Koulubussi ruuhkassa eli perehtymistä kiinalaiseen kulttuuriin

Maanantaiaamuna perheen lapsista vanhimmat lähtevät luokkaretkilleen. Heidän koulussaan kaikki luokat aina kolmannesta luokasta ylimpään matkustavat samalla viikolla perehtymään kiinalaiseen kulttuuriin (Chinese Culture Studies kuuluvat myös muidenkin kansainvälisten koulujen opinto-ohjelmaan, mutta vasta ylemmillä luokilla).

Kello seitsemältä aamulla lapset nousevat kotiportiltaan koulubussiin ja Äiti kiipeää perässä lähteäkseen mukaan saattamaan. Heti kun bussi pääsee isolle tielle, sen matka tyssää ruuhkaan. Muutaman kilometrin päässä kotoa ei enää edes madella eteenpäin, vaan linja-auto seisoo käytännössä paikoillaan: 45 minuutin aikana se pääsee kulkemaan vain 200 metriä eteenpäin! Äiti soittaa varoittaakseen Isää, joka on jäänyt kotiin huolehtimaan perheen nuoremmista lapsista, kunnes nämä istuvat omissa koulubusseissaan. Isä kertoo päässeensä matkaan tuntia myöhemmin ja juuttuneensa samaan ruuhkaan. Jossain lähimailla seisoo samassa kilometrien mittaisessa sumpussa myös nuorempien lasten koulubussi.

Viimein Äidin bussi pääsee moottoritien rampille. Koko autoletka matelee ramppia pitkin pyrkien samalle tielle. Kun he viimein ovat expresswayllä ja ylittävät tuloreittinsä, näyttää alempi tie lähes autiolta. Joitain harvoja yksinäisiä pikkuautoja kaasuttelee riemuissaan typötyhjillä kaistoilla, kuin Salama McFinn ralliradallaan. Koko muu Syylari Cityn porukka on erehtynyt valitsemaan saman reitin moottoritiellä. Bussikuski repeää huutamaan jotain kiinaksi ja hakkaa ohjauspyörää. Koulubussin ayi-täti, jonka tehtävänä on huolehtia lapsista, hymyilee ja tarjoaa lapsille karkkia. Ei kuski eikä ayi puhu muuta kuin kiinaa, mutta joku lapsista tulkkaa kuljettajan huutaneen bensan olevan lopussa.

 

Luokkaretkibussien on ilmoitettu starttaavan koulunpihalta kello 8.30, ja lapsia alkaa jo hermostuttaa. Kuski puhuu puhelua jonnekin, ilmoittaa nähtävästi ongelmista koulun bussikoordinaattorille. Isommat lapset soittavat kännyköillään luokkakavereilleen, mutta pienempiä luokkaretkiläisiä on kielletty ottamasta kännyköitä mukaansa, joten heillä ei ole millä ilmoittaa. Heidän puolestaan Äiti tekstaa Kakkosen opettajalle: ”Ruuhkassa. Menee vielä pitkään, ennen kuin olemme koululla!” Hetken päästä Äidin puhelin piippaa, kun opettaja vastaa: ”Emme lähde ilman teitä!”

Pienimpiä lapsia alkaa tylsistyttää ja hermostuttaa. Kaikkein pienimmät näistä ovat vasta viisivuotiaita esikoululaisia. Äidin selän takana kaksi pienokaista kirkuu, heillä on kai joku leikki meneillään. Puolimatkassa toinen pillahtaa itkuun, nyyhkyttää jotain kiinaksi. Äiti kysyy, mikä tällä on hätänä, ja pikkutyttö sopertaa jotain koulun kielellä. Äiti on muminasta ymmärtävinään, että tytön kiinalainen isoisä on lähtenyt kotiinsa ja käskenyt läksiäisiksi tyttöä lukemaan kiinankielisen kirjan, mutta se on kadonnut. Äiti lohduttaa, että voihan tyttö illalla etsiä sitä äitinsä ja isänsä kanssa. Pikkuinen pudistaa päätään ja toteaa: ”Äiti ei ehdi, hän tekee paljon töitä. Eikä ayikaan ehdi, kun hänen pitää laittaa ruokaa.” Hetken päästä suru unohtuu, ja tyttö taas leikkii vierustoverinsa kanssa iloisesti kiljahdellen.  

Toisella tytöllä iskee pissahätä ja loppumatkan ajan hän tuskailee oloaan. Onneksi Äiti on älynnyt aamulla jättää toisen kupillisen kahvia juomatta, sillä hänellä on vielä hyvässä muistissa parinkymmenen vuoden takaa eräs Malesian reissu. Aamupalalla kotona Singaporessa oli ensin litkitty teetä ja sitten hypätty junaan. Malesian puolella Johor Bahrussa vaihdettiin bussiin, mutta asemalla tuli niin kiire, ettei Äiti enää kerinnyt käymään vessassa. Bussimatka kesti tuntikausia eikä kuljettaja suostunut pysähtymään, ei, vaikka Äiti ja kaikki hänen kanssamatkustajansa kuinka rukoilivat. Bussin takaosassa oli vessa, mutta se oli lukittu ja epäkunnossa. Vasta tuntikausien päästä, Melakan kaupungin lähellä kuljettaja päätti pitää paussin ja avuliaat matkustajat kiidättivät Äidin helpotushuoneen luo. Se oli kaikkein alkeellisin vessa, mitä Äiti on ikinä eläissään käyttänyt (vaikka hän on Intiassakin kolunnut monenlaisia paikkoja nuorena reppureissullaan). Betonivajassa ei ollut minkäänlaista pyttyä tai reikää lattiassa, vaan ainoastaan tyhjä koppimainen huone, jossa maa vietti takaseinää kohti. Sen seinän vieressä oli kapea uramainen kouru ja vesijohto. Ura johti sivuseinässä olevaan pieneen reikään, jonne jätökset hävisivät.  

