Isänpäivää odotellessa

 

Maanantaiaamuna koulubussia odottaessamme hollantilaisnaapurini yllättäen totesi, että oli sitten isänpäivä eilen. Nyökkäsin ihmetellen. Mistä hän mahtoi tietää? Viettäähän suurin osa niistä maista, jotka tuntevat isien ikioman päivän, sitä aivan toisena ajankohtana kuin me Pohjoismaissa (paitsi Tanskassa). Meidän lisäksemme vain virolaiset muistavat isiään vuoden synkimpään aikaan. Mainitsemani hollantilaiset naapurimme ovat asuneet aikaisemmin vuosia Ruotsissa, joten heidän Facebookinsa oli kuulemma täyttynyt sikäläisten ja täkäläisten skandinaaviystävien päivityksistä, joissa hurrattiin isille. Siitä hän sen tiesi.
 

 

Pekingin suomalaiset isät saivat ansionsa mukaan lauantaina Suomi-koulussa, jossa perheille tarjottiin korvapuustit, kaakut, ja kahvit, lapset ojensivat isilleen piirtämänsä kortit ja pienet lahjat. Koska suomalaiset isät ovat tunnetusti käteviä käsistään, he saivat lahjaksi työkaluja, tosin avaimenperän muodossa. Ja jotkut erityisen onnekkaat – kuten meidän isämme - saivat kerrassaan neljä avaimenperää.
 

 

Suomi-koulusta jatkoimme matkaamme jättimäiseen kiinalaiseen supermarketiin, jossa käymme kaksi kertaa vuodessa täyttämässä ”kuivamuonavarastoja” Isän työpaikalla jaetuilla kupongeilla. Jostain syystä firma jakaa työntekijöilleen huomattavien summien edestä ilmaiskuponkeja. Supermarket, jossa niitä pystyy käyttämään, sijaitsee tunnin ajomatkan päässä kotoamme, joten jaksamme lähteä sinne säästämään yleensä vain silloin, kun tilillä rahat ovat vähissä ja palkkapäivään on aikaa. Mutta koska kiinalaisesta supermarketista on hyvin vaikea keksiä mitään ostettavaa, ei omaa rahaa kulunut tälläkään kertaa penniäkään, emmekä saaneet edes kulutettua kuponkeja loppuun! Emme sittenkään, vaikka lupasimme lapsille, että jokainen heistä saa ostaa 15 euron edestä mitä haluaa (he päätyivät ostamaan koulutarvikkeita sekä keskenään kimpassa sipsejä ja limsaa). Siitä huolimatta kuponkeja jäi jäljelle, vaikka ostoskärryyn lähti myös tulostin, uusi halpisprintteri onnettoman HP:n toimistolaitteen tilalle. Minä kun tarvitsen tulostinta kipeästi työssäni.
 

 

Asiointimme supermarketin elektroniikkaosastolla kuvaa erinomaisesti kiinalaisen ostotilanteen omituisuutta – meidän näkökulmastamme. Kolme myyjää touhuaa ympärillämme, minä tulkkaan parhaani mukaan heidän ja mieheni välillä. Tuleeko väriä vai mustaa ja valkoista? Myyjät nyökkäilevät. On väriä. ”Emme halua mustaa ja valkoista, haluamme väriä”, varmistan vielä kerran ja osoitan valkoista printteriä kysyvästi. Yksi myyjistä kipaisee pikaisesti varastossa ja palaa pahvilaatikko mukanaan. Avaa sen ja esittelee: ”On meillä mustakin.” Laatikossa on mustanvärinen printteri. Yritetäänpä uudelleen alusta alkaen.
 

