Vanhan lumoissa

Rakastan vanhoja taloja.

Voiko olla mitään kauniimpaa kuin arvokkaasti ajanpatinoima rakennus? Luonnossa olevat kauniit asiat eivät saa sydäntäni läikähtelemään sillä tavalla kuin kuluneet koristeleikkaukset ikkunanpielissä ja kuisteilla, sään riepottelemana pintaan nousseet puunsyyt auringon haalistaman ja elämää nähneen maalipinnan alla. Rakastan rautoja karmien nurkissa ja hakoja ikkunoissa. Osittain, koska rosoinen pinta miellyttää silmääni enemmän kuin uusi ja tasainen, ja osittain, koska ajatus rakennuksen ja esineen elämästä elämästä kiihottaa mieltäni. Hivelen italialaisen kirkon seinää ja Kiinan muuria ja mietin, onko edellinen käsi koskettanut samaa paikkaa satoja vuosia sitten.  Ja kuinka paljon elettyä elämää mahtuu tähän väliin.

Rakkauteni vanhaan sain syntyessäni. Niin pienestä kuin muistan, oli mummolani mielessäni kuin vanha kartano. Tuolloin talo ei edes ollut vanha, olihan se rakennettu 30-luvulla. Mutta modernin rivitalon tytölle se oli satumainen paikka, siitä huolimatta että tunnelma talossa olikin aika etäinen. Erääseen salonkiin oli koottu antiikkihuonekaluja ja siellä minä ja serkkuni leikimme kartanontyttöjä. Ei koskaan prinsessaa, sellaiset satuhahmot olivat liian kaukaisia asioita meidän mielikuvituksessamme (enkä minä ole koskaan piitannut saduista tai korkeafantasiasta). Ei, meidän maailmaamme lähempänä olivat kartanot ja niiden tyttäret, kuin Regina Linnanheimo Linnaisten kartanon vihreässä kamarissa.

Aikuisiälläni olen Singaporea ja Pekingiä lukuun ottamatta asunut aina vanhoissa taloissa. Huomattavan vanhoissa. Muuttaessamme nykyiseen kotiimme vitsailin kysyjille muuttavamme uuteen taloon. Ja uusi se on vieläkin, vasta reilut 80 vuotta vanha. Uusvanhoja taloja en arvosta lainkaan: vaikka ne näyttäisivät kauniilta, niistä puuttuu se henki, joka syntyy vasta kulumisen kautta. Talon kuuluu olla vino ja puun kulunut askeleiden alla. Pahinta on mielestäni se, että vanhoista taloista tehdään sisäpuolelta moderneja. Uutta saa aina, mutta vanhaa on vaikea palauttaa ennalleen.

Vaikea, vaikkei täysin mahdoton. Hatunnosto eräille naapureillemme, jotka ovat vuosikymmenien mittaan vähitellen uusineet ikkunansa vaihtamalla vanhoja ikkunoita edellisten omistajien vaihtamien tilalle. Kuten jokainen aidosti vanhaa arvostava tietää, vanhat puiset ikkunankarmit ovat sekä kestävämmät että talon hengittävyyden kannalta paremmat kuin uudet. Kauneudesta puhumattakaan: vanhat ikkunat erottuvat kyllä kauas ja määrittävät koko rakennuksen saaman ilmeen. Kuuluuhan sanontakin näin: Ikkunat ovat talon sielu ja silmät.

Juuri ikkunoita rakastan kodissamme kaikkein eniten. Karmien kaiverruksia, kulumia, vanhoja rautahakoja, samanlaisia kuin kesämökillämme, ne joita halusin aina availla ja sulkea pienenä. Myös ikkunalasit ovat vanhoja. Kun tarkkaan katsoo, maisema ikkunan takana vääristyy hieman. Tämä on käsinpuhalletun ikkunalasin tunnusmerkki. Naapurimme maisema ikkunan takana on vieläkin vääristyneempi. Kuin Linnanmäen Naurutalossa.

Kotimme lattiat ovat käsin hiotut ja maalatut. Vaikka helmenharmaa maalipinta on kolhiintunut ja kulunut, ei se haittaa. Päinvastoin se on mielestäni kauniimpi jopa näin. Portaissa erottuu vuosikymmenien askelten jäljet. Ketkä ovat kiivenneet näitä portaita ennen meitä?

