Joulukinkun vaatekaapilla

 

 

 

 

Vaihdan työpaikkaa. Haikein mielin lopetin vapaaehtoistyöni nuorempien lasteni kansainvälisessä koulussa ja hyvästelin oppilaani ja työtoverini ennen joulua, sillä eurooppalainen työnantajani aloittaa taas uuden kurssin Pekingissä ja minua tarvitaan. Mutta toisaalta on mukavaa myös palata vanhoihin tehtäviin, onhan työ tuttua ennestään ja ihanat opiskelijani olen jo tavannut pääsykokeissa marraskuussa. Huomenna on ensimmäinen työpäiväni, mutta eilen piipahdin töissä tervehtimässä ryhmääni.

 

Mutta mutta: työn alkamisesta koituu myös tiettyjä naisellisia ongelmia. Joulusta on kulunut jo monta viikkoa, mutta joulukinkut tuntuvat vielä vyötärölläni. Vaatekaappini ei ammota tyhjyyttään, mutta lähes kaikki käyttövaatteeni ovat pienentyneet (ja suurimmat vaatteeni olen tainnut jättää Suomeen).

 

Konmaria en ole lukenut, enkä onneksi usko niitä muitakaan elämänorganisointiohjeita, joissa kehotetaan käymään vaatekaappi läpi kerran vuodessa ja luopumaan niistä, joita ei ole käyttänyt muutamaan vuoteen. Rakastan vaatteita ja niitä minulla on kerta kaikkiaan aivan liikaa - muttei silti yhtäkään ylimääräistä. Suurinta osaa tuskin käytän, mutta silti yritän säästää ne kaikki, sillä yllättäen aina jonain päivänä ne tulevat taas tarpeeseen. Kuten eilisen postaukseni farkut, jotka kaivoin taas esiin joulukilojeni keräännyttyä (ostin ne 13 vuotta sitten odottaessani Kakkosta, nyt ne ovat jälleen kerran sekä sopivat että muodikkaat). 

 

Samoissa kuvissa näkyvän grafiitinharmaan neuletakin ostin 25 vuotta sitten. Alun perin se oli tosin poolokauluksinen neulepaita, joka makasi vuosikymmenet laatikon pohjalla. En pitänyt neuleen väristä enkä lyhyiden paitojen valtakaudella sen pitkästä, suoralinjaisesta ja klassisesta mallista. Kuten en myöskään poolokauluksesta. Itse asiassa tällä hetkellä se olisi alkuperäisessä asussaan erittäin muodikas, mutta minä ennätin toimia jo aikaisemmin – onneksi. Suoralinjaisena tunikamaisena neulepaitana se nimittäin jäisi minulla taatusti edelleenkin laatikon pohjalle, mutta muutama vuosi sitten teetin siitä tyyliseni neuletakin luotto-ompelimossani Remakessa. Kiikutin ompelimoon yksinkertaisen neulepaitani sekä jostain kirpparilta löytyneen 80-luvun yltäkylläisen paljettineulepaidan, ja niitä yhdistelemällä minulle luotiin täysin toisentyyppinen neuletakki, paljettikoristeltuine selkineen ja röyhelökauluksineen. Kiitokset Remakelle jälleen kerran, tämä vaate on yksi suosikeistani (synkästä väristään huolimatta)! 

 

Eilen kaivelin vaatekaappiani, sillä en halunnut näyttäytyä kuluneissa farkuissa ensimmäisenä päivänä töissä. Löytyi kaapista viimein hame vuosien takaa, ainoa joka mahtuu nyt päälleni. Tämä Gantin samettihame päätyi huomaani 9 vuotta sitten, kun hetken huumassa en sovituskopissa hoksannut, että hame oli suunniteltu aivan väärin. Jäykkä materiaali ei laskeudu, joten siihen eivät tuollaiset etulaskokset sovi, koska kävellessä kangas nousee eteen rumaksi pussiksi. Tämäkin vaate unohtui vuosiksi kaappiini, kunnes kiikutin sen Remakeen. Siellä etulaskoksen kankaaksi vaihdettiin ohut satiini, joka päällystettiin vanhoilla pitseillä. Ja taas tuli hameesta lähes täydellinen (vain värin voisin vielä vaihtaa pirteämmäksi). Yleensä vyötärö tosin laskeutuu paljon, paljon alemmaksi…

 

Tyttären mielestä olin chic, tosin hän ihmetteli, mitä opiskelijat mahtavat sanoa sitten, kun tulen tunnille nahkatakissa ja farkuissa, joiden pyllyssä on kukkakirjailu...