 

Viimein saamme selville tärkeät ominaisuudet: valitsemamme printteri ”ei ole laser” (asia selvä, toimii siis mustesuihkulla) ja on väriä (väritulostin). Hyvä, kerron myyjille, että haluamme ostaa sen. Mallikappaleesta on lasilevy särki, löytyisikö siis uusi kappale? Kukaan myyjistä ei liikauta eväänsäkään kohti varastoa vaan alkaa kysellä rahaa. Haluammeko maksaa rahalla vai kortilla? Emme vaan kupongeilla. Klubikorttia muistuttavan muoviläpyskän, kupongin, päällä lukee 800 rmb, saman verran kuin on tulostimen hintakin. He ottavat muovikupongin itselleen, ja vasta sen jälkeen joku hakee varastosta koskemattoman laitteen, joka nostetaan ostoskärryymme. Kuitin saamme vasta pyytämällä. Kun jatkamme matkaa muille osastoille, ihmettelee mieheni, mistä myyjät saattoivat olla varmoja siitä, että kyseinen summa on vielä kupongissa jäljellä. Eiväthän he käyttäneet korttia missään laitteessa. Eikä mieheni itsekään ollut varma, oliko kortti tyhjä vai täysi. Vai puoliksi käytetty. Ruokaosaston kassalla nimittäin ojennetaan aina myös käytetyt kupongit takaisin… Aika usein nämä kiinalaiset toimintatavat saavat meidät hämmennyksiin.
 

 

Kun myöhemmin työnnämme printterilaatikkoa ostoskärryssä kassan ohitse, alkaa vieressämme hälytin vilkkua ja huutaa. Viereemme ilmaantuu vartija, joka sanaakaan sanomatta seuraa tilannetta katseellaan. Aluksi en edes tajua huutavan hälyttimen koskevan meitä. En ennen kuin huomaan vartijan. Ladomme kauheat määrät pusseja ja pakaaseja takaisin printterilaatikon päälle ostoskärryyn, mieheni tunkee kaikki takaisin saamansa kupongit, sekä käyttämättömät että käytetyt, samaan taskuun, ja ryhdymme työntämään ostoskärryjä kohti liukuportaita. Seuraavalla kassalla huutaa jo uusi hälytin. Joku muukin on siis käynyt elektroniikkaosastolla. 

 

Maistattajia on enemmän kuin asiakkaita



Kovaäänisiä mikrofoniin huutajia riittää,
joten kaupassa on aika meteli



Pakastettuja kaloja jos jotakin sorttia

 



Kanaa ja ankkaa joka lähtöön:
on ainakin koipea, rintaa, sydäntä ja maksaa.

 

 

 

Isä Pekingissä – osa 1 (kulttuurishokki #2)

Rahavaikeuksia Pekingissä

Saavuttuaan Pekingiin ja tehtyään asunnon tulotarkastuksen lähti Isä ruokakauppaan.  Kerättyään ostoskärryyn kaikki ensimmäisten päivien välttämättömyydet hän suuntasi kassalle. Mutta hänen luottokorttinsa ei toiminutkaan! Viimeisellä viikolla tehtyjen suurten hankintojen vuoksi saldoraja oli ylittynyt. Isä oli unohtunut noudattaa komennuskouluttajan neuvoa ja nostaa luottorajaansa, vaikka tilanne oli tuttu jo Singaporen ajoilta. Hän oli luullut viisastuneensa parinkymmenen vuoden takaisesta muutostaan Singaporeen ja huolehtivansa tämän asian kuntoon ensi tilassa hoitaessaan pankkiasioitaan Suomessa. Tuolloin oli nimittäin käynyt niin, että tehdessään hankintoja kotiin sekä solmiessaan sähkö- ym. sopimuksia oli hänen visakorttinsa raja paukkunut, mutta ensimmäistä palkkaansa hän joutui tietysti odottamaan rahattomana useita viikkoja. Siksi saldorajan nostaminen oli ensimmäisenä tehtävälistalla, mutta kuitenkin se oli jäänyt kaikissa muuttotohinoissa tekemättä.   