Meitä edeltävä omistaja on kunnostanut talon. Itse asiassa osittain talon vanha henki on hänen aikaansaannostaan, sillä 70-luvun remontointi-innossa talosta oli revitty pois paljon vanhaa. Edellinen omistaja on vuosikymmenen ajan hitaasti korjannut ja palauttanut taloa vanhaan uskoon. Koonnut Rakennusapteekista hankkimansa kaakeliuunin puretun tilalle, tuonut kellarista löytämänsä sormipaneelimallin portaikon seinään. Taloa ostaessamme silmäni kiinnittyi kattolistoihin, jotka hän oli itse rakentanut kolmesta eri osasta: laudasta, rimasta ja listasta, saadakseen alkuperäistä muistuttavan kattolistan. Myyjä oli otettu siitä, että joku ihminen pani tämän merkille ja antoi hänen vaivannäölleen arvoa.

Keittiö on murheenkryynini, se on liian moderni ja koboltinsinisenä vääränvärinen minun romanttiseen makuuni. Kokkaava mieheni kyllä arvostaa sen laadukkaita kaapistoja ja vetolaatikoiden sulavasti liukuvia kiskoja. Hän on tosin puoliksi luvannut, että saisin rakennuttaa mieleiseni kokopuiset ovet entisten päälle, mutta tämä operaatio on meillä neuvottelematta vielä loppuun.

Vaikka olen aina haaveillut jonkun ikivanhan talon kunnostamisesta alusta loppuun, ei valtava remonttiurakka taida olla meidän heiniämme, emmehän pääse yhteisymmärrykseen edes yhdestä keittiöstä. Aiemmissa kodeissamme jo vanhojen lautalattioiden ja paneelikattojen kaivaminen esiin on ollut hyvä syy perheriidan alkamiseen. Mutta ainahan voin haaveilla. Mutta on minulla jo suunnitelma eläkepäiville: perinneremontointikurssi.

Ehkä sitten joskus löytyy joku vanha mummonmökki...

Loskasäässä nahkasaappaissa ja kukkahameessa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuinka loskasäässä pärjää nahkasaappaissa ja kukkahameessa? Hyvin, tosin tietyin edellytyksin. Reilu vuosikymmen sitten ostamani nahkasaappaat, niitä kohtaan osoittamani hellä huolenpito sekä hevostalleilla tuttu tuote osoittautuivat eilen napakympiksi yhdistelmäksi. Koulunpihan peitti eilen paksu kerros märkää lunta, ja kaikki opettajat, jotka eivät olleet varustautuneet kumisaappain, valittivat läpimärkiä kenkiä ja sukkia. Paitsi minä. Vaikka olinkin pukeutunut fiineihin nahkasaappaisiin, joskus esikoisen syntymän aikoihin hankittuihin, aikomuksenani jatkaa töiden jälkeen tyylikkäänä kaupungille.

Joka kevät puhdistuksen jälkeen olen huolella rasvannut saappaani paksulla kerroksella valjasrasvaa. Se toimii erinomaisesti hoitoaineena antiikkinahkaan tai muuhun rosoisempaan, sillä se imeytyy hyvin nahkaan ja tekee sen samalla notkean pehmeäksi mutta myös vettähylkiväksi. Vuosien mittaan nämä saappaani ovat varmaan imeneet niin paljon rasvaa, että niistä on käytännössä tullut suorastaan vedenpitävät. Edes saumoista ei päässyt vesi läpi, sen verran tukkiva kerros rasvaa on niihinkin muodostunut. Silti nahka hengittää, joten saappaani eivät hiosta kuten kumisaappaat. Kun siis suuntasin Helsingin keskustaan, oloni oli yhä freesi ja mukava, kaikesta sateesta, loskasta ja viimasta huolimatta.

