Pontikkaa Qianmenillä (eli miehisyydestä ja seksuaalivähemmistöistä)

 

 

 

 

 

 

Jatkan taas kertomustasi lauantaipäivästä, jolloin Pekingin laitakaupungilla sijaitsevan eunukkimuseon ja hutong-kävelyn jälkeen erosimme ystävästämme ja jatkoimme takseilla eri suuntiin. Linnin ja minun didi-kyyti suuntasi keskustaan, Tianmenin kupeessa sijaitsevaan "vanhaan kaupunkiin" eli Qianmenille, jossa aikoinaan on sijainnut kaupungin rajaa merkitsevä muuri. Juuri täällä ovat aamuisin kaupunginporttien aukeamista odotelleet kauppiaat, joilla ei ollut asiaa asukkaiksi kaupunkiin. Joka aamu he saivat kärrätä myytävänsä portista sisään kaupunkiin ja joka ilta heidän piti kärrätä ne mennessään portista ulos. Näin kertoi oppaamme, hollantilainen sinologi, ensimmäisellä opastetulla kierroksellani pekingiläiseen hutongiin.

 

Haettuamme liput Laoshe Teahousen maanantai-illan esitykseen jatkoimme matkaa kävellen kohti Qianmenin kävelykatua. Dragon Boat Festivalista johtuen keskusta oli täynnä väkeä, suurin osa varmaan muualta tulleita kiinalaisia. Harvinaisen vähän kaltaisiamme länkkäreitä tai muita ulkomaalaisia näkyi kaduilla. Niinpä meitä kuvattiinkin innolla sekä salaa että ihan lupaa pyytäen. Äiti, isä ja ehkä jo parhaat nuoruuden päivänsä ohittanut poika pysäyttivät meidät innokkaasti ja halusivat kuvaan kanssamme. Huonohampaista isää vähän nolostutti ja hän yritti jättäytyä pois kuvasta, mutta kukkapaitainen äiti poseerasi kanssamme innoissaan leveästi hymyillen. Komeaan pinkkiin olkihattuun sonnustautunut poika kuvasi meitä kolmea rinnakkain ja saipa lopulta isänsäkin houkuteltua mukaan kuvaan kanssamme. Aivan riemuissaan he olivat, kun huomasivat meidän puhuvan kiinaa ja hetken aikaa yritimme jutella heidän kanssaan. Meidän oli tosin erittäin vaikea saada mitään selvää heidän mandarinkiinan murteestaan.   

 

Pinkistä olkihatusta ei Kiinassa voi tehdä mitään päättelyitä miehen seksuaalisesta suuntautumisesta. Kiinassa ihmiset eivät ujostele pukeutua hassusti. Jos pinkki kukkahattu tuntuu hauskalta, mies panee sen päähänsä kadulle lähtiessään. Jos mummon tekee mieli käyttää strassitiaraa, hän asettelee sen hiuksilleen. Jokainen saa pukeutua niin kuin haluaa.

 

Sen sijaan muulla tavoin miehen on oltava mies, osoitettava sen miehisillä tavoilla, kuten vaikkapa juomalla lasinsa ganbei eli sananmukaisesti "pohjanmaan kautta", lasinpohjaan asti. Ganbei siis sanotaan, kun juhlissa tyhjennetään lasia. Pomon tai juhlakalun tehtävä on nostaa lasi kaikkien kanssa. Tänä päivänä tosin monissa pekingiläisyrityksissä pomon lasissa saa jo olla vettä tai joku muu nostaa lasin hänen puolestaan. Mieheni ylintä pomoa ei kuulemma humalassa juhlissa näkynyt, joten hänkin toimi näin.

 

Sen sijaan mieheni kertoi toisinaan eräästä firmansa aiemmasta keskitason kiinalaispomosta, joka halusi kaataa aina kuppia kaikkien kanssa - ja tietysti kiinalaiseen tapaan erittäin vahvalla viinalla, paikallisella pontikalla, jota kutsutaan nimellä baijiu "valkoinen viina". Mieheni, joka käyttää alkoholia aina hyvin varovaisesti, joutui aina väistelemään lasinnostovaatimusta "oletko mies vai mikä". Kerran hän oli heittänyt vitsinä, että häntä voi tästedes kutsua nimellä Lisa. Tämä vitsi meni kiinalaiselta täysin yli ymmärryksen, humalapäissään tämä oli takertunut lauseeseen ja tivannut aggressiiviseen sävyyn useaan kertaan, mitä mieheni sillä mahtoi oikein tarkoittaa.

 

Seksuaalivähemmistöön kuuluminen on siis Kiinassa vielä suuri tabu, eikä sitä ulospäin osoiteta tai edes kavereille kerrota, kuten esikoisemme kuuli kiinalaiselta ystävältään asiasta kysyessään. 

