Häivähdys luksuselämää Pekingissä

 

Paitsi kiinalaista ruokaa, perinteistä rakennustyyliä ja asumisalueita hutongeja myönnän rakastavani myös Pekingistä löytyvää luksusta. Loisteliaat hotellibrunssit ovat niin jotain erityistä, joten ne ovat asia, jota en voi Pekingin matkallani ohittaa! Vastaavaa ei Suomesta löydy, tuskin muualtakaan.

Jo päiviä aikaisemmin olen varannut pöydän sunnuntaille loisteliaasta NUO-hotellista, jossa lienee tällä hetkellä Pekingin paras brunssi. Olen myös tilannut kuskin viemään meidät, Linnin, minut ja lapset. Edellisenä päivänä saan varmistussoiton. Olemmeko varmasti tulossa? Moni nimittäin varaa pöydän eikä koskaan ilmestykään paikalle. Soitto tarkoittaa, että täyttä on, ravintola joutuu jo myymään ”ei-oota” uusille asiakkaille, jotka ovat vasta heränneet tulevaan Dragon Boat Festival -lomapäivään maanantaina. Vakuutan, että olemme tulossa.

Aamulla talon edessä meitä odottaa kaksi autoa: näen herra W:n tyylikkäässä violetissa paidassaan ja puvun housuissaan sekä hänen renkinsä herra Yaon aivan yhtä tyylikkäänä. Komennamme pikkupojat toiseen autoon ja me naiset astumme toiseen. Hetken päästä pysäytämme: kuopus joutuu vaihtamaan meidän kyytiimme, koska pelkään poikien tappelevan keskenään. Kuopus mököttää koko matkan ja vielä pitkään jälkeenpäin.

NUOn edessä nousemme kyydistä. Haluan maksaa herra W:lle heti. Hän on kummallisen haluton ottamaan maksua vastaan: ”Kävisikö Weixin?” hän ehdottaa. ”Wechat-maksuni ei toimi”, totean maanantain vaikeuksiani muistellen ja kaivelen rahaa lompakostani. Herra W vaihtaa jalkaa ja seisoo rennosti, samalla kuitenkin pälyilee ympärilleen. Ojennan hänelle kolme punaista satasen seteliä, jotka hän ottaa hyvin haluttomasti vastaan. Vaihtorahaa antaessaan hän näyttää todella myrtsiltä. Vasta silloin tajuan tehneeni kardinaalimokan. Älä koskaan anna avoimesti rahaa kiinalaiselle! Varsinkaan luksuskuskille hienon hotellin edessä. Herra W näyttää sydämistyneeltä, suorastaan tyrmistyneeltä ajaessaan pois. Kuusi hotellin conciergea seisoo rykelmässä ajoluiskan edessä ja näyttää huvittuneilta, kuiskuttelee jotain keskenään. Olen niin nolostunut etten tajua edes tervehtiä heitä.

Hotellin vessassa mietin, että minun pitäisi muistaa toimia maassa maan tavalla. Aivan kuten Suomessa ulkomaalaisten tavat tuntuvat välillä huvittavilta ja typeriltä. Niin myös Pekingissä - joten on siis tosi noloa käyttäytyä kuin ulkomaalainen. Menetin kasvoni, sanoisi kiinalainen.

Pojat yrittävät saada puhelimensa kiinni hotellin Wi-fiin. Jostain syystä se ei onnistu suomalaisella puhelinnumerolla. Yritän samaa omalla puhelimellani, tuloksetta, ja marssin sen jälkeen hotellin neuvontatiskille. Virkailija tutkii asiaa hetken ja toteaa sitten, ettei hän pysty auttamaan, en voi päästä nettiin, koska minulla on vierasmaalainen numero enkä ole hotellissa yöpyvä asiakas. Siinä vaiheessa kiukustun. Ihmettelen kovaan ääneen, kuinka voi olla mahdollista, että kaikkein halvimmissakin ravintoloissa saan oikeuden käyttää heidän nettiään, mutta tässä kalliissa hotellissa se evätään minulta, vaikka meitä on kahdeksanhenkinen ryhmä tulossa syömään heidän huippukalliiseen ravintolaansa. Nainen pyytää minua odottamaan ja ilmoittaa hakevansa ravintolan vuoropäällikön paikalle. Hetken päästä hän palaa nuorehko länsimainen mies mukanaan. Minun ei tarvitse enää toistaa asiaani, miehen avustuksella kirjaudun feikkihuoneen numerolla. Useampaa käyttäjää hän ei sillä pysty kirjaamaan, joten pojat eivät saa wi-fiään. Mutta nettiyhteyden avulla minä pystyn tilaamaan didi-taksin brunssin päätteeksi.

 

Aika moni muukin on päättänyt herkutella sinä päivänä brunssilla, sillä tapaamme yllättäen todella monta tuttua, muun muassa kahdet vanhat naapurimme!

Kuvat kertonevat brunssista: tarjolla on kaikkea mahdollista, melkein mitä vain mieleen juolahtaa. Ainoastaan "Männermarmelade" puuttuu, vaikkakin kotiin palattuamme väitämme kyläilyperheemme miehelle sitäkin löytyneen. Hän oli nimittäin omasta halustaan jäänyt kotiin ja ilmoitti tulevansa mukaan vain, mikäli siellä tarjottaisiin lemppariaan saksalaista Mettbrötcheniä, joka on ainoa hänen kaipaamansa ruokalaji, jota ei Pekingistä saa. Se kun valmistetaan raa'asta possun jauhelihasta eikä siten täytä hygieniavaatimuksia Kiinassa - tuskin Suomessakaan.

   

(Postaan myöhemmin lisää kuvia vuoden takaiselta brunssiltamme, kun veimme suomalaiset vieraamme NUOhon.)