Päivällä koulussa sen sijaan minulle sattui hassu vaatekommellus. Yleensä palelen luokissa ja verhoudun ylimääräisiin neuleisiin sekä syksyllä hankkimaani kotimaiseen mohairhuiviin. Vaihdan luokkaa joka tunti, joten toisissa luokissa palelen ja toisissa riisun vaatteita. Eilen eräässä luokassa lämmityslaite pauhasi täysillä ja oppilaiden märistä vaatteista lähtevä kosteus leijui ilmassa. Minun tuli kuuma ja riisuin neuletakkini. Meillä oli juuri innokas keskustelu meneillään ja kaikkien oppilaiden silmät tapittivat minua katederilla riisuessani takkiani. Seisoin selkä tauluun päin ja yllättäen tunsin viileän vedon paljaassa selässäni. Olin aamulla unohtanut napittaa paitani, joten selkäni oli puoliväliin asti paljaana. Kiireesti kiskoin neuletakin takaisin päälleni, samalla kun jatkoimme keskustelua (siinä vaiheessa pasmani kyllä menivät vähän sekaisin, enkä kuullut oppilaiden vastauksia). Kun sitten oppilaat ryhtyivät tekemään ryhmätöitä ja käänsivät katseensa pois minusta, heitin takin pois ja napitin paitani selästä. Juuri tuollaisessa tilanteessahan sormet jäykistyvät kömpelöiksi nakeiksi eivätkä pienet napit millään suostu sujahtamaan kauniisti pikkuruisen napinläven läpi vaan pullahtelevat auki. Kukaan oppilaista ei kuitenkaan tainnut huomata mitään eikä ihmetellä, mitä tuo opettaja tuolla edessä oikein vääntelehtii… Pelaa yksinään Twisteriä pystysuunnassa, vai? Ja onneksi ala-asteikäiset ovat vielä niin mutkattomia, toista olisi yläasteella.

Jos olisin Mr Bean, eivät kommellukseni olisi päättyneet tähän. Kukkahameeni ostin yli 20 vuotta sitten Singaporen Laura Ashleystä - Esplanadin liike ei ollut tuolloin vielä edes avannut oviaan ja merkki oli Suomessa vieras. Hame oli pitkään suosikkini, ilmava viskoosikangas tuntui niin miellyttävältä Singaporen helteessä. Vuosia se on ollut vanhanaikainen, ja aikomukseni onkin ollut viedä se remakoitavaksi, en ole vain saanut loistoideaa, mitä kunnioittavaa teettää siitä. Kunnes tänä syksynä kauppojen kukkahameita ja –mekkoja katsellessani tajusin sen olevan juuri sellaisenaan aivan huippumuodikas tähän syksyyn. Vetäessäni sen päälleni kummastelin, että olinko muka oikeasti paljon tukevampi vyötäröltä pari vuosikymmentä sitten. Vyötärölle jäi nimittäin 10 cm liikaa ympärysmittaa. Kunnes tajusin, että sen verran on aika syönyt leninkiä, että vyötärönauhaa selkäpuolella tukenut kuminauha on hapertunut olemattomiin ajan saatossa. Eli pieni korjaustyö odottelee tekemistään, ja tällä hetkellä kavennustyö on hoidettu hakaneulan avulla. Mrbeanmäiseen tyyliin hakaneulan olisi pitänyt pettää seuraavaksi ja hameen valahtaa nilkkoihini, mutta onneksi se kuitenkin hoiti tehtävänsä luotettavasti.

Hamemokaa ei tapahtunut tällä kerralla, mutta selässä olevat napit koituvat toisenkin kerran kohtalokseni. Nimittäin tänään lähdin tyttären kanssa kirjamessuille ja kesken kaiken kierrellessämme tajusin, että olin jälleen kerran unohtanut napittaa paitani napit selästä. Tällä kertaa en seissyt itse lavalla vaan lavan vieressä kuuntelemassa keskustelua, kun yritin sormeilla nappeja kiinni selkäni takana. Ja kyllä vaan on sanottava, että on se todella vaikeaa pujottaa pikkuruiset napit minimaalisen pienten napinläpien lävitse. Etenkin hermostuneena nopeusennätystä yrittäen. Lähestulkoon mahdoton suoritus. Houldinin tasoa. But I did it!

 

Pitäisiköhän siirtyä edestä napitettuihin paitoihin?