 

Pontikkamuseoon päädyimme sattumalta, kun näimme kadulla hauskoja patsaita ja poikkesimme taloon sisään. Museoksi oli siis naamioitu baijiu-kauppa, jossa hauskoilla patsailla esiteltiin tämän pontikan vaiheita entisajasta nykyaikaan. Onhan kyse satoja vuosia vanhasta juomasta. Epäselväksi ei jäänyt myöskään baijiun kansallinen merkittävyys Kiinassa, päätellen jättimäisestä isänmaallisesta kuvasta, jonka edessä oli yksinäinen Red Star erguotou-pullo lasivitriinissä. Joka kerta, kun joku käveli kuvan ohi, hän laukaisi pyörimään nauhan, joka soitti kansantasavaltahenkistä laulua - korkealta ja kovaa.

 

Tarkemmin erguotoun historiasta ja Yuanshenghao-museosta löytyy blogeista täältä ja täältä.

Maailman ainoassa eunukkimuseossa

 

 

 

 

 

 

Nainen kokkaa kesäkeittiössään kaalia, joka on Kiinassa köyhien tärkeintä ja monesti ainoaa ravintoa (ainakin Mari Mannisen mukaan).

 

Saavumme hutong-alueelle mustalla premier-taksilla, jonka kuski ei halua ottaa mitään riskejä autolleen ja taiteilla betoniporsaiden välistä. Kuljettaja jättää meidät kadun alkupäähän, mistä jatkamme kävellen. Linnillä meinaa usko loppua, mutta maps.me-appsini mukaan olemme lähellä. Tästä olen kulkenut myös vuosi sitten, silloin kun herra W:n kuskin kyydissä saavuin alueelle yksin ja jäin odottamaan Linnin taksia.

 

Lähtien ensimmäisestä käynnistäni Kiinassa olen suunnitellut tätä museokäyntiä, mutta rohkeutta keräten lykännyt sen ajankohtaan, jolloin osaisin kiinaa. Kielitaidottomana liikkuminen kaupungin ulkopuolella maaseudulla yksin tuntui aika jännittävältä ja opaskirjan mukaan museo oli täysin kiinankielinen.

 

Vuosi sitten pettymykseksemme museo olikin remontissa, mutta tapasimme tuolloin erään miehen ja puhuimme itsemme rakennustyömaan porttien sisäpuolelle Tian Yi -eunukin haudalle, joka on paikan tärkein nähtävyys ja jonka ympärille museo on alun perin rakennettu. 

 

Museo on nyt avattu uudessa loistossaan, tosin rakennustyöt jatkuvat edelleen. Meidän lisäksemme paikalla on vain muutama ihminen. Kaksi nuorta kiinalaispoikaa tutustuu museoon hihitellen ja toisiaan kiusoillaan tökkien, innostuu kuitenkin harjoittelemaan kanssamme englantia. Heidän opastuksellaan ja hyvien englanninkielisten opastustekstien avulla saamme paljon irti museosta.

Tällä hetkellä museo käsittää kolme pientä näyttelyhuonetta, joissa kerrotaan eunukkien elämästä ja kastroinnin syistä ja toimituksesta. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, kuten voi myös todeta tuosta patsaasta, joka esittää pienen pojan kastrointia. Esillä on myös esineistöä, kuten veitsi, jolla kastraation tehtiin. Eräässä lasivitriinissä on pieni posliiniastia, kauniisti Ming-ajan tyylisesti sinisin kuvioin koristeltu. Selitystä astian olemassaololle ei löydy, mutta mieleemme tulee, säilytettiinkö tässä astiassa eunukin miehistä jäämistöä, joka annettiin hänelle mukaan viimeiselle matkalleen. Jotta hän kuoleman jälkeen olisi taas ehyt mies.

Yksi tuntematon muumiokin löytyy myös vitriinistä. Muiden tunnetumpien eunukkien maallista olemusta voi katsella kuvista, joita heistä on piirretty. On Cai Lun, joka keksi paperinvalmistuksen. On Sun Yaoting, Kiinan viimeinen eunukki, joka kuoli vasta vuonna 1996 94 vuoden iässä. Jos osaisin lukea kiinaa, voisin lukea heidän elämästään enemmän.

Katselemme kiinalaista arkitehtuuria, jonka koristeita ja värikkyyttä rakastan, käymme Tian Yin haudalla. Helteestä laskeudumme viileisiin katakombeihin, joissa haisee homeelle.

Yritän jutella työmiehille ja kysyä, miksi he kantavat säkkikaupalla heinää. Mihin sitä käytetään rakennustyömaalla? He eivät ymmärrä minua, hymyilevät vain.

