Jouluun on aikaa enää kuukausi…

 

 

Talvi on tullut Pekingiin. Jo pari viikkoa sitten satoi ensi lumi, tosin vain ohueksi kerrokseksi, joka suli heti pois.

Samanaikaisesti alkoivat kansainvälisen koulun joulumarkkinoiden valmistelut. Tai oikeastaan niiden suunnittelu oli aloitettu jo eräänä syyskuisena hellepäivänä, jolloin (harhailtuani eksyksissä ilman karttaa ja vain ylimalkaisten ohjeiden saattelemana) olin perille päästyäni kuumuudesta voipuneena lupautunut avaamaan kotini ovet markkinavalmisteluille.

Koulun joulumarkkinat ovat oikeasti hyväntekeväisyysmyyjäiset, Charity Bazaar. Tarkoituksena on siis kerätä rahaa tämän maan hädänalaisten auttamiseksi. Ja heitähän täällä riittää, sillä Kiinassa ei tunneta sellaista asiaa kuin sosiaaliturva. Se, jolla ei ole mitään, ei todellakaan ole mitään. Hän ei voi nostaa rahaa mistään, vaan elanto on itse hankittava. Niinpä keskikaupungilla näkee paljon kerjäläisiä, kodittomia miespoloja kääriytyneinä heppoisiin likaisiin viltteihin kosteuden tunkiessa luihin ja ytimiin. Kerjääjät ovat tavallisia metrossa, he kulkevat junan läpi huudattaen kovaäänistä musiikkia rahisevasta stereolaitteestaan. Raajattomat nuoret miehet makaavat skeittilaudan tapaisella ja työntävät toisella kädellään itseään eteenpäin junan käytävää pitkin, toisella ojentaen pientä kippoa ylöspäin matkustajia kohti (kuinkahan moni kiireinen mahtaa olla ruuhka-aikana vahingossa astunut heidän päälleen). Vanha raihnainen mies taluttaa vanhaa sokeaa vaimoaan, nuori äiti kulkee sylissään pieni vauva vähissä vaatteissa. He katsovat minuun anovasti, ja jos vastaan katseeseen, ojentuu heti käsi toiveikkaana. Kun muistan, ettei heillä ole mitään apua missään, työnnän käteni laukkuni sivutaskuun ja etsin pikkurahaa. Silloin vieressäni istuva mies tarttuu käteeni ja pudistaa varoittavasti päätään.   

Oikein tapa auttaa on siis hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta. Ja velvollisuutemme myös. Sillä se on meidän rouvien, taitaiden, TYÖTÄ. Paitsi että tehtävänämme on toimia apuna koulujen toiminnassa, on meidän hyväosaisten puolittainen velvollisuus myös osallistua varojen keräämiseen hädänalaisten auttamiseksi. Itse asiassa tämä koskee kaikkia expattirouvia, niitäkin jotka käyvät kokopäiväisesti töissä. Joten niinä hetkinä, jolloin minua ei yhtään huvittaisi, en millään jaksaisi, eikä olisi aikaakaan, muistan prinsessa Dianaa. Hänenkin oli pakko jaksaa!

Toisaalta osallistuminen on myös keino tutustua ihmisiin ja uusiin paikkoihin. Nähdä koulun toimintaa lähempää, tutustua uusiin tapoihin ja kulttuureihin, saada ystäviä. Ollakseni siis kelpo yhteisön jäsen ja tutustuakseni muihin suomalaisrouviin avasin kotimme ovet glöginkeittoa varten.

Muutama viikko sitten alkoi tapahtua. Ensin autotallimme täyttyi tyhjistä pulloista ja jättimäisistä kattiloista. Hyvissä ajoin matkustin toisen rouvan kanssa ostoksille: hakemaan tukkukaupasta glögitarpeita, maustesekoitukset oli tosin tuotu Suomesta asti. Paria päivää ennen h-hetkeä menin suomalaisnaapurini kanssa koputtamaan erään saksalaisrouvan ovelle. Saksalaiset rakastavat kuplavettä ja naapurista oli meille luvattu iso määrä tyhjiä Pellegrino-pulloja. Mutta talon ayi olikin rahastanut niillä ja saimme saaliiksemme vain pienen osan luvattujen pullojen määrästä. Paniikissa panimme viestin kiertämään ja pyöräilimme ympäri compoundia haaliaksemme jok’ikisen Pellegrino-pullon talteen.