Kun bussi viimein kaartaa koulun eteen, on kello jo kymmenen. Koulumatka on kestänyt kolme tuntia, retkeläiset ovat jo puolitoista tuntia myöhässä sovitusta lähdöstä, mutta kaikki luokkaretkibussit seisovat jonossa odottamassa heitä. Joko jokaisesta autosta puuttuu oppilaita tai ne ovat niin tiiviissä letkassa, etteivät ne pääse lähtemään kuin etummainen kerrallaan. Mitään kiirettä ei näytä olevan, kaikki oppilaat siirtyvät rauhallisesti omien luokkakavereittensa kanssa busseihin. Lopulta kaikki olisi valmista, mutta kuskit yhä puuttuvat. Kun nämäkin viimein löytyvät, niin vähitellen, yksi kerrallaan, bussit starttaavat ja ajavat pois. Jonossa peräkanaa.

 

Illalla kuopus selittää Äidille innokkaasti, kuinka heillä oli kauhean pitkä koulumatka aamulla. Viisivuotias ei vielä kelloa tunne, mutta isoveljeltä Äiti kuulee, että näidenkin koulumatka oli kestänyt kaksi tuntia, vaikkei koululle ole matkaa kuin neljä kilometriä.

**

Perjantaina isommat lapset palaavat luokkaretkiltään ja nuorempien koulussa vietetään juhlaa Kiinan kansallispäivän kunniaksi.

Lapsia laulattaa ja leikityttää musiikin- ja liikunnanopettaja, jonka nimen kielitaidoton kuopuskin oppi hyvin nopeasti: ”MistER Pots, eiku Spot” . Tai jotain sinnepäin. Myöhemmin Äiti on kuullut muilta vanhemmilta kaikkien lasten oppivan tuntemaan tämän opettajan hyvin nopeasti, koska tämä on niin innostava. Ja ekstrovertti. Opettaja johtaa myös koulun bändiä, ja kun eräs pieni tyttö oli halunnut liittyä siihen soittimenaan huilu, vaikkei ollut koskaan ennen huilua soittanutkaan, oli opettaja iloisesti todennut: ”Mukaan vaan, siellähän sitä oppii!”

 

 

 

 

  

Perinteinen kiinalainen tanssi

 

"Pyörät ne pyörivät ympäri..."

 

"I'm a Gummy Bear..."

 

 

 

 

 

 

Kuopuksen juhlan jälkeen Äiti lähtee isoja sisaruksia vastaan. Kävellessään pari kilometriä metroasemalle huomaa hän matkan varrella ostoskeskuksen, eikä voi vastustaa kiusausta piipahtaa. Pekingistä löytyy lähes kaikki samat merkit kuin kotimaastakin (Henkalla ja Maukalla, Zaralla ja Mangolla on näyttävästi puodit lähes jok’ikisessä ostarissa ja kadunkulmassa). Pieni ripaus slaavilaisuutta näkyy kuitenkin Äidin vaatemaussa ja hän on viehättynyt kiinalaiseen muotiin, joka on enimmäkseen värikästä ja hyvin hyvin kimaltavaa. Samoja kiinalaismuotiin perehtyneitä liikkeitä ei näyttäisi löytyvän kahdesta ostoskeskuksesta, vaan jokaisessa on omansa, joten valinnanvaraa on valtavasti. Vierekkäisten liikkeiden hintatasoerot voivat olla todella huimaavat, joten hintalappua kannattaa vilkaista, ennen kuin kiikuttaa ostoksensa kassalle. 

 

 

Suureksi riemukseen Äiti löytää ohuen shaalimaisen villahuivin, jollaisesta hän on pitkään haaveillut. Hinta on korkea, mutta hän on valmis maksamaan sen, onhan hän etsinyt sellaista jo pitkään. Kassalla hänen ilokseen ja yllätyksekseen hinta putoaa jopa 60 prosenttia! Seasonal sale, olettaa Äiti.

Hetken päästä kännykkä soi ja eräs luokkatoverin äiti ilmoittaa lasten bussin olevan tunnin etuajassa, saapumassa jo vartin kuluttua, joten Äidillä tulee kauhea kiire metroon.

Kun Äiti saapuu perille kolme varttia myöhässä, odottelee koulunpihalla tyytyväisiä matkalaisia. Kakkonen pulputtaa luokkatovereilleen koulun kielellä (ei enää englanniksi kuten aikaisemmin) ja on hyvää kaveria näiden kanssa. Matka on ollut hurjan hauska, vaikka hotelli olikin kurja, neljän pojan jakaman huoneen suihku ei edes toiminut, eivätkä nämä ole peseytyneet koko matkan aikana.

