Kulttuurien törmäys: sairasruokaa Kiinassa

(Aiemmin julkaisematon, viime vuodelta)

Kun sairastuin keuhkokuumeeseen, ayi oli huomaavainen ja valmisti minulle oikeaoppista sairaanruokaa. Ne valmistetaan joko kiinalaisten oppien mukaisesti ”kylmistä” ruoka-aineista, mikä ei suinkaan viittaa ruoan lämpötilaan tai kypsentämisen asteeseen. Eivätkä missään nimessä mausteet ole hyväksi sairaalle. Minä – tulisten ruokien suuri ystävä - olin puolestani menettänyt samanaikaisti sekä ruokahaluni että makuaistini, joten jätin ayin tuoreet keitokset koskematta ja söin jääkaapista pois muutaman päivän vanhan tulisen kiinalaisen salaatin, johon lisäsin vielä kunnolla chilikastiketta päälle. Ayi pyöritteli päätään, aijai kuinka huonoa ruokaa sairaalle. Lisäksi hänelle meidän ylimääräisten ruokien jääkaappiin säilömisviettimme on ollut suuri hämmästyksen aihe alusta alkaen. Kiinalaisille kun jääkaappi taitaa olla vielä aika uusi käsite, joten ruoat valmistetaan aina vastahankituista aineksista ja syödään heti valmistuksen jälkeen kuumana. Tähteet viskataan pois eikä säilötä jääkaappiin.

Kerran sitkeä vatsatauti iski kyntensä perheeseemme. Parin viikon aikana lapsista kolme yksitellen sairastui ja parantui. Viimeisenä sairastui kuopus. Ensimmäisenä sairaspäivänä ayi pyöritteli päätään kauhuissaan, kun iltapäivällä kotiin palatessani lupasin pienelle potilaalle jäätelön. ”Sairas ei saa syödä kylmää”, yritti ayi valistaa minua, tietämätöntä länsimaalaista. ”Tuskin virus siitä piittaa”, naurahdin vastaukseksi. Kuopus lähti kanssani tyytyväisenä jäätelöostoksille, oma pieni lompakkonsa mukanaan.

Seuraavana yönä lapsi oksensi. Kun ayi kuuli tästä aamulla, hän katsoi minua ”mitä minä sanoin -ilmein” ja totesi ääneen: ”se jäätelö!”

Epäuskoisena hän pyöritteli päätään, kun sanakirja-appsia kännykästä selaillen selitin kiinaksi, että kyseessä on virus, joka paranee ainoastaan sillä, että pöpö poistuu elimistöstä. Että siihen auttaa oksentaminen.

Kiinassa sanotaan, että sairas ei saa syödä kylmää, opetti ayi minua uudestaan. Ayin aikaisempi työantaja on ollut suomalainen lastenlääkäri, ja kauhistuneena ayi kuvaili, kuinka tämä juotti vatsakipuiselle lapselleen Fantaa, nimenomaan vieläpä KYLMÄÄ FANTAA. Järkyttävää! Kerroin, kuinka minullekin juotettiin lapsena litrakaupalla kylmää appelsiinilimsaa, ja kuinka myös nykyohjeiden mukaan pitää juoda paljon, mutta saa myös syödä – jos maistuu. Jäätelöhän on lähinnä maitoa, totesin ja selitin noudattavani ainoastaan sellaista ohjetta, jonka mukaan ei kannata syödä liian raskasta ja mausteista ruokaa. Perään välitin hänelle kuopuksen toiveen saada päivälliseksi ”kanakalaa”, lasten nimeämää ruokaa, joka tarkoittaa tädin itsensä tekemiä, upporasvassa paistettuja tiriseviä ja rasvaa tihkuvia chicken nuggetseja. Jätin ayin pudistelemaan päätään: ”hulluja nuo suomalaiset!”

Seuraavana päivänä kuopus oli taas terve. Mieleni teki sanoa ayille, että siinäs näet, mutta pidin mölyt mahassani. Minulla oli nimittäin kiire. Seuraava lapsi oli jo saanut tartunnat ja vuorostaan yökkäili pöntön päällä.

