoinen tutustui Datongin kaupunkiin ja sen yli tuhatvuotisiin ihmeisiin, kuten vuorenseinämälle rakennettuun temppeliin (Hanging Temple). Kakkosen luokka oli Pekingin alueella, seikkailemassa eloonjäämissaarella.

 

Niinpä minunkin työmääräni hieman helpotti ja saatoin vähän katsella ympärilleni Pekingissä. Kolmosen luokka ei vielä matkusta yön yli vaan retkeilee Pekingissä, ja keskiviikkona he tekivät puolipäiväretken Beijing Planning Exhibition Halliin. Olin tällä retkellä mukana ”chaperonena”, yhden pienryhmän ohjaajana. Meitä vanhemmista koostuvia chaperoneja oli useita, joten ryhmässäni oli kolme oppilasta, oma lapseni ja kaksi muuta. Kaikki rinnakkaisluokat olivat mukana retkellä, joten matkaan lähti useampi bussillinen oppilaita, opettajia ja chaperoneja.

 

Retkeä oli pohjustettu hienosti: Pekingin kasvamista suurkaupungiksi ja kaupungin jatkuvaa nopeaa muuttumista oli opiskeltu jo parin viikon ajan koulussa ja läksyinä kotona. Oppilaille oli jaettu retkellä täytettäväksi hienot monistepohjat, joihin heidän piti kirjata huomioitaan sekä bussimatkan aikana että näyttelyssä. Matkasimme Tian’anmenin lähettyvillä sijaitsevaan näyttelyyn tunnin ajan ja ennätimme kymmenen minuutin ajan luoda yleiskatsausta näyttelyssä, kunnes menimme elokuvateatteriin katsomaan puolen tunnin mittaista virtuaalifilmiä. Ensimmäisessä osassa esiteltiin Pekingin kehittymistä suurkaupungiksi. Toisessa osassa näytettiin yli-ihanteellista suunnitelmaa siitä, miltä "ekokaupunki Peking" näyttäisi vuonna 2020: ilma ja luonto olisivat puhtaita, kaikenlainen kierrätys toimisi, väestö asuisi esikaupunkialueella viehättävissä pikku ekotaloissaan, jopa puolet (!) kaupungin pinta-alasta olisi puistoja, liikenne sujuisi mutkattomasti, koska ihmiset matkustaisivat julkisilla töihin keskustaan, pyöräkaistoja ja kävelyteitä olisi loputtomiin… Nauratti kun mietin rakennuksen ulkopuolella olevaa todellisuutta. Menee kyllä vähän kauemmin kuin viisi vuotta saavuttaa tuollainen utopiakaupunki... Vaikka totta se onkin, että tässä kaupungissa muutokset tapahtuvat HYVIN suurella nopeudella!

 

Koululaisten tehtävä näyttelyssä

 

Kun elokuvat päättyivät, hämmästykseksemme meidät komennettiin takaisin busseihin ja matkasimme taas tunnin ajan koululle. Yhtään ainoatakaan kohtaa emme ennättäneet täyttää monisteista emmekä nähdä näyttelystä mitään! Istuimme siis kaksi tuntia bussissa Pekingin liikenteessä nähdäksemme yhden puolen tunnin elokuvan. Pedagogisesti opetus näyttää siis pinnalta hyvältä, mutta onko kaikki vain ulkokultaa? Illalla lähetin opettajalle palautetta sähköpostitse ja ehdotin, voisiko tämäntyyppiselle retkelle varata seuraavalla kerralla koko päivän. Jotta oppilaat ehtisivät täyttääkin sen erinomaisen tehtävän.

Kangastorilla

 