 

Shirts Khujo and Massimo Dutti

Cardigans Odd Molly

Skirts Laura Ashley and Boss

Coats Ted Baker and Desigual

Boots Kennel + Schmenger

Loman tarpeessa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viikko sitten tuli minulla katkos työelämään ja panimme kotosalla töpinäksi. Mies kävi päivät töissä ja iltaisin hän palasi kotiin auttamaan minua muuton ”viimeistelyssä”. Tavaramme ovat saapuneet Pekingistä kolmessa erässä ja lisäksi olivat kotonamme kahden vuoden ajan varastoidut laatikotkin purkamatta. Meillähän oli vain heinäkuu aikaa tehdä muuttoa ja tuon kuukauden aikana järjestimme kahdet työläät juhlat: äitini hautajaiset sekä mieheni viiskymppiset. Sen jälkeen minäkin aloitin työt – miehelläni puolestaan ei oikeastaan lomaa kesällä ollutkaan.

Jotta koti tulisi oikeasti laitettua kuntoon, järjestimme sitten Kolmosen synttärijuhlat samaan syssyyn. Meillä on aina ollut tapana juhlia lasten synttärit isovanhempien ja kummien kanssa, mutta tähän tuli katkos Pekingin vuosien aikaan. Sitä suuremmalla syyllä ja etenkin Kolmosen omasta tahdosta juhlat oli järjestettävä taas, vaikka me vanhemmat välillä mietimmekin, mistä selkänahasta ne voimat revimme juhlien järjestämiseen. Ruokaa on kiva laittaa ja mukava saada ihmisiä kylään, mutta se siivoaminen… Toisaalta kun kutsuu vieraita, on pakko siivotakin. Ja jotain oli joka tapauksessa tehtävä kodille.

Vein lapset mummolaan pariksi päiväksi, toin vain heidän sienisaaliinsa mukanani kaupunkiin. He palasivat kotiin vasta suoraan juhliin isovanhempien ja tätien ja setien matkassa. Vierashuoneen kaaos jäi vielä selvittämättä, kun vieraat eivät jääneetkään yökylään, ja kahvikupit kaivoin pahvilaatikosta sängyn alta ensimmäisten vieraiden kopistellessa jo porstuassa. Makuuhuoneen oven panimme visusti lukkoon, jottei kukaan erehtyisi avaamaan sitä, sillä huoneeseen oli tungettu kaikki viimeinen irtain tavara, joka ei ollut vielä paikkaansa löytänyt ovikellon soidessa. Mutta omin pienin käsin poimituista sienistä valmistettu sienikeitto maistui ja suolainen kurpitsapiiras teki kauppansa. Isän vakiobravuuri herrasmiestenkakku (Sikke Sumarin resepti) suorastaan kaavittiin ja nuoltiin lautaseltaan.

Viimeisten vieraiden eli kummitädin ja poikansa kanssa istuttiin iltaa vielä pitkään. Onhan kahden vuoden aikana kertynyt paljon kerrottavaa.

Tänä aamuna olimme koko perhe niin poikki, että olisimme halunneet viimein viettää rennon rokulipäivän kotona ja levätä. Vaan ei, olin jo maaliskuussa tilannut liput Cats-musikaaliin. Joten sinne oli lähdettävä minun ja lasten, musikaalien päälle ymmärtämätön mies jäi yksin kotiin vaihtamaan renkaita autoon (jotta minä pääsisin aamulla töihin). Kuopus nukkui makoisat päiväunet musikaalissa ja me muut neljä pilkimme.  

Nyt kun sain lapset nukkumaan ja aion itse kömpiä perästä, ihmettelen vain, että koska se loma oikein alkaa? Joulukuun 27. päivään on vielä aika pitkä aika… Nähdään silloin taas!

P.S. Täytyy kyllä sanoa, että aika laimeaksi jäi tämä vieraileva West End –esitys Hartwall Arenalla. Toista olivat lontoolaisvierailut Pekingissä – tosin siellä puitteetkin olivat aivan toisenlaiset.

 

Kotikokkailua syyslomalla: Kiinaa ikävöiden

Blogin pitämiselle ei ole viime kuukausien aikana jäänyt aikaa, sillä sen verran kiireiseen imuun jouduin työelämässä. Onneksi mieheni on pitänyt huolta perheestä, lapset toisistaan ja syyslomakin tuli sopivaan aikaan katkaisemaan raadannan.