Sairas vääns

 

 

 

 

Keskiviikkona meidän piti lähteä eunukkimuseoon, mutta ukkosti niin kovasti, ettemme uskaltaneet lähteä kauas kaupungin ulkopuolelle. Etenkin kun emme olleet edes varmoja, onko koko museo vielä aukikaan. "Ensi kesänä", oli mies meille sanonut museon portilla viime kesäkuussa, päästettyään meidät ensin vilkaisemaan tärkeimmän eunukin hautaa.

Meillä ei ollut tietoa, onko museo jo avattu eikä halua lähteä sitä paikan päälle selvittämään, tunnin parin ajomatkan päähän. Niinpä ystäväni kulutti tuntikausia etsien museota  netistä. Mitään tietoa aukiolosta tai remontista ei löytynyt englanniksi. Keskiviikkona keskipäivällä ilma selkisi sen verran, että päätimme lähteä matkaan - managementtoimiston kautta. Ainoan puhelinnumeron, jonka Linni oli löytänyt, veimme managementiin ja pyysimme heitä soittamaan. Numeroon ei vastattu emmekä saaneet sen enempää apua. Linnin mies pyysi kollegaansa auttamaan ja iltapäivällä saimme selville, että museo olisi auki tulevana lauantaina. Päätimme siirtää menomme viikonloppuun ja lähdin pedikyyriin.

Samana iltana kuopus valitti vatsaansa. Ennen kuin itse valmistamamme päivällinen oli valmis, kuopus oli jo nukahtanut. Olin sopinut seuraavaksi päiväksi useita tapaamisia kahdelle koululle, mutta aamulla kuopus valitti kovaa vatsakipua. Peruin treffini ja huonon omantunnon saattelemana jätin hänet Linnin hoiviin ja häivyin Kolmosen kanssa kahdestaan tämän koululle.

Kävimme katsomassa "assemblyn" eli kevään viimeisen koulun yhteisen kokoontumisen juhlasaliin laulamaan ja kuuntelemaan puheita. Kuten alla olevasta videosta näkyy, amerikkalaisessa koulussa kaikki ovat mukana ja ottavat rohkeasti osaa yhteistansseihin. On aivan mahtavaa, kuinka koko sali tanssii mukana, vaikkeivat kaikki liikkeitä osaisikaan. Kitaraa soitti - kuten aina - päiväkodin taiteiden opettaja Mr P. ja esitanssijana toimi - kuten aina - suomalaistaustainen musiikinopettaja Ms G.

Kohokohta oli jälleen kerran koulun videokuvaajan tekemä vuosittainen puolen tunnin mittainen video, joka kertoo menneestä kouluvuodesta. Voi miten olen itkenyt aikaisempina vuosina sitä katsoessani ja nähdessäni tapahtumia, joihin omat lapseni ovat olleet osallisia. Nyt tuntui erityisen haikealta nähdä toiset lapset tekemässä niitä asioita, joiden toivoisin olevan myös omien lasteni koulujuttuja. Äidit ympärilläni pyyhkivät silmäkulmiaan nähdessään omat lapsensa videolla, minä siksi etten saanut nähdä omiani. Eiväthän he olleet mukana. Tajusin, että minut ja lapseni oli suljettu tämän maailman ulkopuolelle.

Kotimatkalla kysyin Kolmoselta, tuliko hänelle ikävä kouluun videota katsellessaan. "No vähän - mutta ei oikeastaan", vastasi tämä.

"Vaikka he tekevät kaikkia mahtavia juttuja, leiriytyvät Kiinanmuurille ja kaikkea sellaista ihmeellistä."

"Tehdään mekin koulussa mahtavia juttuja", totesi Kolmonen. "Meillä oli leirikoulu ja kävimme Särkänniemessä." Totta. Näitä ei vain kukaan kuvannut videolle vanhempien vetisteltäväksi. Ehkä lapsen mielestä on yhtä ihmeellistä asustaa pari yötä luokan kanssa jossain leirikylässä kuin Kiinanmuurilla.

Lähtiessämme tapasin Ms. G:n ja lahjoitin hänelle viimeisen tuliaissuklaalevyni. Hän jos kuka osaa sitä arvostaa. Hänelle tuli kyyneleet silmiin: "Voi kiitos. En ole käynyt Suomessa moneen vuoteen enkä pääse tänäkään vuonna."