Edellisenä päivänä ryhdyin paistamaan pullojen pöpöjä uunissa. Koko aamupäivän uunitin pulloja, ayimmekin hätistelin pois sekaantumasta asiaan, jotta säilyisi edes jokin roti siinä touhussa. Vaan siinä välissä, kun olin tunkenut satsin pulloja uuniin ja hakemassa kuopusta koulubussilta, ennätti täti jo tyhjentää uunin.

Kaikki sujui hienosti, lauleskelin työtäin tehdessäni, samalla kun patalaput kädessä nostelin kuumia pulloja riviin pöydälle ja kiersin keitetyn korkin kiinni. Vaan viimeisiä pulloja käsitellessäni huomasin kauhukseni yhden niistä vaahtoavan ja tajusin sen olevan huuhdeltu huonosti. Karmaiseva ajatus iski mieleeni. Entä jos joukossa on toinenkin, jota ei ole kunnolla huuhdottu? Entä jos joku maistaa pesuaineen maun ja siitä nousee kauhea häly? Tai entä jos joku saa pesuaineesta vatsanpuruja ja joutuu sairaalaan! Entä jos suomalaisten maine menee, eikä kukaan enää uskalla ostaa glögiämme…?

Köyhät lapset eivät saa enää apua, pääse kouluun.

Koko valtakunta köyhtyy ja kurjistuu.

Epätoivo ja surkeus leviää.

Ihmiset alkavat sotimaan.

Sairastuvat ja kuolevat.

Rutto leviää…

 

Tai entä jos – vielä pahempaa – muut taitait suuttuvat eivätkä leiki enää kanssani!

Näin suurta riskiä en voinut ottaa. Jotain oli tehtävä! Onneksi saatoin kääntää kelloa taaksepäin ja huuhtoa pullot uudestaan. Odotin, kunnes täti oli lähtenyt (häntä en halunnut asialla hermostuttaa). Kannoin kaikki pullot takaisin tiskipöydälle, huuhdoin ja kannoin uunin viereen. Lämmitin uunin toiseen kertaan ja täytin. Valmiita pulloja ja keitettyjä korkkeja kuljetin kolmannelle pöydälle sanomalehden päälle jäähtymään. Kolmen tunnin päästä olin taas valmis.




130 kahteen kertaan steriloitua pulloa



Seuraavana aamuna ovemme takana kolkutteli lauma Suomi-taitaita. Saman tien sisään päästyään he ryhtyivät tomerasti puuhaan. Osa leikkasi etikettejä, osa hääri lieden ääressä. Itse puuhastelin mukana apuliisana, pyörin ja hyörin, etsin puuttuvia tarvikkeita, autoin missä tarvittiin ja olin ainakin kovasti tekevinäni jotain. Yhdeksästä neljään oli kaasuliesi kuumana ja keitimme ja pullotimme yhteensä lähes sata pulloa. 

Etikettien leikkaamista ja liimaamista

 

Veden keittämistä

 

Glögin valmistusta

 

Pullotusta

 

 

 

Lauantaina olivat myyjäiset. Supertaitait, jotka meillä hoitivat glöginkeiton - piparien ja pullien leipomisen ohella – pitivät huolen myös myymisestä. Pelkästään Suomi-pöytä - glögeineen, pipareineen ja piparitaloineen - tienasi yli 21.500 rmb:tä eli noin 3000 € tyttöjen ja naisten kouluttamiseen Kiinan köyhimmissä maakunnissa. Kuulemma myyjäisten paras tulos, kuten aikaisempinakin vuosina. Huonoa omaatuntoa potien minä tosin osallistuin vain ostamiseen. Muutama Suomesta salakuljetettu suklaalevy ja 10 glögipussia polttelee nyt kaapissani. Tai no, on sieltä jo yksi pussi käytetty, oli nimittäin ihan pakko keitellä glögiä, koska sunnuntaina satoi maakin valkoiseksi!

 

 

 

 

  

 

Reippain taitai, työssäkäyvä perheenäiti, väänsi 15 tällaista piparitaloa myyntiin! Kymmenettä vuotta peräkkäin...
 

Sunnuntaiaamuna heräsimme lumisateeseen.

Lumisade alkoi sunnuntaina

 

 

 

 

Vartijat tekemässä lumitöitä

 

Selvisi sekin, mitä he yön aika puuhaavat...

 

 

Nyt aurinko paistaa, on pikkupakkanen ja lunta maassa! Talvi on tullut!

Auringonnousu,
lapset on jo saateltu koulubussille

 

 

 

 

 

 

 

 

Kolme vuodenaikaa yhtä aikaa,
nämä ruusut ovat kukkineet koko Pekingissä oloaikamme

 

 

 
 

 

Tasan kuukausi jouluun...

