 |
| Vartijakoiran surullista elämää - koppi auringossa 40 asteessa |
 |
| Kaikki on kopioitavissa - Kiinassa |
(Julkaisematon
juttu toiseksi viimeisimmästä päivämme Pekingissä kesäkuun lopussa)
Muuttolaatikoiden
lähdettyä asuimme pari päivää hotellissa. Toiseksi viimeisenä päivänä Isä meni
töihin, esikoinen sopi viimeisiä tapaamisia kavereittensa kanssa. Pojat lähetin
tutun kuskin kyydissä Linnin poikien seuraksi kotimme naapuriin. Minä suuntasin
esikoinen mukanani treffeille erään Suomi-koulun opettajan kanssa. Suomi-yhteisön
ystävämme olivat yhdessä keränneet minulle muistokirjan ja hankkineet lahjan
muistoksi. Meillä oli ollut tarkoitus tavata lounaan merkeissä isommalla
porukalla, mutta se oli peruttu, kun olin lähtenyt pikavisiitille Suomeen.
Kahvien
jälkeen erosimme. Opettaja vauvoineen lähti kotiinpäin, esikoinen suuntasi
metrolle tavatakseen kaverinsa. Minä olin tilannut kyydin viemään minut
paikkaan, jonka näkemistä olin odottanut siitä lähtien, kun olin muuttanut
Pekingiin: eunukkimuseoon.
Oli parikin
syytä siihen, miksi olin jättänyt museon näin viime tinkaan. Ensinnäkin museo
on hyvin kiinankielinen (kuten moni muukin nähtävyys Kiinassa), joten
saadakseni siitä paljon irti, halusin oppia ensin kieltä. Toisekseen koko
Kiinassa oloaikani oli ollut hyvin kiireistä. Kolmannekseen: museo sijaitsee
aivan laitakaupungilla, melkein maaseudulla, enkä ollut uskaltautunut sinne
aikaisemmin yksin.
En ollut
koskaan aikaisemmin vieraillut läntisessä Pekingissä. Ensin ajoimme lukuisten
ostoskeskusten ohi. Naureskelin kun ohitimme hotellin, jonka nimi oli
ruhtinaallisesti Schonbrunn. Valtatien varrella oli antiikin aikaisia
rakennuksia, siis kreikkalaisen temppelin mallisia taloja komeine pylväineen ja
muuta Pekingissä hätkähdyttävää.
Sitten katu
muuttui kapeaksi ja lopulta käännyimme sivukujalle. Vähän matkaa ajettuaan
kuljettaja pysäytti: ”dao le –
perillä.” Bu dao le, emme tosiaankaan
ole. Kadulla ei näy merkkiäkään minkäänlaisesta museosta, pelkkää hutongia
vain. Lukemani perusteella tiedän olevani hyvin kaukana länsimaisesta, siis
tutusta ja turvallisesta maailmasta. En ole niin pellolla mihin luulin
etukäteen päätyväni, mutta julkisia takseja ei täällä kulje. Jos siis nousen
kyydistä, olen täysin omillani. Vain vähäinen kielitaitoni turvanani. Eikä
edelleenkään sitä museota missään.
Varmistan
kuskilta, olemmeko oikeassa paikassa. Hän veivaa ikkunan alas ja kyselee
ohikulkijoilta. Kukaan ei tunnu tietävän. Museon osoitteen olen saanut
Linniltä, ja nyt minua alkaa epäilyttää. Ajamme eteenpäin. Lopulta löytyy joku,
joka muka tietää. Kuski ei halua kääntää autoa, aivan kuin katu olisi
yksisuuntainen viittoilee hän taaksepäin tuloreittimme suuntaan: ”Tuolla se on,
oli se se paikka.” Siis se ohittamamme dao
le -paikka, jonka edessä oli vain epämääräinen viiri kiinalaisin tekstein.
Kävelemme
siihen paikkaan enkä ensin löydä mitään merkkiä, joka varmistaisi minun olevan
oikeassa paikassa. Löydän englanninkielisen laatan, jossa mainitaan Tian Yin
hauta, mutta ei mitään museosta. Roikun kuskin takin liepeessä, en voi päästää
häntä lähtemään ja jättämään minut yksin tähän paikkaan, kauas sivistyksestä ja
virallisten taksien kulkureitistä. Kuskin on rauhaton, hänellä lienee jo kiire
seuraavaa kyytiä metsästämään. Soitan Linnille, mutta yhteys on huono. Viimein
hän kuulee sanat Tian Yin hauta ja vannoo, että olen oikeassa paikassa, hän
lupaa olla pian perillä. Armahdan kuskin ja päästän hänet lähtemään. 40 asteen
helteessä tummassa puvussaan hikoillen hän rientää juoksujalkaa takaisin
mustalle autolleen, heittää sanasen portin edessä retkottavalle, sätkää syvään
imevälle körjylle. Tämä nauraa räkätellen, kun jään seisomaan portin eteen.