Lähtiessämme tapaan viimevuotisen ystävämme, miehen joka vei meidät hautaa katsomaan. Kysyn muistaako hän meitä. Että kävimme viime vuonna ja hän näytti meille paikkoja. Mies väittää muistavansa, vaikkei silmistä loista tunnistamisen pilke.

Kävelemme museolta syvemmälle hutongiin. Paikka on muuttunut paljon. Vuosi sitten tämä oli vielä maaseutua, vanhoja rapautuneita taloja. Nyt päädymme kauniille, vastavalmistuneelle hutong-kadulle. Kurkistamme upouuteen itsepalvelukirjakauppaan. Meitä ihmettelee koira, jonka korvat on sidottu kuminauhoin. Korvanpäissä ei veri kierrä ja jonkin ajan päästä niihin tulee kuolio. Korvanpäät putoavat itsestään pois. Yleensä olen Aasiassa nähnyt näin tehtävän hännille.

Kaikkialla meitä tuijotetaan ja jopa tervehditään. Eräs vanha rouva yrittää kovasti kysyä meiltä jotain, muttemme ymmärrä hänen kiinaansa. Ehkä hän ihmettelee, kuinka olemme tänne joutuneet ja haluaa auttaa meitä. Jatkamme matkaa ja talot alkavat kasvaa ympärillämme. Kerrostalon vieressä on kasvimaa, jossa kasvaa perunoita. Hetken päästä hutong-alue päättyy ja seisomme vilkasliikenteisen kadun varrella, jossa talot ovat korkeita pilvenpiirtäjiä. Ohitsemme kiitää takseja asiakkaita etsien. "Maaseutumme" on näin lähellä suurkaupunkia.

 

Linnin kirjoituksen museokäynnistämme voit lukea täältä.
Lisätietoja museosta englanniksi löytyy täältä.

Houhain rannoilla ja hotpotilla

 

 

 



Unikko-kopioita roikkui useankin talon edessä tuulettumassa




Lihaa kuivamassa pakkasessa




Ensimmäistä kertaa näin kiinalaisia toppahousuissa



 



Näppärä toppapuku kiinalaisittain:
vetoketjulla suljettava halkio haaroissa.
Toimisi varmasti Suomessakin!





Smiley :)



 



Rumputorni




Kellotorni




Kukkoja kaikkialla - alkoihan kukon vuosi



 



Siellä häämöttää rumputorni - jonka takana on piilossa
Jingshan ja Kielletty kaupunki




Kello...




...ja kapula




Kiinni on ja pysyy Hani Keiju




Piipahdus yleisessä vessassa.
Kuvamerkit ymmärrettävissä kaikilla kielillä




"Isä Aurinkoinen!" hoksasi esikoinen.

Ihastelimme Facebookissa ystäviemme valokuvia Houhai-järveltä. Kun siis palattuamme Pekingiin seuraavana aamuna valkeni mitä kaunein talvinen päivä, aurinko paistoi ja ilma oli raikas (ja lämmin verrattuna Shanghain koleuteen), päätimme jatkaa turistikierrosta tutustumalla oman kaupunkimme nähtävyyksiin, kiertelemällä Houhai-järven rantoja ja hutongeja. Olen aikaisemmin käväissyt näillä rannoilla osallistuessani katuruokakierrokseen.

 

Ehkä olen aikaisemmin kuullut mutta jo unohtanut, että tämän järven rannalta hutongien joukosta löytyy myös suuri länsimaistyyppinen baarialue. Päiväsaikaan tai kiinalaisen uudenvuoden johdosta suurin osa paikoista oli kiinni, mutta iltaisin täällä on varmaan vilkas iltaelämä. Kesällä varmasti kaunis ja tunnelmallinenkin paikka.

 

Yllätykseksemme Houhain jäältä löytyi nyt samanlainen talviurheilusirkus kuin Kesäpalatsin luota. Lenkkareissa ei kuitenkaan tehnyt mielemme kylmälle jäälle ja jään kestävyyskin epäilytti, olihan järven auringonpuoleinen ranta aivan sula. Myöhemmin, auringon jo laskiessa, näimme erään rohkean papan uimahousuisillaan pulahtavan sulaan veteen. Mielemme teki kysyä tältä kiinalaiselta, onko hän suomalaisille sukua, kun rohkenee uida avannossa. Mutta hän tuskin lienee harvinaisuus, kiinalaiset kun ymmärtävät terveytensä päälle. Eri asia toki on, kuinka terveellistä mahtaa olla uiminen Pekingin saastuneissa vesissä.