Illalla kuopus itki vatsakipuaan ja päänsärkyä ja halusi lääkäriin. Tilasin ajan ja Linni kuljetti meidät tuktukilla. Istuin lapsi sylissäni takana ja Linni ajoi töyssyistä varovaisemmin kuin aiemmin, jolloin menimme yhdessä kauppaan. Taksia ei lyhyelle matkalle olisi saanut, mutta liian pitkä se oli sairaan lapsen käveltäväksi.

Kiinalainen lääkäri määräsi monta lääkettä ja antoi kiinalaiset ohjeet vatsaflunssan hoitoon: maitotuotteita ei saa syödä lainkaan eikä mitään kylmää. Kuinka hyvin muistinkaan ayimme kauhistelun edellisvuonna: "kylmää kipeään vatsaan..."

Samana iltana kuopus itkeä vollotti jälleen. Tällä kertaa ei kivun vaan lääkkeiden tähden. "Tää maistuu niin pahalta..."

Yhden kerran jälkeen armahdin hänet lääkkeistä. Puoli päivää hän joi ja söi huoneenlämpöistä ja välttelimme maitotuotteita. Sen jälkeen jäätelö meni taas.

 

Paluu Peksulaan

 

Perjantaina saavuimme perille. Arvaatte varmaan mihin: entiseen kotikaupunkiimme Pekingiin - suomalaisittain tuttavallisesti Peksulaan! Itse asiassa aivan oman kotimme naapuriin, rakkaiden saksalaisten ystäviemme Linnin perheen luo.

Matka sujui suuremmitta kommelluksitta. Lentokentällä lähtiessämme olin sen verran pää pyörällä ja se kai näkyi ulospäin, sillä luoksemme saapui heti avulias virkailija neuvomaan matkalaukkutagien tulostamisessa.

"Ensimmäistä kertaako lennätte?", hän kyseli ystävällisesti. Jätin kertomatta, kuinka monta kertaa olen lentänyt ja kainosti otin vastaan hänen tarjoamansa avun. Kun on neljä lasta häsläämässä vieressä omia juttujaan, on keskittymiskykyni ihmispaljoudessa aika olematon, ja siinä olisi mennyt ikuisuus, ennen kun olisin saanut tagit tulostettua. Ja taatusti pari passia olisi kadonnut siinä hälinässä. Onnistun päivittäin jopa kotona kadottamaan kännykkäni muutamaan kertaan, ja välillä se löytyy vaikkapa likapyykkikasan päältä vain siksi, että lasken sen ajatuksissani aina lähimpään paikkaan.

Mies oli viemässä autoa parkkiin, joten kun hän ennätti paikalle, meillä oli jo tagit paikoillaan kiinni laukuissa ja lähdimme kolistelemaan ne itsepalvelutiskille. Koska meillä oli kaksi erillistä matkavarausta ja sen myötä boarding passitkin kahdessa eri paikassa kännykälläni (ks. edellinen postaukseni), osa tekstiviestinä ja osa Finnair-appsissa, oli matkalaukkujen lähettäminen ruumaan aikamoista sohlausta, etenkin kun meitä oli siinä useampi ihminen hääräämässä yhtä aikaa. Mieskään ei malta olla osoittamatta avuliaisuuttaan, vaikka se vain sekoittaa ajatuksiani lisää.

Viimein laukut olivat lähteneet ruumaan ja me suunnistimme turvatarkastukseen. Hyvästelimme isän ja marssin etunenässä joukkuettani johtaen perheille tarkoitettuun jonoon, jota edelleen käytän röyhkeästi, vaikka lapseni kuopusta lukuun ottamatta ovat jo aika isoja. Mutta siitä huolimatta liikkuminen heidän kanssaan ei ole kauheasti helpottunut, ihan samanlaista kaaosta se on edelleen kuin kolme vuotta sitten.

Juuri kun läpivalaisun jälkeen pakkasin tavaroitani takaisin käsilaukkuun, virkailija huhuili minua ja osoitti pientä matkalaukkuani.

"Kuuluuko tämä teille?"

"Kyllä kuuluu."

"Siellä on sisällä laptop ja pullo!" 

Öö tuota, voihan vitsi, olen unohtanut ottaa laptopin esiin, mietin kuumeisesti ja kaivoin sen matkalaukusta.

