Häivähdys luksuselämää Pekingissä

 

Paitsi kiinalaista ruokaa, perinteistä rakennustyyliä ja asumisalueita hutongeja myönnän rakastavani myös Pekingistä löytyvää luksusta. Loisteliaat hotellibrunssit ovat niin jotain erityistä, joten ne ovat asia, jota en voi Pekingin matkallani ohittaa! Vastaavaa ei Suomesta löydy, tuskin muualtakaan.

Jo päiviä aikaisemmin olen varannut pöydän sunnuntaille loisteliaasta NUO-hotellista, jossa lienee tällä hetkellä Pekingin paras brunssi. Olen myös tilannut kuskin viemään meidät, Linnin, minut ja lapset. Edellisenä päivänä saan varmistussoiton. Olemmeko varmasti tulossa? Moni nimittäin varaa pöydän eikä koskaan ilmestykään paikalle. Soitto tarkoittaa, että täyttä on, ravintola joutuu jo myymään ”ei-oota” uusille asiakkaille, jotka ovat vasta heränneet tulevaan Dragon Boat Festival -lomapäivään maanantaina. Vakuutan, että olemme tulossa.

Aamulla talon edessä meitä odottaa kaksi autoa: näen herra W:n tyylikkäässä violetissa paidassaan ja puvun housuissaan sekä hänen renkinsä herra Yaon aivan yhtä tyylikkäänä. Komennamme pikkupojat toiseen autoon ja me naiset astumme toiseen. Hetken päästä pysäytämme: kuopus joutuu vaihtamaan meidän kyytiimme, koska pelkään poikien tappelevan keskenään. Kuopus mököttää koko matkan ja vielä pitkään jälkeenpäin.

NUOn edessä nousemme kyydistä. Haluan maksaa herra W:lle heti. Hän on kummallisen haluton ottamaan maksua vastaan: ”Kävisikö Weixin?” hän ehdottaa. ”Wechat-maksuni ei toimi”, totean maanantain vaikeuksiani muistellen ja kaivelen rahaa lompakostani. Herra W vaihtaa jalkaa ja seisoo rennosti, samalla kuitenkin pälyilee ympärilleen. Ojennan hänelle kolme punaista satasen seteliä, jotka hän ottaa hyvin haluttomasti vastaan. Vaihtorahaa antaessaan hän näyttää todella myrtsiltä. Vasta silloin tajuan tehneeni kardinaalimokan. Älä koskaan anna avoimesti rahaa kiinalaiselle! Varsinkaan luksuskuskille hienon hotellin edessä. Herra W näyttää sydämistyneeltä, suorastaan tyrmistyneeltä ajaessaan pois. Kuusi hotellin conciergea seisoo rykelmässä ajoluiskan edessä ja näyttää huvittuneilta, kuiskuttelee jotain keskenään. Olen niin nolostunut etten tajua edes tervehtiä heitä.

Hotellin vessassa mietin, että minun pitäisi muistaa toimia maassa maan tavalla. Aivan kuten Suomessa ulkomaalaisten tavat tuntuvat välillä huvittavilta ja typeriltä. Niin myös Pekingissä - joten on siis tosi noloa käyttäytyä kuin ulkomaalainen. Menetin kasvoni, sanoisi kiinalainen.

Pojat yrittävät saada puhelimensa kiinni hotellin Wi-fiin. Jostain syystä se ei onnistu suomalaisella puhelinnumerolla. Yritän samaa omalla puhelimellani, tuloksetta, ja marssin sen jälkeen hotellin neuvontatiskille. Virkailija tutkii asiaa hetken ja toteaa sitten, ettei hän pysty auttamaan, en voi päästä nettiin, koska minulla on vierasmaalainen numero enkä ole hotellissa yöpyvä asiakas. Siinä vaiheessa kiukustun. Ihmettelen kovaan ääneen, kuinka voi olla mahdollista, että kaikkein halvimmissakin ravintoloissa saan oikeuden käyttää heidän nettiään, mutta tässä kalliissa hotellissa se evätään minulta, vaikka meitä on kahdeksanhenkinen ryhmä tulossa syömään heidän huippukalliiseen ravintolaansa. Nainen pyytää minua odottamaan ja ilmoittaa hakevansa ravintolan vuoropäällikön paikalle. Hetken päästä hän palaa nuorehko länsimainen mies mukanaan. Minun ei tarvitse enää toistaa asiaani, miehen avustuksella kirjaudun feikkihuoneen numerolla. Useampaa käyttäjää hän ei sillä pysty kirjaamaan, joten pojat eivät saa wi-fiään. Mutta nettiyhteyden avulla minä pystyn tilaamaan didi-taksin brunssin päätteeksi.