Äiti pakkaa omansa ja naapurin pojan koulubussiin ja lähettää kotiin. Itse hän jää odottelemaan isonsiskon paluuta hetkenä minä hyvänsä, mutta tämän bussi on puolestaan pari tuntia myöhässä. Jutellessaan tämän luokkakaverien vanhempien kanssa tulee puhetta siitä alueesta, jossa Äiti aamulla liikkui. Hän mainitsee vierailemansa ostoskeskuksen. ”Ei siellä ole mitään shopping centeriä”, väittävät kyseisellä alueella asuvat naiset. Äiti esittelee ottamaansa valokuvaa. ”Tuohan on outlet!” toteavat naiset. Äiti hämmästyy, pekingiläinen outlet on näköjään hyvin kaukana siitä mielikuvasta, mikä Äidillä on outlet-halleista Suomessa ja aikoinaan Singaporessa. Mutta ilmankos sen huivin hinnasta putosikin yli puolet pois!

 

 

Kukkivaa syksyä

Seuraavana aamuna Kakkonen ilmoittaa haluavansa jutella kavereittensa kanssa, koska hänestä on kiva puhua näiden kieltä. Pohtii, onko näillä jo Whatsapp-ryhmä ja mikäli ei ole, päättää itse luoda sellaisen. Itsetunto on selvästi kasvanut matkalla, eikä Pekingkään taida enää olla hänen mielestään niin kauhea paikka...

**

Luokkaretki päättyy pitkään lomaan, sillä kansainvälisten koulujen oppilailla alkaa maanantaina reilun viikon mittainen kansallispäiväloma. Kiinan kansallispäivä ajoittuu keskisyksyn juhlan yhteyteen, ja niiden lähelle sijoittuu myös täkäläisille tärkeä, koko kansan yhteinen lomaviikko, toinen niin kutsutuista Golden Weekeistä, jolloin koko Kiina ja sen 1,4 miljardia asukasta lomailee yhtä aikaa: koulut ja toimistot suljetaan, tehtaat pysäyttävät toimintansa, ayit ja kuskit lähtevät kotipaikkakunnilleen sukulaisiaan tapaamaan, ja siksi monet kiinalaiset näyttävät ajoittavan häänsä tälle viikolle. Nykyään yhä useammat kiinalaiset reissaavat myös puhtaasti lomailemaan. Finnairin lennot on buukattu täyteen kiinalaisten matkaillessa Eurooppaan. Kaikki täkäläiset nähtävyydetkin pursuavat kotimaisia turisteja, joten Golden Week on huono aika viettää lomaa Kiinassa.  

Työväki ja paikallisten koulujen oppilaat joutuvat vielä muutaman päivän odottamaan omaa lomaansa, sillä virallisesti Golden Week alkaa kansallispäivästä 1.10. ja kestää 7 päivää. Vastaavasti heidän lomansa siis jatkuu muutaman päivän pidempään kuin kansainvälisten koulujen oppilailla. Loman jälkeinen lauantai on taas aivan normaali arkityöpäivä.   

Sunnuntaina, kiinalaisen kuukalenterin 8. kuukauden 15. päivänä (tänä vuonna länsimaisen kalenterin mukaan 27.9.), viettävät kiinalaiset tärkeää keskisyksyn juhlaansa (Mid-Autumn Festival) ihailemalla täysikuuta ja syömällä kuukakkuja (mooncakes). Perheen nuorimmaiset ovat jo edellisellä viikolla itse leiponeet niitä omissa kouluissaan, mutta muu perhe joutuu tyytymään kaupasta ostettuihin teollisiin leivonnaisiin.

 

 

 

 

Maanantaille, koululaisten ensimmäiselle lomapäivälle on luvassa runsasta sadetta, mutta – aivan kuin etukäteen suunnitellusti – lupaa sääennuste kansallispäiväksi ja Golden Weekille aurinkoista ja lämmintä. Järjestetty juttu, toteaa moni länsimainen skeptikko. Pilviin viljellään kemikaaleja sateen aikaansaamiseksi. Ilma puhdistetaan ennen kansallispäivää! Kiinassa kaikki on mahdollista…  

Ihmettelen muuttuvaa Pekingiä - kangastorilla

Isommat lapset olivat viime viikon poissa kotoa, kumpikin oman luokkansa kanssa Kiinan ekskursiolla. Tällaiset luokkaretket ovat yleisiä täkäläisissä kansainvälisissä kouluissa ja niitä kutsutaan Chinese culture studyiksi. Esikoinen tutustui Datongin kaupunkiin ja sen yli tuhatvuotisiin ihmeisiin, kuten vuorenseinämälle rakennettuun temppeliin (Hanging Temple). Kakkosen luokka oli Pekingin alueella, seikkailemassa eloonjäämissaarella.

 

Niinpä minunkin työmääräni hieman helpotti ja saatoin vähän katsella ympärilleni Pekingissä. Kolmosen luokka ei vielä matkusta yön yli vaan retkeilee Pekingissä, ja keskiviikkona he tekivät puolipäiväretken Beijing Planning Exhibition Halliin. Olin tällä retkellä mukana ”chaperonena”, yhden pienryhmän ohjaajana. Meitä vanhemmista koostuvia chaperoneja oli useita, joten ryhmässäni oli kolme oppilasta, oma lapseni ja kaksi muuta. Kaikki rinnakkaisluokat olivat mukana retkellä, joten matkaan lähti useampi bussillinen oppilaita, opettajia ja chaperoneja.