Hetken päästä kuskini ajaa ohitsemme, vilkuttaa mennessään.
Viiden
minuutin päästä Linnin taksi ajaa ohitsemme. Heilutan kovasti, hyvä etten
hyppää auton eteen. Linni pysäyttää kuskin ja maksaa. Sitten olemme omillamme.
Kun pyrimme
museon portista sisään, meidät pysäyttää aluspaitainen rakennusmies. Menee
tovi, ennen kuin ymmärrämme mistä on kyse. Museo on suljettu. Mutta Linni
rohkeasti puhuu meidät sisään, vetoaa siihen, että ystävä on täällä vain
tänään. Mies vie meidät katsomaan hautausmaata. Emme tiedä, mikä on viimeisen
eunukin Tian Yin hauta, mutta näemme monta komeaa hautapaasia. Ylpeänä mies
osoittelee meille yksityiskohtia hautapaasien kaiverruksista. Poistuessamme
yritän lykätä hänelle palkkioksi sisäänpääsymaksun verran rahaa, parisen euroa.
Mies puistelee päätään, ei hän halua palkkiota. Juttelemme vielä hetken ja
kuulemme, että ensi vuonna museon remontti on valmis. On siis pakko palata
vuoden päästä Pekingiin.
Linni tietää,
että lähellä on harvinainen temppeli ja ehdottaa kävelyä sinne. Temppeli
sijaitsee pienellä kukkulalla, hutongkylästä syrjään. Matkaa ei ole kuin
kilometri mutta neljässäkymmenen asteen
helteessä se on urheilusuoritus. Unohdan, että vasta viikkoa aikaisemmin
makasin sängyn pohjalla korkeassa kuumeessa ja että lääkäri kielsi
keuhkokuumeiselta liikunnan kolmeksi viikoksi. Sitä kieltoa rikoin jo päästyäni
sängystä ja touhuttuani muuttoa. Ehkä siis tämäkään urheilu ei ole minulle kuolemaksi.
Olen myös valinnut väärät sandaalit jalkaan, nämä ovat kauniit
kaupunkisandaalit, mutta eivät pysy jalassa huonolla maantiellä ja mäkistä
tietä kavuttaessa.
Temppeliin on
kaksi sisäänpääsyvaihtoehtoa. Kalliimmalla pääsee katsomaan harvinaisia satoja
vuosia vanhoja maalauksia alkuperäisessä kunnossaan, viidesosalla näkee vain
jäljennökset. Maksamme täyden hinnan 100 rämpylää ja liitymme juuri alkavalle
opastuskierrokselle. Englantia harvinaisen hyvin taitava opas huokaisee
helpotuksesta, kun kuulee meidän osaavan myös hieman kiinaa. Kierroksen aikana
ymmärrämme miksi. Kierros kestää tunnin ja suurimmaksi osaksi opas selittää
kiinaksi, kertoo maalaustekniikoista perin pohjin ja näyttää taskulampun avulla
konkreettisesti. Siksi mekin pysymme kärryillä niistä kärryillä. Englanniksi
hän selittää vain joitakin buddhalaisuuteen ja jumaliin liittyviä asioita,
niitä jotka ovat kierroksen kiinalaisille itsestäänselvyyksiä. Kuten arvata
saa, olemme kierroksen ainoat ulkomaalaiset. Kiinalaisia on parisenkymmentä ja
oletettavasti he kaikki ovat etsineet temppelin varta vasten, eivät sattuneet
paikalle sattumalta. Eräs nuori nainen kyselee meiltä englanniksi, kuinka
löysimme temppelin, ja kertoo, että on olemassa vain yksi vastaava. Sekin
jossain vuorilla Pekingistä luoteeseen, siellä Datongin ja Zhangjiakoun
suunnalla.
Temppelin
sisällä on pilkkosen pimeää, jotta auringonvalo ei vahingoittaisi hauraita ja
jo haalistuneita maalauksia. Jotta näkisimme, saamme mukaamme taskulamput.
Niiden valo on niin tehokas, että se sokaisee helposti myös lähellä seisovat.
Kun kohdistan valon kauempana olevaan seinämaalaukseen, kanssani keskustellut
nuori nainen pyytää minua osoittamaan muualle. Toisella kerralla yritän tutkia
oppaan esittelemästä seinämaalauksesta erityistä maalaustekniikkaa, sama nainen
pyytää minua sammuttamaan valon. En ole ymmärtänyt, että opas näyttää
samanaikaisesti maalauksesta toista kohtaa. Välillä on vaikea tietää, mikä
valonkajo lähtee kenenkin lampusta.