Näitä kuvia ottaessaan hän totesi kuivasti, että seuraavaksi voisinkin perustaa ihan muotiblogin. Voisin, voisin. Mutten sittenkään. Minulla on aivan liian paljon asiaa jaksaakseni kirjoittaa vain yhdestä asiasta. Koettakaa siis kestää, aion jatkossakin harppoa asiasta toiseen J


**

P.S. Olitko se sinä, joka oli kutonut ja kirjonut käsin tuon paljettivillapaidan? Tuon joka nyt jatkaa elämäänsä neuletakkini selkämyksenä? Tiedoksesi, että tallessa on ja siitä on minulle paljon iloa! Olit säilyttänyt sitä kellarissa, niin että se kyllä haisi vahvasti homeelle, ja tein pitkään töitä saadakseni hajun pois: useaan kertaan vuoroin pesin, tuulettelin ja liottelin etikkavedessä. Vaan eipä haise enää ja taatusti ovat kaikki itiötkin kuolleet tuossa käsittelyssä. Neuloskin vain pörröttyi kauniisti. Ei siis kannata hylätä mitään käyttökelpoisia vanhoja materiaaleja, aina niille joku pystyy antamaan uuden elämän!
 

 

Kertakäyttökulttuurin maa

Shanghailainen Sari kauhisteli tammikuussa blogissaan, kuinka kiinalaiset viskaavat kaikki koristeensa pois uudenvuoden jälkeen ja ostavat seuraavana vuonna taas uudet. Ihmettelin tätä kovin, kun mietin, kuinka hurjan pienellä palkalla moni elää Kiinassa ja kuinka hirvittävän kallista elämä on etenkin suurkaupungeissa.

Muistan kyllä ihmetelleeni ayimme (joka tosin on kohtuullisen hyväpalkkaisen ammattikunnan edustaja) aloittaessa meillä työnteon vuosi sitten, kuinka heti ensimmäisenä työpäivänään hän ryntäsi jääkaapille ja tyhjensi sieltä kaikki muovipurkit, joihin olin huolella säilönyt edellisten päivien ruoantähteet minun ja lasten lounaaksi. Hän työnsi nenänsä ruokiin, nyppi niitä sormin ja nyrpisti nenäänsä. Ennätin juuri ja juuri hätiin, kun hän oli kippaamassa niitä roskikseen. Tämän jälkeen hän oppi hyvin pian tässä asiassa talomme tavoille, sillä nykyään hän ei uskalla koskea jääkaapissa edes selvästi homeiseen ruokaan.

Samoin jouduin ryntäämään hätiin, kun hän innokkaasti uhkasi heittää pois kaikki mielestään tyhjät pullot (Suomesta raahaamani erikoisshampoopullot, joiden pohjalla oli vielä ainetta) ja palautettavat posliiniset suān năi –jugurttipurkit, joista olin maksanut pantin keräilläkseni niitä hauskoiksi mukeiksi ja pikkuisiksi maljakoiksi. Pienet vesipullotkin säästän ja täytän lasten koulureppuun tädin suureksi ihmeeksi.