 

Retkeä oli pohjustettu hienosti: Pekingin kasvamista suurkaupungiksi ja kaupungin jatkuvaa nopeaa muuttumista oli opiskeltu jo parin viikon ajan koulussa ja läksyinä kotona. Oppilaille oli jaettu retkellä täytettäväksi hienot monistepohjat, joihin heidän piti kirjata huomioitaan sekä bussimatkan aikana että näyttelyssä. Matkasimme Tian’anmenin lähettyvillä sijaitsevaan näyttelyyn tunnin ajan ja ennätimme kymmenen minuutin ajan luoda yleiskatsausta näyttelyssä, kunnes menimme elokuvateatteriin katsomaan puolen tunnin mittaista virtuaalifilmiä. Ensimmäisessä osassa esiteltiin Pekingin kehittymistä suurkaupungiksi. Toisessa osassa näytettiin yli-ihanteellista suunnitelmaa siitä, miltä "ekokaupunki Peking" näyttäisi vuonna 2020: ilma ja luonto olisivat puhtaita, kaikenlainen kierrätys toimisi, väestö asuisi esikaupunkialueella viehättävissä pikku ekotaloissaan, jopa puolet (!) kaupungin pinta-alasta olisi puistoja, liikenne sujuisi mutkattomasti, koska ihmiset matkustaisivat julkisilla töihin keskustaan, pyöräkaistoja ja kävelyteitä olisi loputtomiin… Nauratti kun mietin rakennuksen ulkopuolella olevaa todellisuutta. Menee kyllä vähän kauemmin kuin viisi vuotta saavuttaa tuollainen utopiakaupunki... Vaikka totta se onkin, että tässä kaupungissa muutokset tapahtuvat HYVIN suurella nopeudella!

 

Koululaisten tehtävä näyttelyssä

 

Kun elokuvat päättyivät, hämmästykseksemme meidät komennettiin takaisin busseihin ja matkasimme taas tunnin ajan koululle. Yhtään ainoatakaan kohtaa emme ennättäneet täyttää monisteista emmekä nähdä näyttelystä mitään! Istuimme siis kaksi tuntia bussissa Pekingin liikenteessä nähdäksemme yhden puolen tunnin elokuvan. Pedagogisesti opetus näyttää siis pinnalta hyvältä, mutta onko kaikki vain ulkokultaa? Illalla lähetin opettajalle palautetta sähköpostitse ja ehdotin, voisiko tämäntyyppiselle retkelle varata seuraavalla kerralla koko päivän. Jotta oppilaat ehtisivät täyttääkin sen erinomaisen tehtävän.

Kangastorilla

 

Torstain omistin aivan itselleni: tutustuin naapurini opastamana eteläpekingiläiseen silkkitoriin. Naapurini etsi itselleen ja ystävälleen kankaita, minä olin mukana vain nähdäkseni paikan. Aikoinaan haalin Singaporesta hirvittävät määrät värikkäitä, paksuja silkkikankaita, koska tuolloin 20 vuotta sitten Suomesta ei saanut vielä kuin yhdenlaista silkkiä. Näitä kankaita minulla on edelleen kasapäin kaapeissani, koska hyvän ompelijan löytäminen on vaikeaa ja juhlavaatteita minulla on jopa vuosikymmeniksi eteenpäin, kiitos singaporelaisen huippuompelijani. Vaatteiden teettäminen oli sielläkin hyvin halpaa, mutta laadusta ei ollut aina takeita. Kokeilin ensin useita ystävieni suosittelemia räätäliliikkeitä, joissa – vaadittuani vaatteilta istuvuutta – sain kuulla, kuinka olen niin kauhean lihava, ettei minulle voi tehdä muotojeni mukaisia vaatteita! Jouduin itse neuvomaan ammattiompelijoille, kuinka tehdä laskokset hameenvyötärölle, jotta hame istuisi takapuolesta. Niinpä olin jo menettänyt kaiken kiinnostukseni vaatteiden teettämiseen, kunnes ystäväni vei minut tapaamaan omaa ompelijaansa. Tämä Pau Ing ompeli kotonaan, yksinkertaisessa kerrostaloasunnossaan, eikä ollut aikoihin ottanut uusia asiakkaita vastaan. Ystäväni suostutteli hänet ottamaan minut ja teetin hänellä monta ihanaa silkkistä juhlapukua, jotka istuivat kuin hansikas ja joissa jok’ikinen pieni yksityiskohta oli viimeistelty huolella käsin. Hänkin kyllä muisti aina mainita vartaloni jokaisen epäsymmetrisyyden. Tässä asiassa kiinalaisten ja meidän suomalaisten käsitykset sopivista puheenaiheista selvästi eroavat toisistaan.

Pau Ingiä vastaavaa ompelijaa tuskin löydän toista ja Suomessa kiinnostuin enemmän kierrätysompelemisesta. Niin silkit unohtuivat pariksi vuosikymmeneksi kaappeihin hankkiessani kirpputoreilta kankaat uusiin vaatteisiin. Tällä mielellä lähdin myös silkkitorille: vain katselemaan ympärilleni, en ostamaan mitään. Ja vaikka löysin mitä ihanimpia kankaita, yritin tiukasti pitää pääni kylmänä ja jättää ihanuudet pakkoihin. Melkein jopa onnistuin…

Kangastori

 

Torialueen kartta

 

Vaikka ulkopuoli näyttääkin aika rähjäiseltä, ovat silkit esillä siistissä pakoissa tai rullissa

Tarjolla mitä uskomattomampia silkkejä

Tämä keltainen oli ehdoton suosikkini

Uskomattoman kauniita pellavakankaitakin löytyy

Talvi on tulossa, joten pehmeää puuvillaa myydään säkkikaupalla täkkien täytteeksi

 

Tuttu unikkokuosi

 

Vaikka onnistuin pitämään pääni kylmänä ja kukkaron nyörit melkein kiinni, lähti jotain kuitenkin mukaani...