 

Aika moni muukin on päättänyt herkutella sinä päivänä brunssilla, sillä tapaamme yllättäen todella monta tuttua, muun muassa kahdet vanhat naapurimme!

Kuvat kertonevat brunssista: tarjolla on kaikkea mahdollista, melkein mitä vain mieleen juolahtaa. Ainoastaan "Männermarmelade" puuttuu, vaikkakin kotiin palattuamme väitämme kyläilyperheemme miehelle sitäkin löytyneen. Hän oli nimittäin omasta halustaan jäänyt kotiin ja ilmoitti tulevansa mukaan vain, mikäli siellä tarjottaisiin lemppariaan saksalaista Mettbrötcheniä, joka on ainoa hänen kaipaamansa ruokalaji, jota ei Pekingistä saa. Se kun valmistetaan raa'asta possun jauhelihasta eikä siten täytä hygieniavaatimuksia Kiinassa - tuskin Suomessakaan.

   

(Postaan myöhemmin lisää kuvia vuoden takaiselta brunssiltamme, kun veimme suomalaiset vieraamme NUOhon.)

Ruokailun jälkeen pöytätoverini väsähtävät ja lähtevät päivälevolle kotiin, minä puolestani lähden esikoista saatille, hän on matkalla tapaamaan kiinalaista kaveriaan. Nuoret yhytettyäni hyppään metroon ja matkustan yksin Parkview Greeniin.

Parkview Green on pekingiläinen ostoskeskus, jossa luksuskauppojen ja -hotellin lisäksi on esillä kuuluisien taiteilijoiden tekemää modernia taidetta. Yllä kuvia ostoskeskuksen käytävistä. Muutama vuosi sitten kävin täällä Mari Mannisen järjestämällä opastuskierroksella, jossa saimme kuulla asiantuntijan suusta enemmänkin tästä taiteesta sekä pääsimme tutustumaan myös paikkoihin, jonne normaali turisti tai asiakas ei pääse. Tämäkin postaus minulla on vielä julkaisematta, mutta ehkä joku päivä saan sen valmiiksi tai edes kuvat näytille tänne blogiini.

Tämän hotellin persoonallisissa sviiteissä on yöpynyt paljon suuria kuuluisuuksia, ja huhun mukaan eräässä ostoskeskuksen apartmentissä asuu suomalainen julkimokin...  

Parkview Greeniin tulin aina toisinaan kurkistamaan Pekingin ainoan Ted Baker -liikkeen alennusmyyntien tarjontaa ja muuten vain hengittämään luksustuulta sisääni. Kuten kuvista näkyy, täällä taide on hyvin erikoista ja aika ronskiakin. Sitä ja näyteikkunoita katsellen on hauska kuljeskella ja katsella ympärilleen, pysähtyä välillä valokuvaamaan. Niin tekevät kaikki muutkin!

Ostoskeskuksen alakerrassa on muuten yksi kaupungin parhaista jiaozi eli dumpling-ravintoloista.

Näyteikkunoiden vaatteet kuvasin itselleni muistiin. Ehkä joskus lähetän ne kierrätysompelimoon, jossa pyöräytetään minulle samanlaiset.