Torstain omistin aivan itselleni: tutustuin naapurini opastamana eteläpekingiläiseen silkkitoriin. Naapurini etsi itselleen ja ystävälleen kankaita, minä olin mukana vain nähdäkseni paikan. Aikoinaan haalin Singaporesta hirvittävät määrät värikkäitä, paksuja silkkikankaita, koska tuolloin 20 vuotta sitten Suomesta ei saanut vielä kuin yhdenlaista silkkiä. Näitä kankaita minulla on edelleen kasapäin kaapeissani, koska hyvän ompelijan löytäminen on vaikeaa ja juhlavaatteita minulla on jopa vuosikymmeniksi eteenpäin, kiitos singaporelaisen huippuompelijani. Vaatteiden teettäminen oli sielläkin hyvin halpaa, mutta laadusta ei ollut aina takeita. Kokeilin ensin useita ystävieni suosittelemia räätäliliikkeitä, joissa – vaadittuani vaatteilta istuvuutta – sain kuulla, kuinka olen niin kauhean lihava, ettei minulle voi tehdä muotojeni mukaisia vaatteita! Jouduin itse neuvomaan ammattiompelijoille, kuinka tehdä laskokset hameenvyötärölle, jotta hame istuisi takapuolesta. Niinpä olin jo menettänyt kaiken kiinnostukseni vaatteiden teettämiseen, kunnes ystäväni vei minut tapaamaan omaa ompelijaansa. Tämä Pau Ing ompeli kotonaan, yksinkertaisessa kerrostaloasunnossaan, eikä ollut aikoihin ottanut uusia asiakkaita vastaan. Ystäväni suostutteli hänet ottamaan minut ja teetin hänellä monta ihanaa silkkistä juhlapukua, jotka istuivat kuin hansikas ja joissa jok’ikinen pieni yksityiskohta oli viimeistelty huolella käsin. Hänkin kyllä muisti aina mainita vartaloni jokaisen epäsymmetrisyyden. Tässä asiassa kiinalaisten ja meidän suomalaisten käsitykset sopivista puheenaiheista selvästi eroavat toisistaan.

Pau Ingiä vastaavaa ompelijaa tuskin löydän toista ja Suomessa kiinnostuin enemmän kierrätysompelemisesta. Niin silkit unohtuivat pariksi vuosikymmeneksi kaappeihin hankkiessani kirpputoreilta kankaat uusiin vaatteisiin. Tällä mielellä lähdin myös silkkitorille: vain katselemaan ympärilleni, en ostamaan mitään. Ja vaikka löysin mitä ihanimpia kankaita, yritin tiukasti pitää pääni kylmänä ja jättää ihanuudet pakkoihin. Melkein jopa onnistuin…

Kangastori

 

Torialueen kartta

 

Vaikka ulkopuoli näyttääkin aika rähjäiseltä, ovat silkit esillä siistissä pakoissa tai rullissa

Tarjolla mitä uskomattomampia silkkejä

Tämä keltainen oli ehdoton suosikkini

Uskomattoman kauniita pellavakankaitakin löytyy

Talvi on tulossa, joten pehmeää puuvillaa myydään säkkikaupalla täkkien täytteeksi

 

Tuttu unikkokuosi

 

Vaikka onnistuin pitämään pääni kylmänä ja kukkaron nyörit melkein kiinni, lähti jotain kuitenkin mukaani...

 

 

Viereinen ruokatori

 

Täytettyjä rapeita "lettuja"

 

Nälkä yllätti

 

 

Kokonainen ankka (mitään ei haaskata)

 



 

Koska asiakkaita oli aika vähän, ovat nämä oletettavasti myyjien omia autoja. Kodit voivat olla kuinka alkeellisia hyvänsä, mutta varallisuuden on näyttävä ulospäin ja se näytetään hienolla autolla. Joka tietysti aina myös kiiltää puhtauttaan. Ja hienon auton omistaja on liikenteessä kingi! Siksi autojen määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti ja lisääntyy koko ajan, ja vaikka joukkoliikennettä kehitetään jatkuvasti, ihmiset haluavat ajaa omilla autoillaan. Status ennen kaikkea! 
 

Vierailu kangastorilla sopi hyvin viikon teemaan, sillä kuljettamisen ja liikenteen ohella se toimii hyvänä esimerkkinä siitä Pekingin kehityksestä, johon olen juuri perehtynyt Kolmosen kanssa. Huhut kertovat että kangastori vetää viimeisiään tällä paikalla, että se on jo määrätty purettavaksi. Kukaan ei tosin tiedä, tapahtuuko tämä viikon, kuukauden vai vuoden päästä. Tavallista on, että voi mennä pitkänkin aikaa, ettei tapahdu yhtään mitään, mutta sitten tulee häätökäsky hyvin lyhyellä, jopa parin viikon varoitusajalla. Jos tilalle rakennetaan uusi tori, on vanhoilla myyjillä tuskin varaa enää palata. Kukaan ei tiedä, mitä näille myyjille tapahtuu ja mihin he liikkeensä siirtävät. Ehkä vähiten he itse…

 



 

 

 

Pekingin ilmanlaatu: liikenneruuhkien ohella tärkeä yleinen puheenaihe! Tänä päivänä AQI oli noin 250 eli huonoin pitkään aikaan.