 

 

Viereinen ruokatori

 

Täytettyjä rapeita "lettuja"

 

Nälkä yllätti

 

 

Kokonainen ankka (mitään ei haaskata)

 



 

Koska asiakkaita oli aika vähän, ovat nämä oletettavasti myyjien omia autoja. Kodit voivat olla kuinka alkeellisia hyvänsä, mutta varallisuuden on näyttävä ulospäin ja se näytetään hienolla autolla. Joka tietysti aina myös kiiltää puhtauttaan. Ja hienon auton omistaja on liikenteessä kingi! Siksi autojen määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti ja lisääntyy koko ajan, ja vaikka joukkoliikennettä kehitetään jatkuvasti, ihmiset haluavat ajaa omilla autoillaan. Status ennen kaikkea! 
 

Vierailu kangastorilla sopi hyvin viikon teemaan, sillä kuljettamisen ja liikenteen ohella se toimii hyvänä esimerkkinä siitä Pekingin kehityksestä, johon olen juuri perehtynyt Kolmosen kanssa. Huhut kertovat että kangastori vetää viimeisiään tällä paikalla, että se on jo määrätty purettavaksi. Kukaan ei tosin tiedä, tapahtuuko tämä viikon, kuukauden vai vuoden päästä. Tavallista on, että voi mennä pitkänkin aikaa, ettei tapahdu yhtään mitään, mutta sitten tulee häätökäsky hyvin lyhyellä, jopa parin viikon varoitusajalla. Jos tilalle rakennetaan uusi tori, on vanhoilla myyjillä tuskin varaa enää palata. Kukaan ei tiedä, mitä näille myyjille tapahtuu ja mihin he liikkeensä siirtävät. Ehkä vähiten he itse…

 



 

 

 

Pekingin ilmanlaatu: liikenneruuhkien ohella tärkeä yleinen puheenaihe! Tänä päivänä AQI oli noin 250 eli huonoin pitkään aikaan.

 

Turistina historiallisissa hutongeissa

Paraatipäivän jälkeiset kolme viikkoa ovat jatkuneet edelleen kauhean kiireisinä. Tänä aikana vapaapäiviä meillä on ollut melkein kokonaiset kaksi päivää! Nimittäin paitsi läksyissä auttamista, edellyttää lasten koulunkäynti vanhemmiltakin ylettömän paljon osallistumista. Suomessa jo vuosia täysin omatoimisesti koulunsa hoitaneet lapset ovat täällä yhtäkkiä kielitaidottomina täysin vanhempiensa vastuulla, ja joka ilta yhdessä läksyjen tekemiseen kuluu tuntikausia. Normaalin koulun päälle opiskellaan myös Suomi-koulussa ja suoritetaan äidinkielenopintoja kotona Etäkoulu Kulkurissa. Tämän päälle vanhempia työllistävät myös koulueväät, vapaaehtoistyö ja osallistuminen sekä koulujen että Suomi-yhteisön aktiviteetteihin. Kaiken lisäksi liikkuminen paikasta toiseen on Pekingissä aivan oma lukunsa!

Mutta nyt haluan kertoa yhdestä mieleenpainuvasta päivästä parisen viikkoa sitten.

 

**

Yhden aamupäivän Äiti ottaa vapaaksi ja ilmoittautuu Ykkösen ja Kakkosen koulun vanhempaintoimikunnan järjestämälle hutong-kierrokselle tutustuakseen hieman nykyiseen kotikaupunkiinsa. Hutongit ovat Pekingin alkuperäisasutusta: kapeita kujia viehättävine, alkeellisine, vanhoine taloineen. Kesällä perhe on jo vieraillut eräällä hutong-alueella, mutta nyt Äidillä on mahdollisuus osallistua opastettuun kierrokseen. Koulujen ja ulkomaalaisyhteisöjen järjestämät tutustumiskäynnit ovat aina sinänsä mielenkiintoisia, koska niihin saadaan usein oppaiksi ihmisiä, jotka ovat asuneet paikkakunnalla jo pidempään, eräänlaista sisäpiirinväkeä. Tälle kierrokselle on lupautunut oppaiksi kaksi eurooppalaista sinologia, kiinan kielen ja kulttuurin tutkijaa.

 Aamulla Äiti könyää sängystään jo viideltä ylös saadakseen omat aamutoimensa tehtyä ennen ensimmäisten lasten herättelyä kuudelta. Tämän jälkeen seuraavat puolitoista tuntia ovat jokapäiväistä hektistä lasten ”varustelua” koulupäivää varten, sillä heille pitää saada eväät ja välipalat mukaan. Isompien koulubussi lähtee seitsemältä ja pienempien varttia ennen kahdeksaa. Äidin saattaessa nuorempia portille lähtee Isä ajamaan töihin keskustan suuntaan kollega kyydissään.