Kiveen tehdyt
taidokkaat maalaukset ovat mestarinäyte: milloin siveltimenjälki onkin
kaiverrus kiven pinnassa, milloin aitoa kultaa kohokuviona. Pukukankaiden
silkkiefekti on luotu sentin korkuisilla kaiverretuilla renkailla, joita
kutakin halkaisee 48 sädettä.
Kun kierroksen
jälkeen palaamme ulkoilmaan, kiinalaiset katoavat. He ovat nähneet haluamansa
ja poistuvat. Linni ja minä jatkamme viehättävän temppelialueen koluamista. Käymme
katsomassa jäljennöksiä, Linni valokuvaa niiden yksityiskohtia. Aina jonkun
rakennuksen jälkeen löytyy uusi polku, joka johtaa uuteen kolkkaan. Linni
räpsii valokuvia, minä vain ihailen, sillä olen jättänyt kunnon kameran
hotelliin ja kännykkäni akku vetelee viimeisiä latauksiaan. Olen ottanut
laturin mukaan ja sekä pienessä matkamuistomyymälässä että portilla pyydän
lupaa ladata akkuani. ”Mei you dian –
ei ole sähköä”, saan vastaukseksi toteamuksen ja käsien pyörittelyn.
Olemme siis
yksin Pekingin laitakaupungilla, kaukana takseista ja julkisesta liikenteestä.
Kännykän kartat eivät edes tunnista temppeliin johtavaa tietä, niiden mukaan
olemme keskellä viheraluetta. Soittaisin tutulle kuskille, mutta akkuni on
nukahtamaisillaan enkä tiedä, kuinka selittäisin hänelle noutopaikkamme. Ennen
käytimme Überiä, mutta se lopetti toimintansa vuosi sitten. Mutta Linni on
vastikään ladannut puhelimeensa kiinalaisen taksisovelluksen Didin ja rohkeasti
testaa nyt sitä. Hetken päästä puhelin pirahtaa soimaan ja Linni vapisevin
sormin vastaa siihen. Hän panee kaiuttimen päälle ja kuuntelemme yhdessä.
Vieressämme korttelikahvilan tai lähiöbaarin virkaa toimittavien kuluneiden
muovituolien päällä istuu pari paikallista ja hiljenee seuraamaan uteliaina
yritystämme. Kommunikoimme yhteistyönä, mikä minulla menee ohi, Linni saa
vastattua, ja päinvastoin. Linni hokee puhelimeen temppelin nimeä, minä
puolestaan sivusta huutelen luuriin: ”Lai
bu lai, oletko tulossa vai et?” Kuski toteaa jotain ja lopettaa puhelun.
Jännittyneinä tuijotamme karttaa luurin näytöllä ja seuraamme, kuinka kuski
ajaa aiemmin päivällä kulkemaamme tietä pitkin. Ihmiset lähiöbaarissa seuraavat
touhuamme hetken ja sitten unohtavat taas meidät. Auto pysähtyy. Kartalla ei risteystä
näy, mutta arvaamme kuskin ihmettelevän siinä risteyksessä, jossa käännyimme
metsätielle. Sitten kartasta näkyy, kuinka auto kääntyy ja lähtee matelemaan
läpi metsäksi merkityn alueen.
”Jee, tulossa
on”, riemuitsee Linni.
Moottorin
äänen erottaa jo kaukaa, viimein autokin ilmestyy näkyviin. Kuskilla ei ole
vaikeuksia tunnistaa meidät: olemme ainoa ulkomaalaiset lähimailla ja seisomme
keskellä katua heiluttamassa.
Viisi minuuttia
ajettuamme puhelimeni soi. Esikoinen soittaa ja akkuni vetää viimeisiään. Kaksi
prosenttia jäljellä, kun esikoinen kertoo ääni väristen, kuinka hänen vatsaansa
alkoi sattua ja hän joutui hyvästelemään kaverinsa Tiananmenillä ja lähtemään
hotellille. Koska taksit eivät saa pysähtyä Tiananmenillä, hän joutui ajamaan pysäkin
välin metrolla. Nyt hän seisoo metroaseman edessä eikä saa taksia. Pyydän häntä
jatkamaan yrittämistä ja jos ei häntä puoleen tuntiin onnista, lupaan ajattaa
taksin metroaseman kautta. Hetken päästä puhelimeni piippaa, että kyyti on
saatu. Sen jälkeen puhelimeni hiljenee.
Tunnin päästä
olemme hotellilla. Sekä me että kaikki lapset ovat turvassa: esikoinen
hotellissa, pojat tyytyväisinä Linnin poikien luona, Linni ja minä ihmisten
ilmoilla. Istahdamme todella myöhäiselle lounaalle hotellin terassille, työnnän
laturin pistorasiaan ja akun ladatessa virtaa puhelimeeni näppäilen
kyytitilauksen pojille. Perään lähetän kiitokset. Kiitos herra Wang
turvallisesta taksipalvelustasi. Pelastit monesti elämämme Kiinassa.
