Pohjoinen kaupunki

Pistävä haju tuntuu jo lentokoneen putkessa. Ilma on sakeaa ja haisee. Nenässä pistelee ja päätä särkee.

Lämpimästä etelästä tulleita matkaajia odottelee jatkolentoaan nukkumalla lentokentän käytävillä shortseissa ja t-paidoissa. Kiinalaiset kuljeskelevat sisällä päässään paksut villapipot ja lämpimät karvalakit. Ulkomaalaisten passien tarkastuspisteellä jono on pitkä ja virkailijoita vain muutama. Kiinan passin tai oleskeluluvan haltijoista ei jonoa synny, sillä niiden tarkastajia on paljon. Pian nämä istuskelevat toimettomina katsellen tylsistyneinä matelevaa ulkomaalaisten jonoa, jota ohjailee tiukkailmeinen mies. Käsimerkeillä osoittamalla tämä lähettää matkustajia vapautuvien virkailijoiden luo.

 

 

 

 

Äidin takana seisova työmatkalainen hermostuu, kerää salkkunsa ja lentolaukkunsa ja painelee kiinalaispassien tarkastajaa kohti. Tiukkailmeinen mies yrittää viittoilla tämän palaamaan paikoilleen, mutta matkustaja jatkaa määrätietoisesti eteenpäin. Vaikka miehen ääni ei kanna jonottajien luo, hänen eleistään ja liikkeistään voi päätellä, mitä mieltä hän on jonotussysteemistä. Tarkastaja ottaa  hänen passinsa ja ryhtyy tutkimaan sitä. Tiukkailmeinen mies heltyy ja viittoilee jonottajia siirtymään tyhjien tarkastuspisteiden luo. Jonoon tulee vauhtia.

Äiti ja isä pääsevät samanaikaisesti tarkastettaviksi. Koneessa valmiiksi täytettyyn maahantulolomakkeeseen on isä ruksittanut matkan syyksi työn, kun taas äiti on merkinnyt vapaa-ajan. Hymytön nuori virkailija tarkastelee epäluuloisesti äidin passia ja toistaa kysyvästi äidin etunimen. Silmäkulmastaan äiti näkee isän saavan jo oman passinsa takaisin ja jatkavan matkaansa eteenpäin.  Ilmeetön virkailija tutkii ja tutkii äidin passia, kunnes viimein luovuttaa sen takaisin. Äidin olo on helpottunut.

 

 

Matkalaukut saapuvat saman terminaalin toiseen rakennukseen, jonne pääsee vain junalla. Matkan varrella on vielä yksi rakennus ja sen pysäkki, ja äiti painaa reittiä mieleensä, jotta hän osaisi sen kesällä lentäessään Pekingiin yksin neljän lapsen kanssa. 

Onneksi asunnonvälitystoimiston tarjoamat palvelut ovat monipuoliset ja niihin kuuluu myös asiakkaan noutaminen kentältä. Kello on vasta seitsemän aamulla, mutta välittäjä on jo tullut autonkuljettajan kanssa äitiä ja isää vastaan. Välittäjä on nuori nätti nainen, joka puhuu erinomaista englantia ja jonka siroja kasvoja kehystää villapipon alta näkyvä pitkä musta tukka. Sen enempää hänen tukastaan äiti ja isä eivät koskaan näe, sillä nainen ei koko viikon aikana kertaakaan riisu pipoaan. Ei edes tunnin kestävien automatkojen aikana, vaikka lämmitin puhaltaa täysillä. Kaninkarvainen tupsu keikkuu harmaan pipon laella.

Kuljettaja osaa varautua ruuhka-aikaan ja valitsee syrjäisemmän pikkutien. Auto matelee harvapuisten metsien läpi. Paljon on pikkutielläkin autoja matkalla kaupunkia kohti, mutta vähän ajan päästä välittäjä kertoo saaneensa juuri viestin kollegaltaan, joka oli toista samalla koneella tullutta miestä vastassa. Heidän kuskinsa on valinnut moottoritien ja siellä he nyt nököttivät autossaan seisovassa jonossa.

Äidin ja isän kuljettaja on isokokoinen romuluinen mies, jolla on paksusankaiset lasit ja gangsterimainen ilme. Häikäilemättömästi hän ohittaa matelevassa jonossa vuoroin pientareen kautta, vuoroin ajaen vastaantulijoiden kaistaa. Kun vastaan tulee iso bussi eikä tielle mahdu kolmea  autoa rinnakkain, tukkiutuu koko tie. Kuski yrittää palata omalle kaistalleen, mutta muut autoilijat pitävät kiinni paikoistaan. Torvet huutavat, mutta silti kuljettajien pokka pitää. Neutraalit ilmeet säilytetään eikä kukaan eleillään näytä kimmastustaan. Kansainvälisiä käsimerkkejä ei käytetä. Äidin tekee mieli kaivaa kameransa esiin, mutta hän ei kehtaa. Vähä vähältä kuski hivuttaa auton röyhkeästi oman kaistansa autojen väliin. Liikenne alkaa taas sujua ja matka jatkuu.

Hotellista isä jatkaa tulevalle työpaikalleen pomoaan tapaamaan. Äitiä väsyttää kauheasti nukkumattoman yön jälkeen, mutta lepäämisen sijaan hän ottaa kameransa ja lähtee kiertelemään tutkiakseen hotellin ympäristöä. Japanilaistyylinen pilvenpiirtäjähotelli sijaitsee korkeiden toimistorakennusten ja asuintalojen lähistöllä, ruuhkaisten katujen varrella. Äiti seisahtaa risteykseen ja kuvaa liikennettä.  Vai tällainen on Peking, kiinaksi ”Pohjoinen kaupunki”.
 