Klubitalon joulukuusi koristeltiin jo pari viikkoa sitten

(Pahimmat painajaiseni eivät siis toteutuneet. Sen sijaan tyhjät pullot ovat palanneet meille pestäviksi ja autotallissamme säilytettäviksi ensi vuotta varten. Ja jo tänään alkoi taitain uusi projekti: kansainvälisen talvijuhlan järjestäminen koulussa parin viikon päästä…)

Makumatkalla hutongeissa, osa 2

Kuukautta myöhemmin marraskuussa, eräänä saasteista harmaana lauantaipäivänä, isien aloittaessa viikonlopun viettoa lastensa kanssa Suomi-koulun päätyttyä, pakkaudun yhdessä muutaman Shunyin suomalaisäidin kanssa taksiin ja hurautamme Pekingin keskustaan. Lähdemme hyvissä ajoin matkaan, koska joitakin teitä on suljettu matkan varrella koko päiväksi sillan vaihtamisen vuoksi. Operaatio on massiivinen, sillä silta on tarkoitus vaihtaa yhden ainoan päivän aikana. Onneksi pidempään kaupungissa asuneet naiset tuntevat reitit ja kuski saa ohjeet ajaa toista kautta. Tunnissa pääsemme haluamaamme paikkaan, Gŭlóun  ja Zhōnglóun eli Rumpu- ja Kellotornien luo.



Kuljemme Kellotornin ohi ja jatkamme matkaa hutongiin. Heti kulman takaa, yleisen vessan kierrettyämme löydämme ravintola Hani Geijun, jonka omistaa edellisen makumatkamme opas Sue. Tämän kokkikoulu, kuulemma Pekingin paras, sijaitsee ravintolan yläkerrassa. Saavumme hiljaiseen ravintolaan, sillä päivällisaika ei ole vielä alkanut. Tämän kierroksen oppaamme Mari, Tripsterin Pekingin oppaan kirjoittaja, saapuu pian jälkeemme. Hän on etukäteen tilannut meille kokin menuun, joka ylittää odotuksemme sekä maussaan että määrässään. Tänä iltana syön parasta kiinalaista ruokaa, mitä olen tähän mennessä saanut Pekingin ravintoloissa. Ruokaa on niin paljon, että meillä jää puolet syömättä, ja harmittelen, etten voi pyytää loppuja mukaan doggy bagissa. Tai kiinalaisittain pyytäisin tarjoilijaa dăbāo eli ”käärimään”.

Hutongin keskellä

 

Tämän näköisestä rakennuksesta löytyy Hani Geiju

 

 

Perunapalloja sekä chilistä naudanlihaa ja mintunlehtiä 

 

Tofun kuorta ja minttua

 

Kanapaloja banaaninlehteen käärittynä

 

Chilistä bambua mintun kera

 

Taivaallisen hyviä retikanpaloja kastettuna chilisoijakastikkeeseen

 

Friteerattuja sieniä kastetaan tähtianisjauhoon

 

Kalaa, joka näyttää kampelalta

 

Chilisiä punapapuja

 

Kurkun- tai jasmiininkukkia ja kananmunaa

 

Yunnanilaista halloumityyppistä juustoa ja kuivattua kinkkua

 

Aterian jälkeen poikkeamme viereiseen yleiseen vessaan, jonka Mari sanoo olevan alueen siistein. Onpa siellä jopa erilliset kopitkin, toisin kuin monissa hutongien käymälöissä. Pönttöjä on sen sijaan turha odottaa, ovathan kyykkyvessat tavallisia vielä muuallakin Pekingissä. Mutta me kaikki naiset olemme asuneet ja reissanneet pidempään Aasiassa ja olemme sen verran tottuneita pelkkään reikään lattiassa, niin että toteamme yhteen ääneen kyykkyvessaa olevan mukavampi käyttää kuin julkista pöntöllistä. Sillä onhan se aikamoista jumppaa reisille, kun yrittää sinnitellä pöntön yläpuolella! Koska kaikissa hutongien ravintoloissa ei ole omia vessoja, käytämme hyväksemme melkein jokaista ohikulkemaamme yleistä. Kaiken varalta! Huomaavaisesti Mari on vieläpä etukäteen muistuttanut meitä ottamaan omat vessapaperit mukaan.  

Kukahan huumorintajuinen on kiinnittänyt nämä ohjeet vessan oveen?