Isällä oli sentään tukku euroja lompakossaan, mutta niistä ei ollut paljon hyötyä pekingiläisen ruokakaupan kassalla. Hänellä ei ollut rovon ropoakaan yuaneina, joten muu ei auttanut kuin lähteä saman tien pankkiin vaihtamaan rahaa ja avaamaan tiliä. Pankissa jonotettuaan hän huomasi jättäneensä passin kotiin! Haettuaan passinsa sai Isä viimein sikäläisen pankkitilin avattua ja talletettua rahat tililleen. Toisella yrityksellä onnistui myös asioiminen ruokakaupassa ja Isä sai aamupalatarpeet jääkaappiin.

 

 

Hyvä käydä vuoteeseen kun tietää että aamulla odottaa runsas ja monipuolinen aamiainen!

Seuraavana päivänä Isä toimitti paperinsa ja passinsa maahanmuuttoviranomaisille, josta ne palautuisivat 21 arkipäivän jälkeen eli vasta huhtikuun alussa. Muutaman päivän päästä hänen nostaessaan automaatilla rahaa tililtään herjasi pankkiautomaatti, että tilillä on tunnistusongelma, joka pitäisi käydä ensi tilassa selvittämässä pankissa. Pankissa häntä vaadittiin tunnistautumaan passinsa avulla. Olihan virkailija tarkistanut passin tiliä avattaessa, mutta hän oli jättänyt merkitsemättä rastin ruutuun. Vaadittiin siis uusi tunnistautuminen, koska ilman sitä tili saattaisi sulkeutua päivänä minä hyvänsä! Isä selitti passin olevan vielä monta viikkoa maahanmuuttoviranomaisilla, mihin virkailija vain kohautti olkapäitään: ”Sitten ei voi mitään. Tili voi sulkeutua huomenna, tai ensi viikolla tai vasta kuukauden päästä. Ei voi tietää milloin…”

Isän pankkikortissa on sentään magneettiraita, joka puuttuu toisen suomalaisen saamasta kortista. Sillä kortilla ei sitten maksetakaan joka paikassa...
 

Kuinka käy saatujen koulupaikkojen? (kulttuurishokki #2)

Tiistaina isä aloitti työnsä toimistolla. Uusiin tehtäviinsä tutustuessaan hän tiedusteli myös isompien lasten koulumaksuista. Selvisi, ettei firma voi maksaa niitä suoraan, koska ne pitää maksaa euroina. Epäselväksi jääneestä syystä firma ei pystyisi hoitamaan maksua ulkomaan valuutalla. Perheen pitäisi siis huolehtia koulumaksuista itse. Kouluun ilmoittautumismaksu kahdelta lapselta tekee n. 5200 €. Tämän sisäänkirjautuessa maksettavan maksun päälle tulevat vuosittaiset kymmenien tuhansien eurojen koulumaksut. Pystyäkseen maksamaan sen pitäisi perheen siis ottaa laina Suomesta ja tämän jälkeen rahat saisi firmalta takaisin yuaneissa. Mutta eihän perhe lähtenyt ulkomaille joutuakseen ottamaan lainaa lastensa koulunkäyntiin!

Ongelma on siis kuulemma euroissa maksamisessa. Äiti muistuttaa Isää, että nuorempienkin koulun application fee näyttää edelleen punaista eli maksamatonta, vaikka sen kuitenkin voisi maksaa yuaneissa…

Erona kuitenkin on, että ”kansainvälisessä koulussa” tällaiseen vetkutteluun on totuttu, mutta isojen lasten koulun kohdalla tilanne on eri ja tilanne on siksi ongelmallinen. Äiti ja Isä ovat allekirjoittaneet eurooppalaisen sopimuspaperin, jossa on hyvin tiukasti ilmaistu ehto, jonka mukaan koulupaikka varmistuu vasta kun maksu on perillä eräpäivään mennessä. Neljä kuukautta Äiti on tehnyt töitä hartiavoimin saadakseen lapset puhuttua kouluun, joka on erään eurooppalaisen maan omille kansalaisilleen kustantama koulu. Valuuko kaikki työ hukkaan: näinkö lähellä on, että paikat menetetään mikäli maksu ei tule ajoissa? Koulu on selvästi ilmaissut, ettei sen intresseissä ole kaksi ”ulkomaalaista” lasta, jotka eivät edes puhu kieltä äidinkielenään. Mutta perheen lasten paluun varmistamiseksi entiseen kouluunsa heillä ei ole mahdollisuutta mennä mihinkään toiseen kouluun!

Isä kirjoittaa lakonisesti sähköpostiviestissään: ”Tervetuloa kiinalaiseen kulttuuriin!” Äiti hakkaa konettaan vimmatusti vastatakseen: ”Tässä on nyt kyse kolmen kulttuurin välisistä eroista ja me ollaan siinä välissä!” Äiti näkee silmissään kolme kulttuuria samalla janalla, jossa vieraat kulttuurit ovat janan ääripäinä: toisessa toimitaan pedantisti sääntöjen mukaan, kun taas toisessa on totuttu ajatukseen ehtiihän sitä ja vähän sinne päin. Ja he itse suomalaisen kulttuurin mukaisesti yrittävät tasapainoilla jossain siinä välissä…

Isä jatkaa yhä neuvotteluja firman kanssa ja Äiti hermoilee kotimaassa pommittaen Isää sähköposteilla, joihin Isä ei edes vastaa.

Omakoti vai pilvenpiirtäjä?

Ennen previsiittiä surffasivat Äiti ja Isä netissä, vertasivat kouluja ja asuinalueita. Omakotitaloalue vaikutti lasten kanssa parhaalta vaihtoehdolta. Pekingin ”Villat” ovat etenkin lapsiperheiden suosiossa, suomalaisiakin asuu alueella jonkin verran.  Ulkomaisten expatriaattien lisäksi Shunyin alueella asuu myös jonkin verran varakasta paikallista väkeä, mutta matkaopas Mondo toteaa siitä kylmästi näin:

”Syitä satunnaisen matkailijan vierailuun ei juuri löydy.” (Suomeksi: tylsä paikka.)

Olisihan se hauskaa asuisi jossain, jossa pääsisi näkemään paikallista elämää. Kaksi aikuista ihmistä voisi muuttaa melkein minne vain, rajoitteena olisi lähinnä työmatka. Pekingissähän se voi venyä tuntikausiksi, jos asuu väärällä puolella kaupunkia. Mutta Äidillä ja Isällä on neljä lasta ja lapsista nuorimmat ovat vielä melko pieniä, kuopus vasta päiväkodissa, joten villa-alue tuntuu houkuttelevalta. Sieltä varmaan lapset saisivat kavereita ja vanhempienkin olisi helpompi tutustua naapureihin. Sijainti on kauempana keskustasta, samalla puolella kaupunkia kuin Isän työpaikka. Ja lähellä on metroasema sekä alueelta kulkee shuttle bus keskustaan. Ja ainahan on takseja. Isojen koulumatka keskustaan olisi pitkä, koulubussilla 45 min, mutta pienempien koulut ja päiväkodit olisivat lähempänä.

Pekingissä Äiti ja Isä heräävät liikkumisvaikeuksien todellisuuteen. Kyytiä kotiin odottava tuttavaperhe metsästää taksia pitkään pienen tyttärensä kanssa, koska taksikuskien mielestä 2 km matka on liian lyhyt ajettavaksi. Vanhempien mielestä se on liian pitkä käveltäväksi väsyneen nelivuotiaan kanssa myöhään illalla. Hotellin ovipoika yrittää tuloksetta tilata taksia kännykkäsovelluksella. Vasta kun perhe on valmis korottamaan ekstramaksun 20 rämpylään (yuaniin), suostuu joku taksi noutamaan heidät. Autottomana ja kielitaidottomana liikkuminen Pekingissä alkaa tuntua vähemmän houkuttelevalta, sillä jopa kännykkäsovelluksella tilatessa saattaa kuski varmistaa kyydin soittamalla.


Äiti ja Isä päättävät katsastaa myös keskustan pilvenpiirtäjiä. Tällöin koulut ja työpaikka olisivat ihanteellisen lähellä. Metrolla pääsisi joka paikkaan eivätkä Isä ja koululaiset jonottaisi aamulla ja iltapäivällä ruuhkassa. Mahdollisen kodin tuntumassa olisi Pekingin suurin puisto, melkein yhtä hieno kuin koti-Suomessa. Lapset rakastaisivat sitä! Ja Äidin mielestä olisi hauskaa kerran saada asua pilvenpiirtäjässä, katsella auringonnousua ja –laskua ja yöllä kaupungin valoja. Kuin tv-sarja Fraserissa, jota Äiti ja Isä aikoinaan seurasivat Singaporessa.


  

 

 

 

 

 

15. kerroksen näkymä mahtavaan Chaoyang puistoon:

 

 

 

Mutta sinne päästäkseen on ylitettävä vilkasliikenteinen tie (kuva otettu vielä hiljaisen liikenteen aikaan):

 

 

 

 

Puistoon päästäkseen täytyy maksaa sisäänpääsy tai omistaa kausikortti: 

 

 

 

Osa Chaoyang-puistosta toimii huvipuistona

 

 

 

 

Äiti ja Isä laajentavat asunnon etsintää. Mutta kerrostaloasunnot ovat pienempiä kuin villat, harvassa on edes parveketta, yhteiset pihat ovat onnettoman pieniä. Sitten kun Pekingin kuuma kesä alkaa, Äiti ja lapset pakahtuisivat umpinaiseen asuntoon. Joka päivä heidän olisi paettava koko päiväksi puistoon (tuttua toki Äidille kotiäitivuosilta, jolloin äitiseuraa ja lapsille kavereita etsittiin leikkipuistosta). Ja vaikka Chaoyang-puisto on lähellä, ei lapsia voisi lähettää sinne yksin, koska ylitettävänä on ensin vilkasliikenteinen monikaistainen tie. Kerrostaloissa asuu vähemmän lapsia eikä naapureihin välttämättä tutustu kovin helposti. Viimeisessä talossa he tapaavat ruotsalaisnaisen, jolta Äiti kalastelee vinkkejä. Nainen kertoo lastensa käyvän koulua villa-alueella. He ovat vaihtaneet juuri siihen kouluun, johon Äiti ja Isäkin ihastuivat vierailullaan. Mutta mikäli lapset pääsisivät siihen kouluun, ei heidän koulumatka lyhenisikään, kulkisi vain toiseen suuntaan.

Äiti ja Isä päättävät sittenkin pysytellä villoissa.  Talot ovat kauniita ja väljiä ja niillä omat miniatyyripihansa ja pationsa, jonne voi pystyttää grillin ja pihakalusteet. Mitä siitä, että kesäisin on niin paljon hyttysiä, ettei ulkona voi oleskella eikä ovia ja ikkunoita pitää auki. Liikenne on vähäistä ja hidasteita on alueella joka puolella. Jopa pieninkin voi turvallisesti juosta pihalla leikkimässä. Lähistöllä ei tosin ole valtavaa puistoa, vaan ainoastaan pieni jättömaa portin ulkopuolella. Mutta onhan alueella leikkipuisto, taaperoiden kokoluokkaa tosin. Uima-allas löytyy sekä klubitalon sisältä että sen pihalta, joten lapsetkin oppisivat paremmiksi uimareiksi. Tärkeintä olisi kuitenkin että alueelta löytyisi kavereita – niin lapsille kuin vanhemmillekin. Ainakin siihen on hyvät edellytykset kun joka talossa asunee lapsiperheitä
 

 

 

Tässäkin erään villan uima-altaassa tulisi varmaan pulikoitua kesällä:

 

 

 

 

Klubitaloissa on sisäuima-allas, kuntosali, tilat kielikursseille ja harrastustoiminnalle, kahvila, kenties ravintoloita, kokoontumistilat. Useissa on myös kauppa, joten länsimaisia ruokatarvikkeita ei tarvitse etsiä kaukaa...

 

 ((Jatkoa tarinassa: Oma villa - kullan kallis? (kulttuurishokki #1)

Follow my blog with Bloglovin