Pontikkaa Qianmenillä (eli miehisyydestä ja seksuaalivähemmistöistä)

 

 

 

 

 

 

Jatkan taas kertomustasi lauantaipäivästä, jolloin Pekingin laitakaupungilla sijaitsevan eunukkimuseon ja hutong-kävelyn jälkeen erosimme ystävästämme ja jatkoimme takseilla eri suuntiin. Linnin ja minun didi-kyyti suuntasi keskustaan, Tianmenin kupeessa sijaitsevaan "vanhaan kaupunkiin" eli Qianmenille, jossa aikoinaan on sijainnut kaupungin rajaa merkitsevä muuri. Juuri täällä ovat aamuisin kaupunginporttien aukeamista odotelleet kauppiaat, joilla ei ollut asiaa asukkaiksi kaupunkiin. Joka aamu he saivat kärrätä myytävänsä portista sisään kaupunkiin ja joka ilta heidän piti kärrätä ne mennessään portista ulos. Näin kertoi oppaamme, hollantilainen sinologi, ensimmäisellä opastetulla kierroksellani pekingiläiseen hutongiin.

 

Haettuamme liput Laoshe Teahousen maanantai-illan esitykseen jatkoimme matkaa kävellen kohti Qianmenin kävelykatua. Dragon Boat Festivalista johtuen keskusta oli täynnä väkeä, suurin osa varmaan muualta tulleita kiinalaisia. Harvinaisen vähän kaltaisiamme länkkäreitä tai muita ulkomaalaisia näkyi kaduilla. Niinpä meitä kuvattiinkin innolla sekä salaa että ihan lupaa pyytäen. Äiti, isä ja ehkä jo parhaat nuoruuden päivänsä ohittanut poika pysäyttivät meidät innokkaasti ja halusivat kuvaan kanssamme. Huonohampaista isää vähän nolostutti ja hän yritti jättäytyä pois kuvasta, mutta kukkapaitainen äiti poseerasi kanssamme innoissaan leveästi hymyillen. Komeaan pinkkiin olkihattuun sonnustautunut poika kuvasi meitä kolmea rinnakkain ja saipa lopulta isänsäkin houkuteltua mukaan kuvaan kanssamme. Aivan riemuissaan he olivat, kun huomasivat meidän puhuvan kiinaa ja hetken aikaa yritimme jutella heidän kanssaan. Meidän oli tosin erittäin vaikea saada mitään selvää heidän mandarinkiinan murteestaan.   

 

Pinkistä olkihatusta ei Kiinassa voi tehdä mitään päättelyitä miehen seksuaalisesta suuntautumisesta. Kiinassa ihmiset eivät ujostele pukeutua hassusti. Jos pinkki kukkahattu tuntuu hauskalta, mies panee sen päähänsä kadulle lähtiessään. Jos mummon tekee mieli käyttää strassitiaraa, hän asettelee sen hiuksilleen. Jokainen saa pukeutua niin kuin haluaa.

 

Sen sijaan muulla tavoin miehen on oltava mies, osoitettava sen miehisillä tavoilla, kuten vaikkapa juomalla lasinsa ganbei eli sananmukaisesti "pohjanmaan kautta", lasinpohjaan asti. Ganbei siis sanotaan, kun juhlissa tyhjennetään lasia. Pomon tai juhlakalun tehtävä on nostaa lasi kaikkien kanssa. Tänä päivänä tosin monissa pekingiläisyrityksissä pomon lasissa saa jo olla vettä tai joku muu nostaa lasin hänen puolestaan. Mieheni ylintä pomoa ei kuulemma humalassa juhlissa näkynyt, joten hänkin toimi näin.

 

Sen sijaan mieheni kertoi toisinaan eräästä firmansa aiemmasta keskitason kiinalaispomosta, joka halusi kaataa aina kuppia kaikkien kanssa - ja tietysti kiinalaiseen tapaan erittäin vahvalla viinalla, paikallisella pontikalla, jota kutsutaan nimellä baijiu "valkoinen viina". Mieheni, joka käyttää alkoholia aina hyvin varovaisesti, joutui aina väistelemään lasinnostovaatimusta "oletko mies vai mikä". Kerran hän oli heittänyt vitsinä, että häntä voi tästedes kutsua nimellä Lisa. Tämä vitsi meni kiinalaiselta täysin yli ymmärryksen, humalapäissään tämä oli takertunut lauseeseen ja tivannut aggressiiviseen sävyyn useaan kertaan, mitä mieheni sillä mahtoi oikein tarkoittaa.

