Kaikkivoivat paperit

Talven mittaan Äiti ja Isä ovat oleskelulupaa varten käyneet useissa tutkimuksissa ja lääkärintarkastuksissa. Heiltä on otettu verikokeita ja varmistettu, ettei heillä ole kuppaa eikä HIV:tä. Keuhkot on kuvattu ja vatsat ultrattu. Näkö tarkistettu ja värinäkö varmistettu. Miksiköhän Kiinan viranomaiset haluavat välttämättä tietää, ettei Äiti ole puna-vihersokea? Mutta ainakin Äiti nyt tietää olevansa terve ja kolesteroliarvonsa kunnossa.

Koko perhe on saanut hepatiittirokotuksen pariin otteeseen, viimeinen kerta annetaan vasta kesällä. Koululaiset ovat kuskanneet rokotteensa mukanaan kouluun, jossa kouluterveydenhoitaja on piikittänyt heidät. Vanhemmat ja kuopus ovat käyneet Isän työpaikkalääkäristä hakemassa omat piikkinsä.  Myös nuorimpien lasten koulu vaati näiden lääkärintodistukset ja ne haettiin yksityiseltä lääkäriasemalta. Lääkäri silmäsi lapsia ja täytti lomakkeet: sairauksien kohdalle ruksi kohtaan ”ei ole”, 5-vuotias: paino n. 20 kg, 9-vuotias: paino n. 30 kg. Viisi minuuttia - sata euroa, kiitos.

Koska nykyään lapsia ei enää calmetoida synnytyssairaalassa, piti viisivuotiaalle hankkia tuberkuloosirokotus. Se annetaan vain Lastenklinikalla. Toukokuussa viimein kutsu tuli. Itse rokottaminen vaati kaksi lääkärikäyntiä saman viikon aikana. Ensimmäisellä kerralla tehtiin mantu-testi, jossa pistettiin jotain ainetta käsivarteen ihon alle. Muutaman päivän päästä haettiin varsinainen rokote. Rokotuspaikka sijaitsi synnytyssairaalan vuodeosaston tiloissa, samalla osastolla, jossa kuopus syntyi viisi vuotta sitten!  

Koko kevään ajan on lapsia kuskattu hammaslääkäreihin: hampaita on tarkastettu, oikomishoitoja päätetty tai sovittu niiden lykkäämisestä (yhtään hoitoa ei onneksi jouduttu keskeyttämään), suuhygienisteiltä saatu hoito-ohjeita. Kun tähän vielä lisää kuopuksen fysio- ja puheterapian ja lisäksi normaalit neuvolakäynnit, ei varmaan hämmästytä, että sekä Äiti että kuopus ovat saaneet terveyden huoltamisesta tarpeekseen. Kuopus varmistaa joka kerta, kun ollaan menossa lääkäriin, että ”pannaanko siellä taas neulalla tähän?” ja näyttää olkavarttaan. Puheterapiaan hän meni oppiakseen R-äänteen, mutta sen hän oppi jo matkalla sinne. Sittemmin hän on oppinut täräyttämään R:ää varmuuden joka paikkaan: ”ORottakaa, tahRon tulla teiRän mukaan!” hän huutaa yrittäessään pysytellä isompien kintereillä.

***

Viikko sitten Äiti keräsi paperit ja passit kasaan, raahasi kaikki lapset uudelleen passikuvaan (entiset oli jo hukattu) ja kiikutti kaiken matkatoimistoon, joka hoitaa miehen firman työmatkajärjestelyt. Chongqingissä asuvalta ystävältään Äiti oli kuullut paljon Kiinan monimutkaisesta oleskelulupahakemusmenettelystä, jossa joka käänteessä täytyy näyttää hirvittävä määrä erilaisia syntymä- ja vihkitodistuksia, joista selviää kuka on kenenkin äiti ja kuka isä, kuka puolestaan vaimo ja niin päin pois. Pelkät paperit eivät vielä riitä, vaan ne pitää olla laillistettu ulkoministeriössä (juuri tietynlaisella leimalla). Ja tässä vaiheessa saa vasta turistiviisumin, jolla pääsee maahan…

Äiti ajatteli pääsevänsä helpolla antamalla matkatoimiston hoitaa asian, jotta hänen ei itse tarvitsisi jonottaa lähetystössä. Kaikki vaadittavat paperit hän kiikutti matkatoimistoon:  

-       passit

-       huolella täytetyt nelisivuiset hakukaavakkeet (jokaista perheenjäsentä varten omansa)

-       DHL:n tuomat kutsukirjeet, joissa Isän firma Kiinassa kutsuu jokaisen Isän perheenjäsenen tulemaan Kiinaan

-       Äidin lääkärintodistuksen.