Saateltuaan pienimmät koulubussiin siirtyy Äiti taloyhtiön klubitalolle odottelemaan paria ystäväänsä, jotka ovat lähdössä hänen kanssaan hutong-kierrokselle. Heistä vain toinen ilmaantuu paikalle, sillä toisen äidin lapsi on sairastunut yöllä oksennustautiin, yhteen niistä taudeista, joita jo paraikaa kiertää kouluissa ja naapuritaloissa.

Klubitalon eteen kaartaa taksi ja Äidit hyppäävät kyytiin näyttäen kuskille korttia, jossa koulun osoite lukee kiinankielisin kirjaimin. 40 kilometrin matkalle on varattu aikaa tunti ja äidit antautuvat antoisaan höpöttelyyn keskenään. Jonkin ajan päästä he havahtuvat: perillä pitäisi olla jo vartin päästä, mutta taksi edelleen seisoo ruuhkassa vain muutaman ajokilometrin päässä lähtöpaikasta! 

Ystävä, M nimeltään, on vieläpä Äitiäkin tuoreempi Pekingin asukas, joten hänellä ei ole vielä paikallista puhelinliittymää eikä sen vuoksi puhelintakaan mukanaan. Onneksi Äidillä on kännykkä ja sen kautta hän löytää sähköpostistaan kierroksen järjestäjän, erään vanhempainyhdistyksen jäsenen, puhelinnumero. Äiti ojentaa puhelimen M:lle. Kumpikaan ei puhu äidinkieltään, mutta M hallitsee puhelimessa puhumisen paremmin. Yhteys saadaan, usean yrityksen jälkeen kierroksen järjestäjä vastaa, mutta kuuluvuus on hyvin heikko. M joutuu katkaisemaan puhelun. Äiti lähettää järjestäjälle tekstiviestin muttei saa siihen vastausta. Hän yrittää soittaa Isälle, mutta puhelimesta kuuluu vain kiinankielinen nauhoitettu tiedotus. Nyt Äitiä alkaa jo hermostuttaa. Ei kai hänen puhelimestaan ole loppunut saldo (mikä ei olisi ensimmäinen kerta, sillä rahan lataaminen prepaid-liittymään on hyvin monimutkaista ja loppumisen huomaa yleensä vasta silloin, kun puhelin ei enää toimi. Tosin ei se aina toimi muutenkaan, sillä verkkoa ei usein löydy…).  

Jonkin ajan päästä, taksin seisoessa edelleen lähes samassa paikassa, äitien ollessa jo auttamatta myöhässä ja muun ryhmän odotellessa heitä perillä minibussissaan, yrittää M uudelleen soittaa järjestäjälle. Viimein yhteys myös toimii. Järjestäjä toteaa, ettei muu ryhmä voi enää odotella, sekä ilmoittaa määränpääksi Kiinan rautatiemuseon, jonne äitien pitäisi seurata perässä.

Rautatiemuseo, jossain Äiti on nähnyt sen, valkoisen kolonialististyylisen rakennuksen. Äiti yrittää kuumeisesti kaivella muistinsa lokeroita. Sähköpostissa on mainittu heidän tutustumiskohteenaan olevan Qianmenin hutongit. Qianmen! Silloin Äiti muistaa. Qianmenin vanha portti. Se on Tian’anmenin lähettyvillä.  Siellähän he kävivät kesäkuussa ja kuvasivat tuota porttia. Heidän kiertäessään autollaan Tian’anmenin ympäri hän näki tuona päivänä rautatiemuseon. Mutta missä, sitä hän yrittää kuumeisesti muistella.

”Wŏmen qù Qianmen”, koputtaa Äiti kuskia olkapäähän. Viimein he ovat selvinneet moottoritielle ja pahin on ruuhka on jo takanaan. Parhaillaan liikenne sujuu hyvin ja taksi kiitää kahdeksaakymppiä moottoritiellä. Vanha mies hätääntyy, vilkuilee kysyvästi taakseen ajaessaan. Mitä ihmettä tuo nainen oikein haluaa? Äiti toistelee: ”Wŏmen qù Qianmen!”

Kuljettaja pysäyttää auton moottoritien laitaan ja kääntyy katsomaan taakseen. Äiti on saanut kaivettua käsilaukustaan suuren paperikartan ja levitettyä sen auki syliinsä. Mistä löytyy Qianmen? Missä on kartalla Tian’anmen? Kuljettaja odottaa kysyvän näköisenä, hermostuu jo. Viimein keskeltä karttaa löytyy vihreä suorakaiteenmuotoinen aukio, se jonka kaikki varmaan ovat joskus nähneet kuvissa Pekingistä. Aukio, jonka reunalla on punainen talo ja sen seinässä on jättimäinen Puhemiehen kuva. Suorakaiteen alapuolelle karttaan on merkitty Qianmenin metroasema. Sen Äiti ympyröi ja näyttää kuljettajalle. ”Me menemme Qianmenille!”

Hetken päästä Äidin puhelin piippaa tekstiviestin saapumista. Kierroksen järjestäjä lähettää Äidille kartan, johon on merkitty määränpää. Sen mukaan rautatiemuseo on aivan metroaseman vieressä. Äiti etsii Google mapsistä heidän olinpaikkansa ja toteaa kuskin olevan oikealla reitillä. Hän ja M huokaisevat helpotuksesta. Peli ei ole vielä menetetty!