Lomaa vietämme kotosalla. Tai paremmin sanoen loman käytämme hyödyksemme kotona, sillä yritämme viimein saada kodin asuttavaan kuntoon (muuton ja useammassa erässä saapuneiden muuttolaatikoiden jäljiltä). Lauantaina vietämme taas synttärijuhlia suvun kesken. Vasta loppukesästä vietimme mieheni merkkipäiviä vähän isomman kaavan mukaan, siis sukulaisten ja ystävien kesken. Tällä kertaa vietämme lapsen synttärijuhlia vähän pienemmällä mittakaavalla. Tosin tällä kertaa kotiin ja itsevalmistettuun on panostettava enemmän, kyse on nimittäin ensimmäisestä kerrasta kun paluumuuttomme jälkeen avaamme ovemme muille kuin naapurinlapsille.

Ennen kuin muutimme pois Pekingistä, opettelin ayin kanssa tekemään ruokaa. Hän siis näytti minulle, kuinka valmistaa mieleisimmät ruokamme. Parin päivän ajan olen kokeillut paria niistä ja tässä ensimmäisten ohjeet. Aivan täysin samanlaista ruoista ei tullut kuin ayin tekemänä, sillä unohdin tietysti kiireessä heittää osan mausteista sekaan. Mutta enköhän kehity vielä, nimittäin kiireenhallinnassa.

Ganguo caihua tarkoittaa itse asiassa tulikuumassa metalliastiassa valmistettua kukkakaalia. Sen kuuluu olla kuivakkaa, eli kastiketta siinä ei ole. Ruoka on perheeni mielestä aivan liian tulinen, mutta minä rakastan sitä juuri sellaisena kuin se on. Kuivaa ja tulista. Paigu dun on puolestaan possun kylkiluista ja kasviksista tehty pataruoka, hieman mausteinen sekin.

Itse lopetin Kiinassa lisäkeriisin syömisen, mutta näissä possunkyljyksissä on sen verran herkullista kastiketta, jonka suosittelen imeyttämään valkoiseen riisiin. Tai lisäämään pataan tulevien perunoiden määrää.

Dacong-sipuli muistuttaa purjoa tai kevätsipulia, mutta on maultaan paljon miedompi. Se on hyvin yleinen Kiinassa, mutta Suomesta en ole löytänyt sitä. Ayin mielestä sitä ei voi korvata karvaamman makuisella kevätsipulilla, johon minä kuitenkin tyydyin paremman puutteessa.

Varaa kaikki ainekset valmiiksi ja pilko ne odottamaan. Älä tee niin kuin minä, siten että yritän työskennellä ahtaassa ja sekaisessa keittiössä. Siivoa työtasot tyhjiksi, jotta pystyt liikkumaan ja toimimaan nopeasti. Mieluiten tulosta ohjeet valmiiksi paperille, jotta sinun on helppo vilkaista niitä nopeasti. Minulla ainakaan ei toimi skrollaaminen, kun yritän samanaikaisesti paahtaa ruokaa tulikuumalla pannulla.

 

 

 

 

 

 

Käristettyä tulista kukkakaalia eli ganguo caihua

 

500 g kukkakaalia pilkottuna pieniksi paloiksi

15 sichuaninpippuria

5 kuivattua pientä punaista chiliä, pätkittynä pieniksi paloiksi

1 valkosipulin kynsi puolitettuna

3 ohutta siivua tuoretta inkivääriä

1 laakerinlehti

6 cm pätkä kevätsipulia (tai kiinalaista sipulia nimeltä dacong) katkottuna kolmeksi pätkäksi

1 rkl tulista soijapaputahnaa eli ladou banjiang (esim. Lee Kum Kee -merkkinen Chili Bean Sauce)

0,5 tl suolaa

n. 5 rkl öljyä

muutama rkl vettä

1 tl vaaleaa soijakastiketta

1 tl sokeria

1 tl seesamiöljyä

 

 

 

Esivalmistele:

 

Paloittele kukkakaali pieniksi paloiksi ja pilko mausteen ohjeen mukaisesti. Mikäli tulisessa soijapaputahnassa on ”sattumia”, pilko nämä kasvikset pienenpieneksi hakkelukseksi. Tämä kai riippuu tahnasta, Kiinassa samannimisessä tahnassa oli isoja paloja kasviksia, Suomesta ostamani kastike oli jo valmiiksi tahnamaista.