 

Matkatoimiston virkailija tarkisti paperit: kaikki kunnossa. Kaksi päivää myöhemmin virkailija soittaa, sillä hakemukset ovat tulleet bumerangina takaisin, vaaditaan lisäselvityksiä siitä että Äiti on oikeasti näiden lasten äiti ja Isän vaimo! Mikä kumman nainen, jolla on eri sukunimi kuin muulla perheellä, yrittää ujuttautua maahan tämän perheen siivellä…

 

Kiinan konsulaatti haluaa myös Isän alkuperäisen passin ja oleskeluluvan nähtäväkseen. Pitäisikö siis Isän lentää Kiinasta Suomeen näyttämään niitä?

Matkatoimistosta neuvotaan Äitiä toimittamaan lisää papereita:

-       selvitykset sukulaisuussuhteesta (kaikkien virkatodistukset, lapsista omansa ja lisäksi heidät merkittynä vanhempien todistuksiin)

-       vihkitodistuksen kopion (jälleen kerran!)

-       Isän passista ja oleskeluluvasta kopion, sekä selvityksen, jossa Isä kertoo olevansa paraikaa Kiinassa ja KUTSUU perheensä luokseen

-       Isän Kiinan ulkoministeriöstä saamasta kutsudokumentista kopion.

Äiti kirjoittaa ohjeita ylös toisella kädellään laittaessaan toisella ruokaa. Isälle hän näpyttelee viestin: ”Soita heti kun voit. Mieluiten vielä töistä.”  Isä soittaa Äidin matkatessa nuorempien lasten kanssa bussissa esikoisen koululle. Isä hermostuu: ”Tätä menoa viisumit eivät ikinä ennätä ajoissa!” Äiti toteaa, ettei panikoiminen auta ja kysyy, onko Isällä vielä kopiot tallella papereista, jotka tämä on jo toimittanut Kiinan viranomaisille. Kun Isä etsii koneeltaan skannattuja todistuksia, Äiti tarpoo lasten kanssa koululle ja soittaa matkalla maistraattiin. Tilaa kaikeksi varmuudeksi koko perheelle otteen väestötietojärjestelmästä(Extract from the population information system in Finland), joissa varmasti on moneen kertaan mainittu kaikenlaiset sukulaisuussuhdeverkostot, varmuuden vuoksi ylösalaisinkin. Ja ehdottomasti laillistetulla leimalla. Samalla Äiti hyssyttelee kiljuvia poikia hiljaiseksi kuullakseen virkailijan äänen liikenteen melun yli. Virkailija haluaa tietää, millainen laillistettu leima pitää todistuksiin lyödä. Leimoja kun on monenlaisia. ”Ihan sama, kunhan sen on sellainen joka varmasti avaa kaikki ovet,” päättää Äiti puhelun, komentaa yhtä lasta aidalta alas ja kiskoo vastaan taistelevaa kuopusta kädestä: ”Äiti, sä oot ihan tyhmä!” Ennen kuin koko porukka selviää koululle konserttiin, jossa esikoisen on määrä laulaa ja soittaa, ostetaan kiireessä vielä varusteita esikoisen vaellusreissulle ja etsitään omille teilleen kadonneita nuorimmaisia.

***

Viimein tulee odotettu soitto matkatoimistosta: turistiviisumit on myönnetty koko perheelle!

Äiti noutaa passit ja viisumit samalla reissulla viedessään Kolmosta hammaslääkäriin, ennen kuin hän hakee kuopuksen päiväkodista ja houkuttelee tämän mukaansa lääkärireissulle: ”Pääset matkustamaan neljällä ratikalla! Eipä ole joka poika matkustanutkaan yhtenä päivänä neljällä ratikalla.” Kuopus nyökkää: ei niin, mutta sitten kieltäytyy olemasta se joka tämmöisen seikkailun saa kokea. Jäätelöllä lahjominen lopulta tepsii, sillä Äiti lupaa ettei kuopusta millään muotoa pistetä tällä kertaa: Äiti on se, joka nyt käy lääkärissä.

Aamulla kuopus näkee Äidin selässä poistetun luomen jättämän verisen haavan ja riemuitsee: "Tällä kertaa vain Äitiä pistettiin..." 