 

Talviurheilun sijasta poikkesimme lähistöllä olevaan kellotorniin, Zhōnglóuhin. Viereseen rumputorniin, Gŭlóuhin, oli pitkä jono, mutta Zhōnglóun portilla oli hiljaista. Ostimme liput ja kiipesimme jyrkkiä portaita toiseen näistä tunnetuista torneista, joiden avulla entisaikaan ilmoitettiin kansalaisille kellonaika. Rumpuja ja kelloja soittamalla aikoinaan tiedotettiin kaupungin porttien avautumisesta ja sulkeutumisesta, merkkinä kauppiaille, jotka aamuvarhaisella vaelsivat maaseudulta kaupungin porttien sisäpuolelle myymään tuotteitaan. Kaupungissahan saivat asua vain keisari ja tämän tärkeimmät virkamiehet perheineen. Kellotorni rakennettiin jo 1200-luvulla, mutta palo tuhosi vanhan rakennuksen täysin vuonna 1747, joten nykyinen rakennettiin tämän jälkeen uudestaan.

 

En saa ikinä tarpeekseni hutongeista. Voisin kulkea näillä kaduilla vaikka kuinka ja valokuvata kaikkea, minkä näen. Rakastan niiden nuhjuista, elettyä elämää ja mennyttä aikaa henkivää tunnelmaa, kuin aika olisi pysähtynyt niissä. Jos voisin, asuisin itsekin mieluummin jossain hutong-talossa kuin länsimaisessa expattighetossa. Vaan kun ei ole kielitaitoa, jolla selittää korjaajille, kun jokin boileri hajoaa. Toki kaipaisin hutong-kotiini mukavuuksia, sisävessaa ja lämmintä suihkua, mutteivät nämä olisi mikä mahdoton vaatimus nyky-hutongeissa. Vaikka turistin silmään siltä saattaa tuntuakin, kun ihmettelee kaduilla olevia yhteisvessoja. Moni talo näyttää vaatimattomalta ulkoa, mutta niiden sisältä voi löytyä vaikka mitä, kuten Lars kerran kuvaili Kolmosen koululuokalle ja kuten itsekin näin vieraillessamme hutong-kodissa tanskalais-singaporelaisen rinnakkaisluokkalaisen luona. Siihen taloon oli rakennettu jopa suomalainen sauna. Näistä kierroksista olen kertonut täällä.

 



 

 

 

 

 

 

 

Lapset "grillasivat" maapähkinöitä.
Tässä 6-vuotiaan taidonnäyte: pähkinä pihtiotteessa.

 

 

 


Suomalaisetko sukujuuret?

 

 

 

 

Aikomuksemme oli poiketa syömään tuttuun Hani Keijuun eli Hani Gejiu –junnalaisravintolaan, mutta se oli kiinni. Ylipäänsä suurin osa kiinalaisravintoloista oli vielä lomilla, ainoastaan muslimipaikkoja oli auki ja niillä piti kiirettä, sillä asiakkaita riitti. Kylmänä päivänä mielemme teki maistaa hotpotia, johon minulla on syntynyt suorastaan himo. Isän mielikuva hotpotista juontaa juurensa Singaporen ajoiltamme, jolloin kävimme joskus ystäviemme kanssa syömässä Korean barbecuessa, jossa vastaavalla tavalla itse keitettiin lihat ja kasvikset mauttomassa lihaliemessä. Pekingiläinen tai alun perin mongolialainen hotpot on kuitenkin aivan toista. Tällä kertaa söimme hotpotia muslimiravintolassa, mutten huomannut ruoan eroavan mitenkään mongolialaisesta.

 

 

Valitut lihasiivut, sienet ja kasvikset keitetään itse kaksiosaisessa padasta, joista toisessa kiehuu miedosti maustettu ”buljonki” ja toisessa setsuanpippurilla ja chilillä maustettu tulinen liemi (tai joku muu oman maun mukaan valittu). Kypsät suupalat poimitaan yhteisestä liemestä omilla puikoilla ja kastetaan seesamitahnasta tehtyyn kastikkeeseen, jonka jokainen maustaa mieleisekseen seisovasta pöydästä.

 

 

Padan keskellä oleva ”tulivuori” on tulisen kuuma kuin silitysrauta ja lapset "grillasivat" siinä marinoituja maapähkinöitä. Minä puolestani onnistuin kuin onnistuinkin kunnolla polttamaan siihen käteni. Palovammaa parantelin sitten aikani kylmän juomapullon kylkeä vasten, kun en kehdannut lähteä ulos etsimään hutongin yhteisvessaa. Harvassa pienessä ravintolassa kun on omaa vessaa. Jälkeenpäin se osoittautui virheratkaisuksi, sillä ihoni paloi kivuliaaksi toisen asteen palovammaksi. Mutta hotpotiin tekisi silti mieleni jo nyt uudestaan.

 



Toisen asteen palovamma neljä päivää myöhemmin