"Ja vielä se pullo!"

"Mikä pullo?" ihmettelin,  kunnes muistin, että olin siististi pakannut Suomi 100 -tuliaissampanja Ayalanin käsimatkatavaroihini, jottei se vain särkyisi. Vasta silloin tajusin, että eihän käsimatkatavaroissa saa viedä pulloja. Olin huolella etsinyt sopivankokoisen muovipussin pienelle käsirasvaputelilleni ja jättänyt vesipullon suosiolla kotiin, muttei päähäni ollenkaan pälkähtänyt, että sampanjakin on nestettä. Onneksi loput tuliaiset: suomalaisen palkitun Teerenpeli 10 Years -viskin ja pienpanimon Kaski-olutpullon oli pakannut ruumaan menevään matkalaukkuun.

Vaihtoehtoja oli kaksi: joko palata takaisin viemään koko laukku ruumaan (jonka jälkeen olisin loppumatkan kantanut läppärin kainalossani) tai luovuttaa pullo. Onneksi tajusin, että mieheni ei ole ehtinyt vielä kauas. Onnistuin saamaan hänet kiinni ja hän palasi takaisin. Ohikulkeva lentokenttähenkilökuntaan kuuluva mies nappasi pullon kädestäni ja toimitti läpivalaisuportin kautta miehelleni.

Löysin tilalle samanlaisen sampanjapullon tax freestä, vaikka monissa Alkoissa ne on myyty jo loppuun.

Portilla kuulutettiin vielä vapaita paikkoja bisneksessä ja upgradausmahdollisuutta. Yritin vielä kerran tarjota mahdollisuutta, että lunastaisin paikat pisteillä ja rahalla, mutta Finnair ei ollut kiinnostunut tällaisesta tarjouksesta (vaikka mahdollisuudesta kerrotaan Finnair Plus -sivuilla). Paikat jäivät kai täyttämättä, sillä vielä koneessakin kuulutettiin vapaista paikoista.

Peking muuttuu päivässä. Lentokentälle saapuessamme minua alkoi jännittää, kun selvisi, että nykyisin kaikkien 14-70 -vuotiaiden pitää antaa sormenjäljet ennen passintarkastukseen menoa. Olemmeko me antaneet jo jossain sormenjälkemme, mietin kuumeisesti. Osaisinko toimia oikein? Loppujen lopuksi se oli suhteellisen helppoa. Vaikka passia hakiessani en meinannut millään saada sormenjälkiä jätettyä eikä iPhoneni ja iPadini avaudu sormenjälkitunnistuksellani, tällä kertaa kaikki sujui suuremmitta ongelmitta.

Lapset laskivat kulkeneensa samasta passintarkastuksesta läpi 10 kertaa, minulle tämä oli jo 13. kerta. Tuttua reittiä kuljimme takseille ja tilasimme erikoistaksin, normaalia isomman. Valokuvaankin asetuimme erään virkailijan toivomuksesta. Iso perhe hämmästyttää aina kiinalaisia.

Perillä meitä odottivat Linni ja tämän vierailulla oleva sisko, LM, vastaleivottu suklaakakku, kadulta meitä varten noudetut jian bingit ja kyltti, jossa luki suomeksi "TERVETULOA".

Päiväunet nukuttuamme oli jo myöhäinen iltapäivä. Linnin vanhin poika oli kirjoittanut minun vanhimmalle pojalleni pitkän herttaisen tervetulokirjeen, jossa hän opasti ystäväänsä tietokoneensa saloihin, jottei tällä tulisi aika pitkäksi, mutta näin ei ehtinyt käydä.

Kun heräsimme, Linnin ja LM:n samanikäiset lapset saapuivat jo koulusta ja koitti riemuisa jälleennäkemisen hetki. Minkään näköistä vuoden eroa ei näkynyt, jutut jatkuivat heti siitä, mihin vuosi sitten oli jääty.