 

 

 

 

Follow my blog with Bloglovin

 

Look & See

Tammikuun alussa äiti ja isä lähtevät kahdestaan Pekingiin previsiitille tutustuakseen asuma-alueihin ja etsiäkseen kotia ja koulua lapsille. Tällaista muutaman päivän tutustumisreissua kohdemaahan ennen suunniteltua muuttoa kutsutaan Pekingin expattislangilla ”look and see” –matkaksi.

Lentokentällä äiti ja isä pääsevät ensikosketuksiin pekingiläiselämän kanssa. Lähtöportin lähestyessä kanssamatkustajien enemmistö kiinalaistuu. Useilla on kasvoillaan hengityssuojain. Äitiä ihmetyttää. Influenssakausi on tuskin alkanut ja Helsingin ilman pienhiukkasarvo alle neljässadasosaa siitä mitä Kiinan pääkaupungissa!

Portilla heidät ohitetaan tylysti jonossa. Isä tökkää äitiä kylkeen: "Nyt se sitten alkaa. Vieläkö voi perua..."

Äiti ei ole vuosiin ollut pitkällä lennolla. Hän on muistellut kaiholla sitä tunnetta, jonka kokee matkustamon valojen hämärtyessä yöksi. Kun suurin osa matkustajista nukkuu käpertyneinä penkkeihinsä ja käytävää pitkin kulkiessaan voi katsella nukkuvia kasvoja, viltteihin kääriytyneitä hahmoja. Silmälappuja, korvatulppia. Kun sieltä täältä pilkottaa pieni hohde matkustajien lukuvaloista. Vielä edellisellä äidin pitkällä lennolla illan viimeistä elokuvaa katseltiin isoista kuvaruuduista. Oli pakko katsoa mikäli oli hereillä - halusi tai ei. Liian jännittävän elokuvan kohdalla ei auttanut muu kuin sulkea silmänsä. Ja toivoa että kaikki lapset nukkuivat. Mutta nykyään jokaisella matkustajalla on oma päätteensä edessä istuvan selkänojassa. Kosketusnäyttö toimii huonosti ja edessä istuvan penkki nykii, kun takana oleva matkustaja painelee kuvaruutuaan.

Matkan aikana lentämisen hohde häviää. Penkit ovat pienentyneet (vai ovatko äidin omat koivet jäykistyneet keski-iän myötä?). Jalkoja puuduttaa. Vetää suonta. Ei väsytä, sisäinen kello näyttää vasta alkuiltaa. Vieruskaveri vetää sikeitä ja levittää jalkansa äidin puolelle. Äidin tekisi mieli työntää miehensä jalat takaisin mutta hän ei raaski. Miesparallahan on sentään työpäivä edessään. Äiti valvoo ja vaihtaa jatkuvasti asentoaan. Juuri kun hän on nukahtamassa, hän tuntee kuin putoavansa. Edessä oleva istuin heilahtaa äidin potkusta ja matkustaja korahtaa unisena. Toivottavasti hän saa uudelleen unen päästä kiinni. Äiti ei saa. Kun valot syttyvät vähitellen matkustamoon, ei Suomessa kello näytä vielä edes puoltayötä. On aika herätä Kiinan aamuun!


Follow my blog with Bloglovin

Pakkailua ja pähkäilyä

Ensivisiitin ajankohta ”Pohjoiseen kaupunkiin” päätettiin vasta hieman ennen joulua. Olihan se ollut suunnitelmissa koko syksyn, mutta vanhempien kiireiden vuoksi matkanjärjestäminen oli jäänyt muiden touhujen jalkoihin. Kaksi päivää ennen joulua äiti lähti ”jouluostoksille” passikuvaan ja isä vei viisumihakemukset konsulaattiin. Konsulaatissa työskenneltiin jouluaattonakin ja viisumit ennättivät sittenkin ajoissa.

Äiti tuskaili pakkaamisen vaikeutta. Pitäisikö mukana olla siisti villakangastakki, jota äiti käytti yleensä vain juhlissa. Se oli isoäidiltä peritty, vintagea eli aito 50-luvun takki, erittäin hyvää villaa. Mutta menisikö se pilalle suurkaupungin pölyissä ja lioissa, sateen yllättäessä? Vai ottaako texillä suojattu ulkoilutakki, se jota äiti käytti enimmäkseen kosteina talvina, menihän se säällä kuin säällä, suojasi sateelta ja kuralta, mutta hengitti paisteella. Vieläpä piristi mieltä värikkyytensä ansiosta. Mutta kehtaisiko siinä näyttäytyä Pekingissä? Kuinka pukeutuivat kaupungin asukkaat: tiptop kuin pietarilaiset vai näyttävätkö he tavallisilta kadun tallaajilta?

Matkalle lähtisivät vain isä ja äiti. Isovanhemmat matkustivat toiselta paikkakunnalta viikoksi hoitamaan lapsia vanhempien poissa ollessa.

Matkasta ja sen tarkoituksesta oli keskusteltu paljon lasten kanssa etukäteen. Kaksi päivää ennen matkaa kömpi kuopus sänkyyn äidin viereen ja kiersi kätensä tämän kaulaan: ”Tullaanko mekin sitten joskus teidän luo sinne Kiinaan?”


Follow my blog with Bloglovin