Mutta eilen opimme jälleen uutta toistemme oudoista tavoista. Pyysin ayia tyhjentämään ja järjestämään sotkuiset kuiva-ainekaapit (ensimmäistä kertaa asumisemme aikana). Hämmästyksekseni hän oli heittämässä pois vaikka kuinka paljon kuivattuja ruokia avaamattomissa pakkauksissaan, kuten keksejä, Väinämöisen palttoonnappeja, sipsejä, ”koska ne ovat vuoden vanhoja...”. Mikä ei edes kaikkien kohdalla pitänyt paikkansa, osa oli viime keväänä hankittuja ja osa vastikään Suomesta tuotuja. Kun selitin kuivattujen ruokien säilyvän vuosikausia, hän vain pudisteli huvittuneena päätään sanomatta sanaakaan. Hulluja nuo länsimaiset, luin hänen ilmeestään.

Samoin hänen mielestään poisheitettäviä olisivat kiinalaiset, liemeen säilötyt tofut, joiden avaamattomassa pakkauksessa lukee niiden säilyvän 10 kuukautta ja pakkauspäivä on ollut viime lokakuussa. Toisin sanoen edes kiinalaisittain niiden viimeinen käyttöpäivä on tuskin vielä ohi! Mutta roskiin joutaisivat kaikki…

Kaapista löytyi myös tammikuussa ostettuja tahmeita linnunsiemenkeksejä, jotka on valmistettu siirapista tai hunajasta ja auringonkukan- ja seesaminsiemenistä. Taas hän työnsi niihin sormensa ja nenänsä, ja sen jälkeen nyrpisti naamaansa: ”bù hăo”. Otin palan keksiä ja maistoin: ”hăochī – hyvää on”. Kun ei niissä näy elukoita, niin tuskin ne miksikään ovat menneet.

On totta, että kaikki ruokatarvikkeet eivät säily täällä yhtä hyvin kuin Suomessa. Valion avaamaton kermaviili on täysin priimakuntoista kahdeksan kuukautta viimeisen käyttöpäivän jälkeen (kokeiltu on moneen kertaan), kun taas pekingiläinen umpiopakattu ja avaamaton kermaviili haisee kammottavalle jo viikon viimeisen käyttöpäivänsä jälkeen. Ja olemmehan Suomessakin saaneet lukea kaikista kiinalaisista ruokaskandaaleista, viimeisimpänä Fukushiman ydinturma-alueelta tuoduista merenelävistä. Ehkä se on saanut kiinalaiset näin varovaiseksi kaiken ruoan suhteen.

Pyysin ayia jättämään ”vanhaksi menneet” kuivatarvikkeet pöydälle, jotta söisimme ne pikaisesti pois. Ja koska vatsani on linnunsiemenkeksien jäljiltä edelleen tänään kunnossa, niin eivätköhän nekin ole ihan syötäviä.

Saatuamme kuuman veden taloon ei meidän tarvinnut kauan odottaa, mikä talossa hajoaa seuraavaksi. Tällä kertaa se oli tiskikone. Meillä on käynyt jo kaksi korjausmiestä (sekä taloyhtiön oma että tiskikoneen valmistajan erikoismies) vilkaisemassa tiskikonetta, jonka ainoa vika on, että sen luukku on pudonnut saranoiltaan. Kone on siis täysin toimintakuntoinen, vain luukku repsottaa, joten tällä hetkellä vedet valuvat lattialle. Kummankin korjaajan koneen vilkaiseminen kesti alle minuutin. ”Ei voi korjata. Ostettava uusi!” kuului molempien antama tuomio. Nähtävästi he osaavat siis korjata moottoreita, mutta eivät vaihtaa saranoita... Miesten mentyä ayi tuuletti tyytyväisenä: ”Hieno juttu. Saatte upouuden…”

Kuinkahan kauan tällä kerralla kestää, ennen kuin vuokraisäntä ymmärtää, että kuusihenkisen perheen asumismukavuuteen vaikuttaa kyllä ratkaisevasti astianpesukone. Sen verran korkeaa vuokraa talosta maksetaan. Mutta emmehän me hänen mielestään tarvinneet kuumaa vettäkään…

Tällä kertaa yritämme nykäistä oikeasta korresta: rahasta. Ei tiskikonetta - ei vuokraa...


P.S. Paraikaa Suomessa muuten vietetään hävikkiruoan viikkoa!