Tämän jälkeen oli perjantainperinteen aika: äitien kokoontuminen klubitalon ravintolan terassilla lasten leikkiessä vieressä leikkipaikassa ja nurmikolla. Joka päivähän äidit ovat lapsia vastassa koulubussilla. Bussit kolistelevat letkassa portille ja vanhemmat poimivat omansa kyydistä. Talviaikaan kaikki huikkaavat äkkiä hei heit ja suuntaavat kotiinsa, mutta lämpimään aikaan lapset jäävät leikkipaikalle leikkimään ja jäätelöä syömään ja vanhemmat kerääntyvät juttelemaan. Minulla oli aina saksalaisporukka, jossa höpöttelimme joka päivä koulun jälkeen. Kun muina päivinä istuimme kiviaidalla tai seisoskelimme ravintolan vieressä, oli meillä, kuten monella muullakin porukalla, tapana perjantaisin istahtaa ravintolan terassin pöytään, kiipeilytelineen viereen, lasilliselle Watsonin sodavettä, limsaa tai tilata yhteinen valkoviinipullo, josta kukin sai lasillisen. 
 
Tähän osallistuimme tulopäivänämme vanhan perinteen kunniaksi ja samalla sain tavata monia vanhoja tuttujani. Kun muut suuntasivat koteihinsa tai muualla, me jäimme terassille syömään. Kuopuksen suurin haave ennen Pekingin matkaa oli saada syödä klubitalon ravintolassa. Ensimmäinen toive toteutettu ensimmäisenä iltana!

Loman tarpeessa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viikko sitten tuli minulla katkos työelämään ja panimme kotosalla töpinäksi. Mies kävi päivät töissä ja iltaisin hän palasi kotiin auttamaan minua muuton ”viimeistelyssä”. Tavaramme ovat saapuneet Pekingistä kolmessa erässä ja lisäksi olivat kotonamme kahden vuoden ajan varastoidut laatikotkin purkamatta. Meillähän oli vain heinäkuu aikaa tehdä muuttoa ja tuon kuukauden aikana järjestimme kahdet työläät juhlat: äitini hautajaiset sekä mieheni viiskymppiset. Sen jälkeen minäkin aloitin työt – miehelläni puolestaan ei oikeastaan lomaa kesällä ollutkaan.

Jotta koti tulisi oikeasti laitettua kuntoon, järjestimme sitten Kolmosen synttärijuhlat samaan syssyyn. Meillä on aina ollut tapana juhlia lasten synttärit isovanhempien ja kummien kanssa, mutta tähän tuli katkos Pekingin vuosien aikaan. Sitä suuremmalla syyllä ja etenkin Kolmosen omasta tahdosta juhlat oli järjestettävä taas, vaikka me vanhemmat välillä mietimmekin, mistä selkänahasta ne voimat revimme juhlien järjestämiseen. Ruokaa on kiva laittaa ja mukava saada ihmisiä kylään, mutta se siivoaminen… Toisaalta kun kutsuu vieraita, on pakko siivotakin. Ja jotain oli joka tapauksessa tehtävä kodille.

Vein lapset mummolaan pariksi päiväksi, toin vain heidän sienisaaliinsa mukanani kaupunkiin. He palasivat kotiin vasta suoraan juhliin isovanhempien ja tätien ja setien matkassa. Vierashuoneen kaaos jäi vielä selvittämättä, kun vieraat eivät jääneetkään yökylään, ja kahvikupit kaivoin pahvilaatikosta sängyn alta ensimmäisten vieraiden kopistellessa jo porstuassa. Makuuhuoneen oven panimme visusti lukkoon, jottei kukaan erehtyisi avaamaan sitä, sillä huoneeseen oli tungettu kaikki viimeinen irtain tavara, joka ei ollut vielä paikkaansa löytänyt ovikellon soidessa. Mutta omin pienin käsin poimituista sienistä valmistettu sienikeitto maistui ja suolainen kurpitsapiiras teki kauppansa. Isän vakiobravuuri herrasmiestenkakku (Sikke Sumarin resepti) suorastaan kaavittiin ja nuoltiin lautaseltaan.

Viimeisten vieraiden eli kummitädin ja poikansa kanssa istuttiin iltaa vielä pitkään. Onhan kahden vuoden aikana kertynyt paljon kerrottavaa.

Tänä aamuna olimme koko perhe niin poikki, että olisimme halunneet viimein viettää rennon rokulipäivän kotona ja levätä. Vaan ei, olin jo maaliskuussa tilannut liput Cats-musikaaliin. Joten sinne oli lähdettävä minun ja lasten, musikaalien päälle ymmärtämätön mies jäi yksin kotiin vaihtamaan renkaita autoon (jotta minä pääsisin aamulla töihin). Kuopus nukkui makoisat päiväunet musikaalissa ja me muut neljä pilkimme.  