Puolentoista tunnin kyydityksen jälkeen he saapuvat viimein perille. Muu ryhmä saapuu pikkubussillaan vasta heidän jälkeensä. ”Kuinka te osasitte selittää kuskille uuden määränpään”, ihmettelevät muut ja M kertoo näille, kuinka Äiti osaa onneksi kiinaa. (Vaikka Äidin kielitaito on erittäin vähäistä, kannattaa nämä kolme asiaa olla mukana, jotta parhaiten löytää taksilla perille Pekingissä: hitunen kiinan kielen taitoa, kartta sekä kännykkä ladattuna täyteen appseja ja karttoja.)

 

Rautatiemuseo sijaitsee aika komeassa rakennuksessa

 

Zhengyanmen-portti

 

Hollantilaisista sinologeista toinen, Inge, ottaa ryhmäläisistä puolet haltuunsa ja johdattelee Zhengyanmenin komean portin alta pienelle kujalle. Hän kertoo tämän hutong-alueen mielenkiintoisesta yli 500-vuotisesta historiasta.

Alueella oli asutusta ja vilkasta kaupankäyntiä jo Ming-dynastian aikoihin, jolloin kaupungin ympärille rakennettiin muuri suojelemaan kaupunkia mongolien hyökkäykseltä. Tätä seuranneen Qing-dynastian aikaan, mantsujen hallitessa Kiinaa 1600-luvulta lähtien, muurien sisäpuolella sai asua vain korkea-arvoisin väki. Muut Pekingin entiset asukkaat häädettiin muurin ulkopuolelle. Niinpä muurin välittömässä läheisyydessä mutta sen ulkopuolella sijaitseva asuinalue alkoi paisua ja samalla siitä tuli vilkas kauppakäynnin ja huvittelun paikka, jossa aterioitiin ravintoloissa ja myytiin luksustuotteita, esitettiin oopperaa. Myöhemmin alue köyhtyi ja siitä tuli kurjuuden, prostituution ja oopiuminpolton synninpesä. Vuonna 1949 suuren puhdistuksen aikaan bordellit hävitettiin ja talot annettiin köyhille perheille (nähtävästi kannustukseksi lasten hankkimiseksi).

 

 

 

 

 


Lasten lemppareita: hutong-leivonnaisia (saivat taas tuliaisiksi)

 




Sisäelimiä ja tofua keitossa

 

 

 

 

Tänä päivänä alue ei suinkaan ole varatonta (ottaen huomioon jo sen keskeisen kalliin sijainnin) mutta hyvin alkeellista. Monissa taloissa ei ole omia vessoja, vaan niiden asukkaat käyttävät kujilla sijaitsevia yleisökäymälöitä. Siksi alueen asukaskanta vanhenee nuorten muuttaessa modernien mukavuuksien pariin. Tämä - kuten muutkin hutongit -pienenee jatkuvasti asukkaiden muuttaessa pois ja kaivinkoneiden ja puskutraktoreiden pannessa talot nurin. Joka puolella tilalle nousee uusia korkeita taloja kaupungin väkimäärän kasvamisen paineessa.

Monet tämän hutong-alueen taloista ovat vanhoja, mutta niiden julkisivut näyttävät uusilta. Inge näyttää talojen sisäänkäyntejä ja kiinnittää kuulijoidensa huomion niiden välisiin eroihin. Ennen talon omistajan ammatin ja arvon pystyi tunnistamaan pelkästään ulko-ovea katsomalla. Jos talossa on aikoinaan asunut virkailija, on ovensuun kivet hakattu kirjanmuotoisiksi. Jos asukas on puolestaan ollut sotilas, kivet ovat pyöreitä ja muistuttavat rumpuja. Oven yläpuolella törröttävistä kattoparruista (beams) voi laskea talonomistajan korkea-arvoisuuden. Mitä enemmän poikkipuita, sitä korkeampi status. Suurinta määrää eli neljäätoista ei kuitenkaan voinut olla kenelläkään muulla kuin prinsessalla.

 

 

Virkamiehen talo

 


Kirja sen merkkinä

 


Rumpu eli sotilaan talo

 


Upouusi ovi ja kaksi parrua

 

 

 

 

 

 

 

 


Pyykkipäivä

 



Talvi on tulossa, peitot pesussa

 

 

Inge pysähtyy erään oven kohdalla ja kiinnittää kuulijoiden huomion sen pielen puisiin koristeleikkauksiin, niiden symboliikkaan. Vieressä on yksi kadun yleisistä käymälöistä, ovellaan tuttu kansainvälinen, hamepukuista naista esittävä merkki. Eräs ryhmän naisista livahtaa vaivihkaa ovesta sisään, jolloin Äitikin toteaa hetken olevan otollinen helpotukselle. Äiti menee naisen perässä ja hieman arkaillen astuu avoimesta ovesta, miettien mahtaako käymälässä olla useampiakin koppeja kuin yksi. Mutta harmaassa huoneessa ei ole lainkaan koppeja vaan pelkkiä reikiä lattiassa. Kolme hohtavaa metallireunaista, pisaranmuotoista syvää reikää sekä yksi jalallinen allas. Nainen seisoo housut kintuissa ja tuijottaa Äitiä. Äiti nolostuu eikä hämmentyneenä tiedä kuinka toimia: pyllistääkö viereen toiselle reiälle vai mennäkö säädyllisesti oven ulkopuolelle odottelemaan? Äiti astuu ensin sisään, rynnii sitten huoneesta ulos tajuttuaan, etteivät kaikki eurooppalaiset ole tottuneita riisuutumaan alasti ventovieraan silmien edessä, puhumattakaan asioidensa tekemisestä. Päästyään ulos hän kääntyy vielä kerran ja lujasti kiskaisten vetää oven kiinni perässään. Kuuluu kovaääninen kilahdus, kun ovistoppari lentää kaaressa ilmaan, osuu reiän metalliseen reunaan ja plops!, katoaa sen sileän tien.