Ote väestötietojärjestelmästä kompetenssitodistuksella

Isä muutti pois, muutti tänään pois

Perjantaina kaksi vierasta miestä kantoi sisään pahvilaatikoita, pakkasi niihin Isän tavarat ja kantoi pois. Kahteen kuutioon menee yllättävän paljon tavaraa, vaikkei miehillä niiden pakkaamiseen kauan nokka tuhissut. Isän tavarat eivät paljon vieneet tilaa (jääkiekkovarusteista ja kahdesta kitarasta huolimatta), joten miehet hoputtivat Äitiä tuomaan lisää tavaraa, koska ”vielä mahtuu”. Äiti etsi varastosta kuopukselle kenkiä ja talvitakkeja seuraavaksi talveksi, salapoliisipelejä joulun ajanviettoon sitten joskus. Ison pinon suomenkielisiä lastenkirjoja, niitä jotka on luettava vielä moneen kertaan.  

Kuopus oli jo viety päiväkotiin, eikä hän nähnyt, kuinka vieraat miehet panivat hänen junaratansa, ritarilinnansa ja kauppaleikkinsä isoihin pahvilaatikoihin, sulkivat ne teipillä ja veivät pois. Illalla kuopus kuunteli silmät pyöreinä, kun hänelle kerrottiin, kaikki mihin lelut ovat hävinneet ja että seuraavan kerran hän pääsee leikkimään näillä vasta kesällä Kiinassa. Onneksi kaikki Legot jäivät sentään vielä kotiin.

Tavarat matkasivat vasta jonnekin varastoon, sillä maasta ne lähtevät lentorahtina vasta sitten, kun Isälle on myönnetty työlupa.

 

 

 

 

 

Sunnuntaina lähti isä. Kahden suuren matkalaukun kanssa ja ylipainoa käsimatkatavaroissa. Vasta viimeisen tunnin aikana koko perhe alkoi ymmärtämään, mistä oikeasti oli kyse. Isää halatessaan heitä kaikkia itketti, joku lapsista ei tullut edes ovelle saattamaan, jotta Isä ei näkisi kyyneleitä.  Sitten taksi vei Isän pois.

Kakkonen kertoi kuopukselle, että seuraavan kerran he näkisivät hänet vasta sadan päivän päästä. Kuopus katsoi epäillen sormiaan. Nosti välillä kolme sormea pystyyn ja välillä viisi. Näytti sitten Äidille kättään, jossa olivat kaikki viisi sormea pystyssä ja kysyi: ”Ai viis yötä nukutaan ja sitte me nähään isä?” Äiti pudisti päättään ja laski ääneen sataan. Hänen laskiessaan kuopuksen naama alkoi vääristyä. Sata päivää on paljon aikaa. Isoille ja pienille.

Pakkailua ja pähkäilyä

Ensivisiitin ajankohta ”Pohjoiseen kaupunkiin” päätettiin vasta hieman ennen joulua. Olihan se ollut suunnitelmissa koko syksyn, mutta vanhempien kiireiden vuoksi matkanjärjestäminen oli jäänyt muiden touhujen jalkoihin. Kaksi päivää ennen joulua äiti lähti ”jouluostoksille” passikuvaan ja isä vei viisumihakemukset konsulaattiin. Konsulaatissa työskenneltiin jouluaattonakin ja viisumit ennättivät sittenkin ajoissa.

Äiti tuskaili pakkaamisen vaikeutta. Pitäisikö mukana olla siisti villakangastakki, jota äiti käytti yleensä vain juhlissa. Se oli isoäidiltä peritty, vintagea eli aito 50-luvun takki, erittäin hyvää villaa. Mutta menisikö se pilalle suurkaupungin pölyissä ja lioissa, sateen yllättäessä? Vai ottaako texillä suojattu ulkoilutakki, se jota äiti käytti enimmäkseen kosteina talvina, menihän se säällä kuin säällä, suojasi sateelta ja kuralta, mutta hengitti paisteella. Vieläpä piristi mieltä värikkyytensä ansiosta. Mutta kehtaisiko siinä näyttäytyä Pekingissä? Kuinka pukeutuivat kaupungin asukkaat: tiptop kuin pietarilaiset vai näyttävätkö he tavallisilta kadun tallaajilta?

Matkalle lähtisivät vain isä ja äiti. Isovanhemmat matkustivat toiselta paikkakunnalta viikoksi hoitamaan lapsia vanhempien poissa ollessa.

Matkasta ja sen tarkoituksesta oli keskusteltu paljon lasten kanssa etukäteen. Kaksi päivää ennen matkaa kömpi kuopus sänkyyn äidin viereen ja kiersi kätensä tämän kaulaan: ”Tullaanko mekin sitten joskus teidän luo sinne Kiinaan?”


Follow my blog with Bloglovin