Nyt kun sain lapset nukkumaan ja aion itse kömpiä perästä, ihmettelen vain, että koska se loma oikein alkaa? Joulukuun 27. päivään on vielä aika pitkä aika… Nähdään silloin taas!

P.S. Täytyy kyllä sanoa, että aika laimeaksi jäi tämä vieraileva West End –esitys Hartwall Arenalla. Toista olivat lontoolaisvierailut Pekingissä – tosin siellä puitteetkin olivat aivan toisenlaiset.

 

Pienten poikien (ja isojen tyttöjen) unelmien täyttymys

 

 

Ensimmäisenä Shanghain yönä unemme jäivät vähäisiksi. Palattuamme iltamyöhään hotellille Bundilta katsomasta Shanghain valoja roikuimme vielä netissä ostamassa lippumme valmiiksi aamuksi (kahdessa erässä, sillä kerrallaan saattoi ostaa vain viisi lippua, siis normi kiinalaisperheelle: mamalle, baballe, ainokaiselle lapselle ja yhdelle parille isovanhempia). Heräsimme jo hyvin varhain aamulla valmistautuaksemme lähtemään Disneylandiin, jonne olen halunnut päästä siitä lähtien, kun 20 vuotta sitten opiskelin matkailua ja Katriina Petrisalo käytti luennolla Disneylandiä (tai -worldiä) kiinnostavana case-esimerkkinään. Shanghain Disneyn ihmemaailma avautui viime kesäkuussa, ja siitä lähtien pojat ovat kyselleet, koska menemme Shanghaihin. Tosin enemmän heitä taisi kiehtoa huvipuiston kylkeen avattu Aasian suurin Lego-kauppa. Etenkin siitä alkaen, kun Kakkonen tempautui animaatioiden maailmaan ja nykyään hän päivät pääksytysten kuvaa omia Lego-animaatiofilmejään tai katsoo Youtubesta muiden tekemiä.

  

Aamupalaa etsiskelimme kadulta, mutta hotellimme lähellä olivat kaikki pienet ruokapaikat menneet kiinni kiinalaisen uudenvuoden ajaksi. Lopulta Nanjing Roadin sivukadulta löytyi avoinna oleva paikka, McDonald's. Siellä join elämäni ensimmäisen Mäkkäri-laten ja vieläpä keramiikkamukista. Vinoilin miehelleni, että kannattaa opetella vähän kiinaa, niin osaa pyytää oikeanlaisen kupin. Hän ei nimittäin suostu astumaan jalallaan joihinkin Kiinan länkkärikahviloista, koska kahvi tarjoillaan niissä aina pahvimukista ja aito kuppi pitää pyytää erikseen.

 

Kuopuksella iski karmea vessahätä kesken ruokailun, mutta läheinen ostoskeskus oli vielä kiinni eikä McDonald'sin siivoja suostunut päästämään kuusivuotiasta henkilökunnan vessaan. Niinpä vedimme ruoan aikamoisella vauhdilla napaan ja kuopus pidätteli hätäänsä ja kyyneliään nieleskellessään aamupalasämpyläänsä. Syötyään Isä ja lapsi ryntäsivät ulos ja etsivät jostain paikan, joka suostui päästämään lapsen vessaan.

 

Tunnin metromatkan päästä olimme perillä. Kello löi 11, kun vihdoin ja viimein astelimme Disneylandin porteista sisään, ja olimme sentään heränneet koko konkkaronkka jo kuuden seitsemän aikaan aamulla. Joskus ihmettelen, mihin kummaan aika aina katoaa valmistautuessa lähtöön. Jotenkin vain onnistumme kuppaamaan, vaikka kuinka yritämme kiirehtiä ja tehdä aikaista lähtöä.