 

Tee näin:

 

Kuumenna öljy wokkipannulla, lisää soijapaputahna ja sekoittele, kunnes tahna muuttuu punaiseksi. Lisää sichuanpippurit kokonaisina, sipulipalat sekä inkivääriviipaleet. Anna mausteiden maustua pieni hetki (pannu on valmis, kun pannulta nousee herkullinen mausteiden tuoksu) ja lisää sitten kukkakaalinnuput.  Nyt tarkkana: Sekoittele kukkakaalia hetken ajan todella reippaasti käännellen (mieluiten kahdella lastalla). Ripottele sitten joukkoon suola. Kääntele kukkakaaleja hetki ja ripottele sitten muutama ruokalusikallinen vettä päälle.

Kypsennä kukkakaaleja kuumalla wokilla käännellen noin 5 minuutin ajan. Jos kukkakaali kuivuu liikaa, lisää hieman vettä, mutta varovasti. Kukkakaalien kuuluu siis paahtua kuumalla pannulla, eikä höyrystyä tai keittyä.

Lopuksi lisää soijakastike ja sokeri ja sekoittele vielä hetki. Ruoka on valmis, kun kukkakaalit jäävät hieman rapsakoiksi. Kypsennysaika kokonaisuudessaan on noin 8 min. Kaada tarjoiluastiaan ja valuta hieman seesamiöljyä päälle mausteeksi.

 

 

 

 

 

 

Possun ribsit eli paigu dun doujiao

 

500 g possun ribsejä eli kylkiluita

vettä keittämiseen

350 g vihreitä papuja

1 iso peruna

2 tähtianista

3 pientä kuivattua chiliä paloiteltuna kahtia

3 isoa siivua inkivääriä

10 cm pala kevätsipulia (tai vihreää kiinalaista dacong-sipulia) pätkittynä kolmeen osaan

2 valkosipulinkynttä

4 rkl ruokaöljyä

2 rkl tummaa soijakastiketta

2 rkl vaaleaa soijakastiketta (esim. Lee Kum Kee –merkkistä Kum Chun soy sauce)

n. 800 ml kuumaa vettä (tai ribsien keittovettä)

1,5 tl suolaa

1 tl kanaliemijauhetta

1 tl sokeria

1 laakerinlehti

 

Esivalmistele:

 

Paloittele possun ribsit n. 4 cm paloiksi ja pane veteen kattilaan. Kiehauta vesi. Kun vaahto nousee pintaan, kaada vesi pois (säästä n. 800 ml) ja huuhtele vaahto pois ribseistä. Suomalaiset ribsit näyttävät hämmästyksekseni vaahtoavan paljon vähemmän kuin kiinalaiset.

 

Pilko kiinalainen sipuli n. 3 cm paloiksi, murskaa valkosipulin kynnet veitsen lavalla ja leikkaa ne puoliksi. Puolita myös chilit katkaisemalla ne sormin.

 
 

Tee näin:

 

Kuumenna öljy wokkipannulla ja lisää mausteet: tähtianikset kokonaisina, chilit, inkiväärit ja sipulit paloiteltuina yllä olevan ohjeen mukaisesti.

 

Kun tuoksu nousee kuumalta pannulta, lisää ribsit. Sekoittele niitä pari minuuttia ja lisää sitten soijakastikkeet ja vettä. Leveäpohjaiseen wokkipannuun lisää vettä kunnes ribsit ovat peitossa ja sentti vielä päälle (kapeapohjaiseen wokkiin ei niin paljon).

 

Lisää perään loput mausteet eli suola, sokeri, kanaliemijauhe ja laakerinlehti. Kiehauta ja vähennä lämpöä. Hauduta n. 40 minuuttia.

 

Sillä välin siivoa pavut nyppimällä päät pois ja pätki ne noin 4 cm paloiksi. Kuori peruna ja pilko noin 10-12 palaan. Lisää kasvikset lihan joukkoon ja anna ruoan hautua vielä noin 15 minuuttia eli kunnes kasvikset ovat kypsiä.

 

Kastiketta tuli jostain syystä liikaa ja se oli liian mautonta. Ensi kerralla vähennän veden määrää, en unohda kanajauhetta sekä ehkä lisään myös perunoiden määrää…