 

Seksuaalivähemmistöön kuuluminen on siis Kiinassa vielä suuri tabu, eikä sitä ulospäin osoiteta tai edes kavereille kerrota, kuten esikoisemme kuuli kiinalaiselta ystävältään asiasta kysyessään. 

 

Pontikkamuseoon päädyimme sattumalta, kun näimme kadulla hauskoja patsaita ja poikkesimme taloon sisään. Museoksi oli siis naamioitu baijiu-kauppa, jossa hauskoilla patsailla esiteltiin tämän pontikan vaiheita entisajasta nykyaikaan. Onhan kyse satoja vuosia vanhasta juomasta. Epäselväksi ei jäänyt myöskään baijiun kansallinen merkittävyys Kiinassa, päätellen jättimäisestä isänmaallisesta kuvasta, jonka edessä oli yksinäinen Red Star erguotou-pullo lasivitriinissä. Joka kerta, kun joku käveli kuvan ohi, hän laukaisi pyörimään nauhan, joka soitti kansantasavaltahenkistä laulua - korkealta ja kovaa.

 

Tarkemmin erguotoun historiasta ja Yuanshenghao-museosta löytyy blogeista täältä ja täältä.

Kulttuurien törmäys: sairasruokaa Kiinassa

(Aiemmin julkaisematon, viime vuodelta)

Kun sairastuin keuhkokuumeeseen, ayi oli huomaavainen ja valmisti minulle oikeaoppista sairaanruokaa. Ne valmistetaan joko kiinalaisten oppien mukaisesti ”kylmistä” ruoka-aineista, mikä ei suinkaan viittaa ruoan lämpötilaan tai kypsentämisen asteeseen. Eivätkä missään nimessä mausteet ole hyväksi sairaalle. Minä – tulisten ruokien suuri ystävä - olin puolestani menettänyt samanaikaisti sekä ruokahaluni että makuaistini, joten jätin ayin tuoreet keitokset koskematta ja söin jääkaapista pois muutaman päivän vanhan tulisen kiinalaisen salaatin, johon lisäsin vielä kunnolla chilikastiketta päälle. Ayi pyöritteli päätään, aijai kuinka huonoa ruokaa sairaalle. Lisäksi hänelle meidän ylimääräisten ruokien jääkaappiin säilömisviettimme on ollut suuri hämmästyksen aihe alusta alkaen. Kiinalaisille kun jääkaappi taitaa olla vielä aika uusi käsite, joten ruoat valmistetaan aina vastahankituista aineksista ja syödään heti valmistuksen jälkeen kuumana. Tähteet viskataan pois eikä säilötä jääkaappiin.

Kerran sitkeä vatsatauti iski kyntensä perheeseemme. Parin viikon aikana lapsista kolme yksitellen sairastui ja parantui. Viimeisenä sairastui kuopus. Ensimmäisenä sairaspäivänä ayi pyöritteli päätään kauhuissaan, kun iltapäivällä kotiin palatessani lupasin pienelle potilaalle jäätelön. ”Sairas ei saa syödä kylmää”, yritti ayi valistaa minua, tietämätöntä länsimaalaista. ”Tuskin virus siitä piittaa”, naurahdin vastaukseksi. Kuopus lähti kanssani tyytyväisenä jäätelöostoksille, oma pieni lompakkonsa mukanaan.

Seuraavana yönä lapsi oksensi. Kun ayi kuuli tästä aamulla, hän katsoi minua ”mitä minä sanoin -ilmein” ja totesi ääneen: ”se jäätelö!”

Epäuskoisena hän pyöritteli päätään, kun sanakirja-appsia kännykästä selaillen selitin kiinaksi, että kyseessä on virus, joka paranee ainoastaan sillä, että pöpö poistuu elimistöstä. Että siihen auttaa oksentaminen.