 

Lopputulema oli sitten se, että palelimme koko halavatun päivän. Ulkona oli mittarin mukaan 15 astetta, mutta kosteuden vuoksi ilma tuntui paljon kylmemmältä. Shanghain 15 astetta on selvästikin aivan eri kuin Suomen 15 astetta, samoin tuli kovin ikävä Pekingin kuivaa ilmaa. Olin aamulla lähtenyt matkaan ohuessa villakangastakissa, ja se osoittautui auttamatta vääräksi valinnaksi. Olisi pitänyt älytä kääntyä siinä vaiheessa vielä takaisin huoneeseen, kun jo hotellin näköalahississä kylmyys imeytyi takin läpi. Siinä tilanteessa ei kannattaisi katsoa kelloa ja murehtia, kuinka myöhässä on aikataulusta. Kerrospukeutuminenkaan ei toiminut, puin takin alle usean kerroksen paitoja, villaneuleen ja kashmirponchoni, mutta aina vain palelin. Ja niin palelivat lapsetkin kevyttoppatakeissaan ja mies kevättakissaan.  

 

Kiinalaisen kalenterin ensimmäisenä päivänä (joka vastaa meidän joulupäiväämme) oli puistossa suhteellisen rauhallista, ehkä normaalia viikonloppua vastaava kävijämäärä. Ensimmäisenä suuntasimme prinsessalinnaan, jonne kuopus repi meitä innoissaan. Yli tunnin jonotimme nähdäksemme, mitä linnan yläkerrassa tapahtuu. Kiinalaisittain söimme jonossa eväitä ja epäkiinalaisittain luimme kirjaa emmekä selanneet kännykkää. Vieressä perhe pisteli säilöttyjä persikoita poskeensa suoraan purkista ja joi liemet purkin suusta.

 

Persikanlientä suoraan purkista

 

Perheen lukuhetki jonottaessa

 

Lumikki mandariiniksi

 

 

 

   Lumikki-animaatio oli upea ja mietin, kuinka helppoa olisi opiskella kiinaa katsomalla tuttuja satuja mandariiniksi, mikäli se vain olisi mahdollista. (Olen nimittäin kerran yrittänyt ostaa kiinankielisiä lastenvideoita, mutta pieleen se meni. Myyjän mukaan kaikkien videoiden piti olla kiinaksi, mutta valitettavasti ainoastaan niiden tekstitys oli. Ääniraitana olivat vain tutut eurooppalaiset…)

 

Joka paikkaan oli kauheat jonot, pahimmillaan jopa 3 tunnin mittaiset. Kiersimme enimmäkseen vähemmän suosittuja kohteita, niitä joissa selvisi viiden minuutin jonottamisella. Ja välillä erkanimme kahteen ryhmään, sillä onhan aika mahdotonta kiertää huvipuistoa neljän lapsen kanssa ilman riitoja siitä, mihin seuraavaksi mennään. Kiukuttelulta emme siltikään välttyneet...
 

 




Liisa ihmemaassa - Punainen kuningatar



 

 





 

 

Vielä toiseenkin kohteesen maltoimme jonottaa pitkään, sillä Pirots of the Caribbean -3D-show kiinnosti yksimielisesti kaikkia lapsiamme. Siinä jonossa olimme ihan kuin karjalauma karsinassaan. Pelkät köydet eivät olisi pidelleet mitään, vaan tarvittiin tukevat kaiteet pidättelemään sitä laumaa, sillä sen verran etuilua, tönimistä ja kuumia tunteita nähtiin jonossa. Meidänkin taaksemme sattui vanha kiinalaispariskunta, jonka vaimo puski minua koko ajan selkään. Siinä missä Suomessa olemme tottuneet jonottamaan siten, että jätämme hieman tilaa, ettemme missään nimessä koskettaisi ketään toista ihmistä, mutta tämä vanha rouva ei ainoastaan koskettanut vaan suorastaan työnsi minua eteenpäin. Välillä meinasin horjahtaa eteenpäin, ja kun hain tasapainoa, horjahdin taaksepäin, niin että meinasin kaataa vanhan rouvan itsensä. Ja silti hän jatkoi työntämistään. Käännyin ja olin jo valmistautunut kohteliaasti pyytämään häntä olemaan työntämättä, mutta nielaisin sanat sisääni huomattuani, kuinka iäkäs ihminen olin kyseessä; en voinut muuta kuin hillitä kiukkuni ja yrittää ymmärtää. Sillä kuinka oikein voisin ruveta neuvomaan vanhusta, joka oletettavasti toimii niin kuin hän on oppinut toimimaan koko ikänsä: siten ettei kannata jättää tyhjiä rakoja, koska muuten joku tulee ja täyttää paikan, menee ohitse. Täällä etuilun ja ohittamisen kulttuurissa on jokaisen pidettävä puolensa ja puskettava, jotta pääsee eteenpäin. Muutoin aina joku toinen menee edelle. Se on hyvin surullista, sillä se tarkoittaa, etteivät heikoimmat pysty itse pitämään puoliaan, jonkun omaisen on tehtävä se heidän puolestaan. Mieleeni tulee myös Parkinsonia sairastava omaiseni, joka viimeisinä hyvinä vuosinaan pelkäsi suunnattomasti sellaisia paikkoja, joissa voi joutua tönityksi. Oopperaankaan hän ei uskaltanut lähteä kanssamme, koska koki sielläkin, ettei voinut kulkea rauhassa portaita kaiteesta kiinni pitäen, ilman että joku työntää hänet nurin. Tai tukkii portaat eikä päästä ohittamaan.