Marin opastaman kierroksen tarkoituksena on tutustua baareihin, jotka sijaitsevat piilossa hutongien sopukoissa. Ensimmäinen kohteemme on Great LeapBrewing, joka sijaitsee 1800-luvulta peräisin olevassa kirjastohuoneessa. Amerikkalais-kiinalainen pariskunta perusti viisi vuotta sitten rakennukseen pienen olutravintolan, jossa myydään heidän oman pienpanimonsa oluita. Nykyään heillä on jo kolme oluttupaa ympäri Pekingiä. Oluen valinta on vaikeaa, koska valikoima on hankalan laaja, mutta alkuillasta pääsee tilaamaan maisteluannoksia laudalla. Parrakas omistaja tulee pöytäämme, jotta voisimme tehdä hänelle kysymyksiä. Mutta me olemme suomalaisittain hiljaa ja tuijotamme oluemme vaahtoa.

 

 

 

 

Toisen kohteemme, Maomaochongin, omistaja on hulluna Suomeen ja lupaa kaikille Suomen passia näyttäville 10 prosentin alennuksen. Kysyn, mikä häntä Suomessa kiinnostaa, ja hän innostuen siirtyy talvisodan tapahtumiin. Talvisodan hän taitaa tuntea paremmin kuin me. Ravintola on kaikkea muuta kuin sotaisa, se on herttainen pieni cocktailbaari ja saamamme drinkit ovat todella ihania. Maistelemme toinen toisiltamme ja jälkeenpäin toteamme juoneemme illan parhaat (ja makeimmat) juomat juuri tässä paikassa. Baarin nimi merkitsee hellyttävästi pientä perhosentoukkaa.

 

 

 

Aika alkaa jo käydä tiukille. Olemme viipyneet pidempään kummassakin paikassa, kuin alun perin oli tarkoituksemme, sillä aika on rientänyt höpötellessämme. Pohdimme jo seuraavan paikan jättämistä väliin. Onneksi se kuitenkin sattuu olemaan matkamme varrella, onneksi löydämme tämän piilopaikan syrjäkujalta ja onneksi kurkistamme sisään. Viski- ja olutbaari Amilalissa on viehättävän kotoinen tunnelma, vain takkatuli puuttuu. Lysähdämme baarin perälle nojatuoleihin rupattelemaan ja siemailemaan viinilasillisiamme. Baarin kuuluisilta kissoilta saamme olla rauhassa, ne ovat jo löytäneet sylinsä ja korvan takaa rapsuttavat kädet. Tänne voisimme jäädä koko illaksi, onhan paikassa jopa oma vessakin, keskellä etupihaa. Siistikin vielä, on jopa paperia ja saippuaa tarjolla. Tällä kertaa jääminen ei kuitenkaan kannata. Onhan mukanamme opas näyttämässä meille hutongien parhaita piilobaareja, sellaisia joihin ei hevin omin avuin löydä, ja sitä meidän on käytettävä hyväksemme. Jatkamme siis matkaa.

Tämän käymälän kohdalta sivukujalle

 

 

Seuraavaksi Mari johdattaa meidät Maibariin, suosittuun hämyiseen cocktailbaariin. Nyt kello on jo sen verran paljon, että pekingiläisetkin ovat saaneet päivällisensä syötyä ja suunnanneet yöelämään, joten paikka on täynnä. Onneksemme meille on pidetty oppaamme varaamaa pöytää ja saamme hyvät istumapaikat. Mielenkiinnolla seuraamme, kuinka nuoret pekingiläiset viettävät iltaa seurueessaan, jokainen tutkien innokkaasti omaa kännykkäänsä.

 

Kiinalaisten tapa viettää iltaa yhdessä

 

Tilaamamme drinkit ovat parisenkymmentä rämpylää kalliimpia kuin edellisessä cocktailbaarissa, eivätkä vedä niille vertoja. Vastaava sitruunaruoho-chili-kookosmaitojuomani maistui Suomi-fanin baarissa paljon paremmalle. Joka kerta, kun vieressämme käy vessan ovi, neniimme kulkeutuu viemärinhaju. Testaan vessan ja löydän retkemme ensimmäisen istumapöntön. Tulen siihen tulokseen, että erityisen hankalaa on kyykkiä pöntön ylänpuolella, jos tila on niin ahdas, että pää osuu seinään. Paitsi reidet, tulee myös pää kipeäksi.