Kiinassa sanotaan, että sairas ei saa syödä kylmää, opetti ayi minua uudestaan. Ayin aikaisempi työantaja on ollut suomalainen lastenlääkäri, ja kauhistuneena ayi kuvaili, kuinka tämä juotti vatsakipuiselle lapselleen Fantaa, nimenomaan vieläpä KYLMÄÄ FANTAA. Järkyttävää! Kerroin, kuinka minullekin juotettiin lapsena litrakaupalla kylmää appelsiinilimsaa, ja kuinka myös nykyohjeiden mukaan pitää juoda paljon, mutta saa myös syödä – jos maistuu. Jäätelöhän on lähinnä maitoa, totesin ja selitin noudattavani ainoastaan sellaista ohjetta, jonka mukaan ei kannata syödä liian raskasta ja mausteista ruokaa. Perään välitin hänelle kuopuksen toiveen saada päivälliseksi ”kanakalaa”, lasten nimeämää ruokaa, joka tarkoittaa tädin itsensä tekemiä, upporasvassa paistettuja tiriseviä ja rasvaa tihkuvia chicken nuggetseja. Jätin ayin pudistelemaan päätään: ”hulluja nuo suomalaiset!”

Seuraavana päivänä kuopus oli taas terve. Mieleni teki sanoa ayille, että siinäs näet, mutta pidin mölyt mahassani. Minulla oli nimittäin kiire. Seuraava lapsi oli jo saanut tartunnat ja vuorostaan yökkäili pöntön päällä.

Kuolleiden tätien tiellä

 

 

 

 

 

Tiistai-iltapäivänä satoi kaatamalla. Illaksi sää rauhoittui ja lähdin esikoisen ja suomalaisten naapureittemme kanssa koiranulkoilutus lenkille läheisen joen rantaan. Polulle, joka valmistui viime vuonna "Dead Ayi Roadin" (Gao Bai Lun) varteen ja jota pitkin ennätimme silloin tehdä yhden pyörälenkin. Viime vuonna kirjoitin postaukseeni, että tämän kun näkisi parin vuoden päästä kukkaloistossaan. Nyt kukat eivät kukkineet mutta kasvit vihersivät ja muistelimme, kuinka olimme nähneet niitä istutettavan vuosi sitten.

Joki haisee usein todella pahalle, mädälle kananmunalle, mutta tällä kertaa hajua ei tuntunut. Jo pari vuotta sitten Peking ilmoitti aloittavansa jokien puhdistustoimet ja vuoden ajan seurasimme milloin minkäkinlaisia puhdistus- ja siivousoperaatioita. Voi olla että roskat ovat vähentyneet joesta, mutta jo tämänkin matkan aikana olemme todenneet hajun olevan entisellään. Lenkillämme hajua ei kuitenkaan huomannut tai siihen tottui.

Auringonlasku oli upea, mutta liikenne kadulla oli aivan yhtä hurjaa kuin aikaisemminkin. Kyse on kapeasta ja pimeällä valaisemattomasta "oikotiestä", jota käytimme usein välttääksemme pahimmat liikenteen sumppukohdat. Samasta syystä moni muukin käyttää tietä, etenkin sähkömopoillaan köröttelevät ayit eli kotiapulaiset, joita alueella työskentelee lähes joka taloudessa, kuten Kiinassa on keskiluokkaisissa perheissä tapana. 

Koska tiellä ei ole kameravalvontaa, ajetaan sillä todella lujaa ja tehdään hurjia ohituksia. Lisäksi Kiinassa mopoilijoilla ja pyöräilijöillä on tapana ajaa valot täysin pimeänä, joten heitä ei edes pimeällä edes erota, ennen kuin on aivan kohdalla. Talvella mopokypärä on suosittu, koska se lämmittää, mutta kesällä harva - edes länsimainen - käyttää kypärää. Joten tiellä sattuu paljon näitä onnettomuuksia ja usein ne johtavat kuolemaan. Mopoilijan kuolemaan! Ja koska nämä mopoilijat hyvin usein ovat töistä kotiinsa matkalla olevia kotiapulaisia, johtuu siitä länsimainen nimitys "Dead Ayi Road". Kiinalainen nimi Gao Bai Lu (minun käännöksenäni "korkea valkoinen tie") on paljon kauniimpi, muttei lainkaan niin osuva kuin länkkärien sille antama.