Niinpä jätin eteeni runsaasti tyhjää tilaa, iäkäs mummo takanani puski minua vimmatusti selkään kuin härkä, ja minä levitin hartiani estääkseni ketään pääsemästä ohitseni. Tilanne oli täysi koominen, kuin suoraan Mr. Beanistä tai muusta sketsisarjasta. Jossain vaiheessa hän viimein pääsi ohitseni ja päätyikin yhtäkkiä suoraan perheeni keskelle. Mieleni teki sanoa, että tervetuloa liittymään seuraamme, mutten kehdannut. Sen sijaan tervehdin häntä ”nĭ hăo:lla", säestettynä herttaisella hymyllä. Ajattelin, että hän silloin ymmärtäisi yskän. Vaan ei. Hän kyllä hämmentyi ja tervehti hymyillen takaisin mutta piti tiukasti kiinni saamastaan paikasta. Lopulta varastin paikkani takaisin mutta sain sitten taas tuntea puskemisen selässäni.

 

3D-merirosvoseikkailu oli muuten aivan sanoinkuvaamattoman upea, todellakin tunnin jonottamisen väärti. Välillä siinä sukellettiin merenpohjaan, sitten noustiin pintaan yhdessä merirosvohylyn  kanssa - suoraan keskelle kiihkeää meritaistelua. Valitettavasti valokuvista harva onnistui, eivätkä nekään kuvaa sitä liikettä ja elämää, joka tallentui silmiemme eteen. Oletettavasti kaikki Disneylandin vastaavat show't olisivat yhtä hienoja,  joten siinä mielessä päivälipun hintakaan ei ole paha: 499 rmb eli n. 80 euroa (versus Lintsin noin 25 euroa). Mutta toisaalta yhden päivän aikana ei ennätä näkemään paljon mitään.

 

Olimme varanneet mukaamme paljon eväitä, mutta loppujen lopuksi päädyimme päivälliselle porttien sisäpuolella. Kukapa jaksaisi kiertää tuntikausia syömättä. No okei, minä kyllä jaksaisin, mutta lapsilla alkaa tökkiä ja sitten he alkavat tökkiä toinen toisiaan. Ruoka oli kallista ja tylsää, kuten arvata saattaa, mutta ainakin puitteet olivat erittäin komeat - ravintolassakin. Niin että kyllä satumaailma on aina satumaailma!

 

 

 

 

 

Ja pääsivät pojat loppujen lopuksi myös unelmapaikkaansa: Aasian suurimpaan Lego-kauppaan. Siellä he sitten kuluttivat 1,5 tuntia valiten harkiten joulu- ja synttärilahjarahoilleen vastinetta. Ja loppumatkan odottivat, koska pääsevät avaamaan paketit.  

 

 

  



Minni-korvat minun tyyliini (vaan
puristivat päätä ja jäivät siksi kauppaan)

 

 

Seuraavana päivänä kuopus kertoi, kuinka hän omilla rahoillaan osti Batmanin ja isompi veli Captain American, mutta että isoin veli ostikin pizzakuskin ja jonkin naimisiin-meno-jutun (hääparin). Elokuvateollisuutta taitaa siis kiinnostaa enemmän hauskat jutut elävästä elämästä kuin supersankareista...