  

Hetken päästä nainen tulee ulos ja Äiti menee vuorostaan sisään. Etsiessään koukkua laukulleen hän panee merkille WC:n hämmästyttävän siisteyden. Se on niin ylettömän putipuhdas ja hajuton, vaikkei kyseessä edes ole huuhdeltava vesivessa vaan nykyaikainen ulkohuusi (reiästä näkyy syvällä säiliössä lilluvat jätökset), että vaatekoukun puuttuessa Äiti pystyy jopa laskemaan käsilaukkunsa ovenpieleen lattialle - mitä Äiti ei koskaan ilkeä tehdä yleisessä vessassa edes Suomessakaan! Paperi tosin pitäisi tuoda tullessaan, laukusta on kleenexit loppu, eikä kiinalaisissa vessoissa ole ämpäriä ja kuuppaa kuten Aasian eteläosissa. Huoneessa olevan altaankin Äiti epäilee olevan tarkoitettu ennemmin pöntöllä istumiseen kuin käsienpesuun. Ei siitä ainakaan hanaa löydy. (Joten kun hän hetken päästä haukkaa katukauppiaalta ostamaansa täytettyä taikinanyyttiä, toteaa hän tyytyväisenä käsien onneksi säilyneen puhtaina…)     




Sinne se katosi - se ovistoppari

 

 


Tuoretta kalaa

 

Setä on tainnut käydä kalaostoksilla

 

 

 

Taikinanyyttejä ja teessä marinoituja munia

 

 


Tyttö myy täytettyjä taikinanyyttejä. Lienevätköhän nämä nimeltään baozi

 


Lounaaksi yksi kasvis-baozi

 


Suutari työssään

 
 

Kun Äiti myöhemmin pyytää naiselta anteeksi törmäilyään vessaan, tämä kohauttaa olkiaan ja toteaa ykskantaan, että ”tämähän on Kiina!”  

Kuten normaalit turistit he kävelevät, katselevat, kuuntelevat ja kuvaavat herkeämättä, räpsivät kuvia kaikesta mikä on, mikä istuu, seisoo, liikkuu, mikä näyttää joltain. Kuvia napsitaan lupia kyselemättä, koska kysymystä ja vastausta tuskin ymmärrettäisiin ja koska ryhmän mukana on pysyttävä, omille teilleen ei voi jäädä pitkäksi aikaa tai eksyy ryhmästä. He käyttäytyvät juuri niin ärsyttävästi kuin ne turistit, jotka heidän tunkeutuvat heidän omille kotikulmilleen. Monen kuvatun varmaan tekisi mieli huitoa käsillään ja huutaa ei. Tai ”Bú yào!”



Liu chang eli pitsitehtaasta nimensä saanut antiikkikatu

 


"antiikkia"

 

 



Siveltimien tekijöitä työssään kalligrafialiikkeessä

 


Komeasti kaiverrettu kalligrafin levy musteen tekemistä varten: tämän päällä kuiva muste murskataan ja ohennetaan vedellä

 


Harvinainen vanha ovi, koska ovissa on vielä kaiverrukset

 


10 parrua = hyvin korkea-arvoinen virkamies

 


McDonaldsin lähetti työssään

Kierrätysohjeita talonseinässä

 


Eloonjäämisopas

 

 

Päivä on lämmin, lämpötila nousee 30 asteeseen ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Väsyneet vaeltajat palaavat minibussikyydillä koululle ja kaikki hajaantuvat omille tahoilleen, haluavat kotiin suihkuun ja virkistäytymään. Äidin ei kannata matkustaa kotiin, sillä hän joutuu illalla palaamaan taas koululle vanhempainiltaan. Matkustaminen kotiin tietäisi kahta tai kolmea tuntia ylimääräistä istumista autossa. Hän istuu koululla, kunnes lapsilla koulu päättyy, saattaa nämä bussiin, vilkuttaa ja kävelee nykyaikaiseen ostoskeskukseen Solanaan kuluttaakseen usean tunnin luppoaikaansa.    

Äheltäessään hikisenä ja nuhjuisena hienon ostoskeskuksen pienen putiikin sovituskopissa ja lipitellessään lattea länsimaisessa kahvilassa miettii Äiti, kuinka kaukaiselta tuntuukaan alkeellinen elämä perinteisessä kiinalaisessa hutongissa.

 

 

 

 

 


Jotain lähti väkisin mukaan

 

 



Lastenrattaiden pesä

 

 

 

 

Lisätietoa näiden hutongien historiasta löytyy alla olevista linkeistä: 

http://www.travelchinaguide.com/attraction/beijing/qianmen-street.htm

 

http://www.travelchinaguide.com/picture/beijing/qianmen-street.htm

 

http://www.chinaheritagequarterly.org/articles.php?searchterm=012_qianmen.inc&issue=012

 

 

http://www.globalfieldtrip.com/its-happening-at-the-hutongs/

 

Liuchang antique market eli pitsitehtaan antiikkimarkkinat:

http://www.chinahighlights.com/beijing/article-best-antique-markets.htm