On jännittävää kulkea yöllä hutongin hiljaisilla kaduilla

 

Viimeinen käyntikohteemme on 3-vuotissyntymäpäiväänsä viettävä Modernista. Maksamme kaksikymppiä ja työnnymme sisään yökerhon ihmispaljouteen. Musiikki pauhaa, kun työntäydymme tanssilattian läpi etsien rauhallisempaa nurkkaa. Asiakaskunta on hyvin sekalaista, paikallisia ja laowaita (ulkomaalaisia) sekaisin, väkeä tasaisesti joka maailman kolkasta. Jonkin ajan päästä bändi palaa tauolta. Vaikka se soittaa ranskalaisia chansoneja ja itsekin hyräilen mukana Piafia, ja vaikka kuulijakunta on jo reilun kolmenkympin ikäistä, tunnen itseni ikivanhaksi. Kova musiikki ja väenpaljous eivät ole minun juttuni. Haluaisin käpertyä takaisin Amilalin rauhalliseen nurkkaan. Lähdemme etsimään taksia kotiin. 

Pääkadulla kuhisee

 
Koko kotimatkan ajan ilma sakenee. Ohitsemme huojuu valtavia rekkoja, jotka painaltavat kauheaa vauhtia eteenpäin. Päivisin rekoilta on pääsy kielletty Pekingin keskustaan, joten kaikki, mitä kahdenkymmentä miljoonaa asukasta tarvitsee, kuljetetaan kaupunkiin yöllä. Kuskimme, valtavan iso mies pienessä autossaan, istuu kumarassa polvet suussa ja ajaa varovasti, mutta muu Pekingin liikenne on entisellään. Viereiseltä kaistalta joku aina putkahtaa suoraan eteemme, ja kuskimme joutuu jarruttamaan nopeasti. Ajamme punaisessa aallossa, kaikissa risteyksessä pysähdymme valoihin. Rekat hurahtavat ohitsemme kovaa vauhtia, suoraan päin punaisia. Kuskimme ryhmittyy vasemmalle ylittääkseen vastaantulevien kaistan, mutta näkyvyys on jo todella heikko ja vastaantulevien rekkojen ajovalot ilmaantuvat näkyviin savusumun seasta kuin jättimäisten avaruushirviöiden kiiluvat silmät. Kuin hirviöt pakomatkalla ne kolistelevat kovaa ohitsemme. Kuski kai hetken harkitsee ajavansa valtavan rekan edestä, auto jo nytkähtää eteenpäin ja me takapenkillä kiljaisemme. Odotamme pitkään, kunnes tie on vapaa ja kuski uskaltautuu ajamaan sen yli.  

Kuski jättää meidät portille. Tervehdimme iloisesti vartijoita, jotka juuri ja juuri erotamme savusumun keskeltä. Näemme vain pari metriä eteemme, kun suunnistamme muistimme varassa läpi kotialueemme, niitä tuttuja teitä pitkin, joita päivisin tallaamme edestakaisin moneen kertaan. Kulmauksessa odotan näkeväni tutun vartijan seisomassa varjossa. Selkä suorana ja pää ojennuksessa. Päivisin hän aina hymyillen huutaa minulle jo pitkän matkan päästä tervehdyksen: ”Nĭ hăo!” ja heilauttaa kättään. Nyt on liian hiljaista ja tajuan, että hänen paikkansa on tyhjä. Vartija on lähtenyt kotiin.

Kotikaduilla ei enää eteensä erota

Erotessamme juttelemme ilmanlaadusta ja katsomme sen lukemaa kännykästä. Lähtiessämme keskustasta saastearvo oli alle 300, kotonamme lukema on jo 438 viidestäsadasta. Ystäväni sanoo, ettei se voi pitää paikkansa, hän on asunut Pekingissä jo vuosia eikä ole vielä koskaan nähnyt näin huonoa ilmaa. Todellisen lukeman on oltava paljon, paljon enemmän.
Seuraavana päivänä aamu valkenee aurinkoisena ja kirkkaana. Mihin saasteet katosivat yön aikana? Vai näinkö vain unta?

Yöllä...

 

Seuraavana aamupäivänä

 

 

 

P.S. Kirjoitin tämän ajatellen teitä, jotka kenties joku päivä matkustatte Pekingiin. Hutongeissa riittää monenlaista nähtävää ja koettavaa, tässä on yksi tapa tutustua perinteisiin kortteleihin ja päästä tutustumaan sisäpihoihin ja rakennuksiin sisään :)

 

Mikäli kiinnostaa, kuinka silta vaihdetaan tehokkaasti 43 tunnissa, tässä se näytetään reilussa minuutissa: