Mitä pitäisit sellaisesta koulusta, jossa ei ole oppikirjoja, ei tehdä kokeita eikä anneta arvosanoja? Ja jossa kaikki saavat itselleen omat tietokoneet ja voivat pelata niillä melkein kaikkien oppituntien ajan. Retkiä tehdään usein ja juhlia on tämän tästä. Ja tietysti juhlissa saa syödä herkkuja niin paljon että napa raksaa. Kuulostaa melkein kuin Peppi Pitkätossun koululta, vai mitä. Siltä argentiinalaiselta, jossa ei tehdä muuta kuin syödään karkkia kaiket päivät ja opettajien tehtävänä on kuoria karkkipapereita oppilaiden puolesta. Ja jonne oppilaat lähettävät veljensä, jos he eivät itse jaksa mennä.
Usko tai älä (vaikka eihän Peppiäkään uskottu), mutta tällainen koulu on olemassa. Ja sitä käyvät kaksi nuorimmaista lastamme. Tai Kuopusta ei lasketa, koska hänhän on vielä päiväkodin puolella, ja päiväkodeissahan on aina pelkkää leikkimistä. Mutta Kolmonen käy ihan oikeasti tuollaista koulua, alakoulun neljättä luokkaa.
Sen sijaan, että koulussa luettaisiin kokeisiin ja opettajat pohtisivat illat pitkät oppilaiden arvosanoja, koulussa keskitytään projekteihin. Sen sijaan siis, että opettajat käyttäisivät aikansa kaikenlaiseen jonninjoutavaan, he käyttävät sen näiden projektien huolelliseen suunnitteluun ja valmisteluun yhteistyössä virkaveljiensä ja –siskojensa kanssa. Opetus koulussa on näin ollen erittäin modernia: se perustuu ilmiöpohjaisuuteen ja opetettavan asian integroimiseen useisiin eri oppiaineisiin, toisin sanoen juuri niihin, mihin uusi opetussuunnitelma (OPS2016) Suomessakin tähtää. Suurin osa opetuksesta perustuu tällaisiin laajoihin projekteihin, joissa oppilaat tutkivat tiettyä ilmiötä tai asiaa. Mitään oppikirjoja ei käytetä, vaan kaikki tieto etsitään netistä. Jopa matematiikan harjoitukset tehdään netissä. Tietokoneet kulkevat mukana liikuntatunneillakin (miksi näin, se ei ole minulle vielä selvinnyt). Läksyjä kyllä annetaan tässäkin koulussa, ne löytyvät aina maanantai-iltaisin luokan blogista. Torstai-iltaan asti on aikaa suoriutua niistä, silloin jokainen oppilas julkaisee tekemänsä läksyt omassa blogissaan – samassa missä muutkin koulussa tekemänsä tehtävät (näin vanhemmatkin näkevät, mitä oma lapsensa oppii, ja halutessaan voivat vakoilla jopa luokkakaverinkin vastaavia suorituksia …). Suurin osa läksyistä on sen verran vaativia, että vanhemmat joutuvat tekemään ne yhdessä lapsensa kanssa. Usein ne ovat haastavia jopa vanhemmille…
Nämä ilmiöpohjaiset projektit ovat todella valtavia ja laaja-alaisia. Esimerkiksi syyskuun lopusta marraskuun alkuun asti oppilaat työstivät yhtä ainoaa projektia, joka liittyi Pekingin kehittymiseen. Tätä todellakin työstettiin, sillä se oli teemana lähes kaikissa oppiaineissa.
Projekti alkoi kuvaamataidon tunneilla kamerankäytön opettelulla: kuinka otetaan hyviä valokuvia. Kuvaamista harjoiteltiin useilla tunneilla, samoin kuin vanhojen karttojen tutkimista.
Tämän jälkeen kotona pantiin mietintämyssyt päähän ja heräteltiin lasta pohtimaan kaupunki- ja maalaiselämän eroja. Seuraavalla viikolla oppitunnilla pohdinnat koottiin opettajan johdolla yhteen, jolloin tulos oli tämän näköinen:
Period 2- Writing to describe using similarities and differences. Urban living compared to rural living
Tämän jälkeen aihetta työstettiin monipuolisesti edelleen ja mietittiin käyttäen esimerkkinä Pekingin kasvamista suurkaupungiksi.
Tässä vaiheessa, ensimmäisten kahden viikon jälkeen, kaikki neljännet luokat lähtivät yhdessä retkelle Beijing Planning Exhibition Halliin. Tällaisille retkille vanhempia pyydetään mukaan ohjaajiksi, chaperoneiksi, ja olen ollut mukana melkein kaikilla tämän luokan tekemillä useilla retkillä. Yleensä mukaan saadaan luokalta kuutisen aktiivista vanhempaa, ja näistä jokainen saa muutaman oppilaan valvottavakseen ja ohjattavakseen.
Tällä ensimmäisellä retkellä oppilaiden tehtävänä oli kirjata ylös huomioitaan bussimatkan aikana ja napsia valokuvia ikkunasta näkyvistä suurkaupungin merkeistä, ja nämä tehtävät he hoitivatkin kuuliaisesti ja huolella. Oppilaiden tehtävänä oli myös kirjata ylös edestakaiset matka-ajat, joita työstettiin matematiikan tunneilla. Myös itse näyttelyyn oli varattuna muita erinomaisia pedagogisia tehtäviä, joiden tarkoituksena oli herätellä oppilasta pohtimaan, mutta valitettavasti sinne oli varattu liian vähän aikaa ja tehtävät jäivät tekemättä. Valitin tästä opettajalle ja seuraavilla retkillä ajankäyttö ja matkoihin kuluvat aika onkin huomioitu paremmin.
Useiden viikkojen ajan oppilaat pohtivat suurkaupungin kasvua monesta näkökulmasta, muun muassa muuttoliikenteen ja maahanmuuton syitä, taustoja sekä vaikutuksia. Oppilaat haastattelivat vanhempiaan oman perheensä Pekingiin muuton syistä, sekä tekivät julisteet kotikaupungeistaan ja niissä tapahtuneista muutoksista. Kolmosen kanssa pohdimme yhdessä Suomen pääkaupunkiseudun ja Pekingin muuttumisen eroja ja samankaltaisuuksia. Huomasimme, että kummassakin kaupungissa muutokset ovat loppujen lopuksi aika samankaltaisia (hyvässä ja pahassa), mutta erona on muutosten tapahtumisen nopeus Kiinan pääkaupungissa verrattuna Suomeen. Kuinka paljon Peking on ehtinytkään muuttua jo niiden kuukausien aikana, jotka olemme asuneet täällä! Lapsi sai myös tehtäväkseen valokuvata yksi tällainen muutos, mutta ajanpuutteen vuoksi äiti kiltisti pyöräili ottamaan kuvia montusta, jonka tilalla oli vielä alkuaikoinamme ollut herttaisia matalia pikkukauppoja. Ne jyrättiin maan tasalle pian muuttomme jälkeen. Jonain päivänä niiden tilalle kasvaa vielä korkeita tornitaloja – mikäli lama ei ehdi ensin ja tyrehdytä rakennustoiminnan.
Tämän jälkeen projekti jatkui aiheella, kuinka perinteiset pekingiläiset asuma-alueet eli hutongit ovat tuhoutumassa. Tästä mielenkiintoisesta aiheesta ja siihen liittyneistä retkistä ei voi todeta mitään parilla sanalla, joten julkaisen siitä myöhemmin toisen kirjoituksen.
Projekti viimeisteltiin loppuun kuvaamataidon tunnilla, jolloin oppilaat rajasivat retkillään ottamiaan valokuvia taiteellisemmiksi, printtasivat, ja kuvista koottiin näyttely koulun käytävälle.
Jännittävien ja kiinnostavien retkien lisäksi koulussa järjestetään usein juhlia. Syksyllä järjestettiin eräänä lauantaipäivänä massiivinen touhutapahtuma, lokakuussa oli kansainvälisyyspäivä. Viime tiistaina piti olla kirjastossa pyjamabileet, ne tosin peruuntuivat koulun sulkemisen vuoksi. Eilen koulussa vietettiin talvijuhlaa (josta kerron toiste. Tosin tämän kaiken hauskuuden tekevät mahdolliseksi vanhemmat. Koulu siis odottaa ja edellyttääkin vanhempien yhteistyötä ja osallistumista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vanhemmista se toinen, ” kotirouva tai -herra”, tekee töitä koulussa, niin sanotusti vapaaehtoisesti ja palkatta. Keskiviikkona leivoin 30 joulutorttua, joita tarjosin perjantaina kolmosen luokalle, opettajille ja vanhemmille esimerkkinä suomalaisesta jouluruoasta. Kuopuksen ryhmään päiväkotiin onneksi riitti jäätelö, pienten omasta toivomuksesta, he kun eivät vielä ymmärrä eksoottisten herkkujen päälle…
Nyt varmaan ajattelet, että oppilaat ovat niin riemuissaan tällaisesta koulusta, etteivät he halua lähteä edes yöksi kotiin. Mutta muistapa, miten kävi ”Peppi Pitkätossun koulussa”. Argentiinalaislapsetkaan eivät aina jaksaneet käydä itse kouluaan vaan lähettivät sinne veljensä. Meillä isoveli ja –sisko ovat kateellisia ja haluaisivat myös päästä tähän pikkuveljien kouluun, ja mielellään Kolmonen lähettäisikin heidät sinne sijastaan. Vaihtaisi jopa heidän kanssaan paikkaa päästäkseen ”ihan tavalliseen kouluun”. Kolmonen valittaa, että silmät tulevat kipeiksi, kun kaikki pitää tehdä tietokoneella. Hän haluaisi opiskella ihan tavallisista oppikirjoista. Ja päivät ovat aivan liian pitkiä, sillä joka ainoa koulupäivä kestää seitsemän tuntia eikä siinä välissä ole muita välitunteja kuin tunnin lounastauko ja aivan liian lyhyt välipalapaussi. Tämä kuvaa jopa ekaluokkaisten normaalia koulupäivää!
**
Aikaisemmin olen kertonut kahden vanhimman lapseni koulunkäynnistä Pekingissä eräässä eurooppalaisessa koulussa. Kaksi nuorimmaistamme käy nyt esittelemääni toista koulua, koska heiltä puuttuu isompien oppilaitoksessa vaadittavan kielen taito.
Kun previsiitillämme tutustuimme tähän ”Peppi Pitkätossun kouluun”, kuulosti se aivan liian hyvältä ollakseen totta. Ja mikä parasta, se jopa sijaitsee melko lähellä kotiamme, parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä. Niinpä olimme onnellisia, kun lapsemme otettiin tähän kouluun. Nimittäin aikaisempina vuosina sinne on ollut vaikea päästä, mutta tänä vuonna lähtijöitä (siis maastamuuttajia) on ollut enemmän kuin tulijoita, joten paikkoja vapautui meidän kannaltamme juuri sopivaan aikaan ja onneksi olimme hakemuksinemme aikaisin liikkeellä.
Kansainväliset koulut ovat yksityisiä, eivätkä ne saa ottaa oppilaikseen kiinalaisia, vaan lapsella pitää olla jonkun muun maan passi kuin Kiinan. Niinpä vierasmaalaiset passit ovat erittäin haluttuja vauraiden kiinalaisten keskuudessa, jotka haluavat saada lapsilleen hyvän koulutuksen (tai koulutuksen, joka avaa ovet maailmalle). Tästä syystä moni Kiinan kansantasavaltalainen äiti lähtee synnyttämään muualle, esimerkiksi Hongkongiin. Nähtävästi rajoitusta on kuitenkin viime aikoina helpotettu, näin oletan, sillä koulussa on nykyään monia täysin paikallisia perheitä ja eivät kai kaikki voi käydä muualla synnyttämässä (vaikken ole tietenkään heidän passejaan kysellyt…).
Kansainvälinen koulu on yleisnimitys oppilaitokselle, joka tarjoaa kansainvälistä opetusta kansainvälisessä ympäristössä, seuraa jonkun tietyn maan opetussuunnitelmaa tähtäimessään kyseisen maan ylioppilastutkinto (näin Wikipedian mukaan). Koska expatteja on paljon, on kansainvälisiä koulujakin Pekingissä valtavasti.
Lasteni koulun kotisivuilta tarkistin, että tämän koulun opetus perustuu ”globaaliin opetussuunnitelmaan”, mitä sillä sitten mahdetaankaan tarkoittaa? Tähtäimessä on joka tapauksessa kansainvälinen ylioppilastutkinto. Koulun johto näyttäisi olevan hyvin amerikkalais-brittiläistä. Lapseni opettaja on kotoisin Uudesta Seelannista.
Koulun kielenä on englanti, mutta minkään sorttista englannintaitoa ei kouluun tullessa tarvita. Kolmonen oli lukenut kieltä Suomessa vuoden, kuopus tuli täysin ummikkona. Kuopuksella ei ole päiväkodissa mitään kielenopetusta, hän oppii siinä sivussa, leikkiessään ja päivittäisten touhujensa ohella. Nelosluokkalaisella on yksi tunti päivässä englannin alkeita, joiden opiskelu jatkuu kotona yhdessä vanhemman kanssa tehtyjen läksyjen muodossa. Lisäksi muilla tunneillaan hänellä on usein apunaan apuopettaja (kouluavustaja?), joka auttaa häntä kielellisesti. Ja koska tehtävät tehdään pääsääntöisesti koneella, hän voi käyttää apunaan myös konekääntäjää ymmärtääkseen tekstin suomeksi ja kääntääkseen omat kirjoitelmansa englanniksi.
Koulussa on ulkonäön perusteella hyvin paljon itäaasialaisia lapsia, Kolmosen luokallakin yli puolet. Kuten poikani itse totesi: ”vain kahdella meidän luokan pojista ei ole musta tukka – ja minä olen niistä toinen!” Kaikki muut yhdeksää poikaa ovat aasialaisia. Olen kuullut joidenkin länsimaisten vanhempien (etenkin lukuisissa täkäläisissä brittikouluissa) olevan huolissaan siitä, jos kouluun otetaan paljon paikallisia. Syy lienee sama, miksi Suomessakin on alettu karttaa maahanmuuttajavaltaisia kouluja: kielen vuoksi. Että sellaisessa koulussa kielitaito jäisi jotenkin puutteelliseksi, tai että lapset oppisivat väärän kielen. Itse olisin kyllä erittäin tyytyväinen, jos lapseni oppisi vaikka heikommin englantia, tai vaikka jopa Chinglishiä, mutta siinä sivussa kiinaakin.
Myönnettävä on, että alussa minuakin pohditutti aasialaisten ja etenkin korealaisten suuri määrä, sillä käsitykseni oli, että täälläpäin maailmaa lapsille asetetut vaatimukset ovat paljon korkeammat kuin Suomessa. Hyvin monessa täkäläisessä perheessä ne ovatkin, sillä pitkän koulupäivän jälkeen ja lomilla lapset opiskelevat lisää, saavat tukiopetusta tai suorittavat erilaisia lisäkursseja. Muistan vielä hyvin, kuinka aikoinaan Singaporessa suomalainen ystäväni, 3- ja 4-vuotiaiden pienten koululaisten äiti kertoi, kuinka vanhempainillassa paikallisten luokkakaverien vanhemmat olivat hiostaneet opettajia siitä, mitä siellä koulussa oikein touhutaan, kun heidän lapsensa eivät vieläkään osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Siis ne 3- ja 4-vuotiaat! Vanhemmat olivat vieläpä vaatineet, että läksyjä ainakin pitäisi tulla paljon enemmän. Tällaisia Tiikeriäitejä pelkäsin olevan lapseni luokalla, mutta onneksi pelkoni oli täysin turha. Koulun mottona on, että opiskelun tulee olla kivaa, ja nähtävästi kaikki ovat siitä tietoisia hakiessaan lapselleen paikkaa. Kummastellessani asiaa eräälle suomalaisisälle, jonka omat lapset ovat brittikoulussa, tämä kommentoi meidän koulumme olevan hippikoulun maineessa. Ehkä sinne siis panevatkin lapsensa ne aasialaiset, jotka ovat väsyneitä paineisiin ja haluavat säästää niiltä omat lapsensa. Tai ehkä he ovat seuranneet takavuosina käytyjä PISA-keskusteluja ja vannovat - kuten tämän koulun toinen suuri ryhmä, me skandinaavit - enemmän oppilaan itseohjautuvuuden ja motivoimisen nimeen kuin opettajaan auktoriteettinä ja hien ja kyynelten vuodatukseen!
Kaikesta rentoudesta huolimatta tässäkin koulussa tehdään kyllä paljon töitä ja ohjaajaa tarvitaan, se näkyi tälläkin viikolla punaisen varoituksen aikaan, jolloin koulun ollessa suljettuna lähettivät opettajat kauhean määrän harjoituksia kotona tehtäviksi. Isompien sisarusten levätessä laakereillaan ylimääräisellä lomalla (heidän opettajansa eivät nimittäin olleet osanneet valmistautua kotiopiskeluun), ahersi pikkuveli äidin kanssa koulutehtävien parissa. Tehtävien, joista hän ei olisi yksin selviytynyt, ei ilman kehittyneempää ohjaajaa toimiessaan Vykotskyn lähikehityksen vyöhykkeellä. Minun oli siis pakko toimia apuopena.
Tällaisessa projektiopiskelussa on toki myös puutteensa. Projektien avulla perehdytään kyllä laajasti tutkimuskohteena olevaan aiheeseen, mutta kaiken kaikkiaan oppilaiden saama yleissivistys saattaa jäädä suppeaksi. Tästä hyvänä esimerkkinä on eräs koko ikänsä ”Peppi Pitkätossun koulua” käynyt abiturientti, koulussaan tunnollinen ja ahkera ”kympintyttö”, joka taannoin kauhistutti äitinsä tietämättömyydellään. Hän oli nähnyt Pocahontas-elokuvasta kohtauksen, jossa intiaanityttö ratsastaa lumessa, ja ihmetellyt, sataako Intiassakin lunta. Tarkoittaahan englanninkielinen sana Indian sekä intiaania että intialaista…
Itse olen perinteisen oppikirjojen lukemisen ja ilmiöpohjaisten projektien välimuodon, jonkinlaisen kombinaation kannalla. Mutta toisaalta (lasteni koulun ja esimerkkini tytön puolustukseksi) uskon lujasti siihen, että vaikka näiden oppilaiden yleissivistykseen jäisikin aukkoja, he oppivat jotain paljon tärkeämpää: nimittäin hakemaan tietoa ja ottamaan itse asioista selvää! Tämän lisäksi he oppivat myös itsenäistä ajattelua, ryhmässä toimimista ja esiintymistaitoa, kaikki tärkeitä asioita elämässä.
Muuten, koulunkäynti ilman kokeita koskee vain alakoulua. Kuulin, että kyllä ylemmillä luokilla teetetään niitäkin. Täydellistä Peppi Pitkätossun koulua, jossa vaativin tehtävä on karkkien syöminen, on siis tuskin olemassakaan!
 |
| Kokit opettavat ekaluokkaisia tekemään nuudeleita |
Muita kirjoituksiani aiheesta löytyy näiltä sivuilta: eurooppalaisessa koulussa, kansainvälisessä koulussa, Suomi-koulussa (eli kuinka pysytään suomalaisina) sekä näistä: Ensimmäinen ongelma: kuinka vaikeaa on päästä kouluun, Haku kansainväliseen kouluun ja Koulu ja kielipolku.