Ruokailun jälkeen pöytätoverini väsähtävät ja lähtevät päivälevolle kotiin, minä puolestani lähden esikoista saatille, hän on matkalla tapaamaan kiinalaista kaveriaan. Nuoret yhytettyäni hyppään metroon ja matkustan yksin Parkview Greeniin.

Parkview Green on pekingiläinen ostoskeskus, jossa luksuskauppojen ja -hotellin lisäksi on esillä kuuluisien taiteilijoiden tekemää modernia taidetta. Yllä kuvia ostoskeskuksen käytävistä. Muutama vuosi sitten kävin täällä Mari Mannisen järjestämällä opastuskierroksella, jossa saimme kuulla asiantuntijan suusta enemmänkin tästä taiteesta sekä pääsimme tutustumaan myös paikkoihin, jonne normaali turisti tai asiakas ei pääse. Tämäkin postaus minulla on vielä julkaisematta, mutta ehkä joku päivä saan sen valmiiksi tai edes kuvat näytille tänne blogiini.

Tämän hotellin persoonallisissa sviiteissä on yöpynyt paljon suuria kuuluisuuksia, ja huhun mukaan eräässä ostoskeskuksen apartmentissä asuu suomalainen julkimokin...  

Parkview Greeniin tulin aina toisinaan kurkistamaan Pekingin ainoan Ted Baker -liikkeen alennusmyyntien tarjontaa ja muuten vain hengittämään luksustuulta sisääni. Kuten kuvista näkyy, täällä taide on hyvin erikoista ja aika ronskiakin. Sitä ja näyteikkunoita katsellen on hauska kuljeskella ja katsella ympärilleen, pysähtyä välillä valokuvaamaan. Niin tekevät kaikki muutkin!

Ostoskeskuksen alakerrassa on muuten yksi kaupungin parhaista jiaozi eli dumpling-ravintoloista.

Näyteikkunoiden vaatteet kuvasin itselleni muistiin. Ehkä joskus lähetän ne kierrätysompelimoon, jossa pyöräytetään minulle samanlaiset.

Ystävien jäähyväisjuhlassa

 

 

 

 

 

  

 

 

Ystävämme Pekingistä muuttavat kesällä Suomeen. Siinähän ei muuten olisi mitään erikoista - mutta kun he sattuvat olemaan saksalaisia ja asuneet Aasiassa lähes 20 vuotta.  Keväällä he viettivät viikon Helsingissä ja Espoossa hengaillen ja tulevaan kotimaahansa tutustuen. Saman viikon aikana he näkivät keväisen auringonpaisteen ja talvisen lumisateen. Heistä Suomi on ihmeellisen maa, eksoottisin, jossa he ovat ikinä käyneet.

Ystävästäni on siis jo alkanut fanittaa Suomea. Ensimmäisenä merkkinä on ollut Marimekon ja Uniqlon yhteistyöpallokuosi, josta esimerkkejä alimassa kuvassa. Kaikilla Pekingin "Suomi-rouvilla" kuuluu tätä nykyä olla yllään mustapalloa.

Sunnuntaina iltapäivällä perheeni oli kutsuttu heidän kotiinsa läksiäisiin. Tarjolla oli saksalaisia ja "suomalaisia" herkkuja, aitoja saksalaisia leivonnaisia tosin löytyy Pekingin saksalaisista leipomoista helpommin kuin suomalaisruokia. Lohikupposet olivat kädenojennus suomalaiselle kulinarismille. Lasten riemuksi paikalla oli kokonainen jäätelövaunu - keväisellä matkallaan Suomeen lapsia oli tyydytetty niin useasti jäätelöllä (meilläkin kyläillessään!) että he totesivat jonkin asian olevan ainakin yhteistä entisille ja tulevalle kotimaalleen: kaikissa syödään jäätelöä!

Tapasimme monia vanhoja tuttujamme ja vastasimme moninaisiin kysymyksiin paluusta kotimaahan. Se on kysymys joka askarruttaa jokaista expatriaattia. Mutta siitä lisää myöhemmin.

 

 

Suomi-juhlaa

Lähes kahden kuukauden blogitauko on päättymässä – toivottavasti. Tässä välissä on tapahtunut niin paljon, etten tiedä mistä aloittaa: aloittaisinko töistä, joita paiskin olan takaa kaiken liikenevän aikani. Vaiko Suomesta tulleista vieraistamme, joiden oppaana kiersin Pekingiä ja näin itsekin uusia puolia tästä kaupungista ja sen lähiympäristöstä. Vai kertoisinko omasta vierailustamme, perheestäni turisteina, pitkästä lomamatkasta, jonka teimme siinä välissä.

 

 

Aloitan viimeisimmästä eli viime viikonlopusta, ja se on samalla jatkoa edelliseen postaukseeni, kevään tapahtumiin Suomi-koulussa. Melkein jokaisella koulukerralla eli joka toinen lauantai on Suomi-koulussa normaalin koulupäivän ja hektisen opiskelun lisäksi myös jotain erikoisohjelmaa. Maaliskuussa oli maailman ensimmäisen Tulevaisuuden kuusen istutus sekä lukuhaasteen valokuvanäyttely. Huhtikuussa me vanhemmat pelasimme sählyä koululaisia vastaan ja koko koulu herkutteli vappumunkeilla ja simalla.

 

Vappu meni suomalaisten juhlan merkeissä, mutta nyt juhlitaan edelleen! Onhan koko kevät täynnä juhlia ja tapahtumia. Vaikka koulut jatkuvat vielä kuukauden eteenpäin, vietetään myös monia päättäjäisiä tällä hetkellä. Pekingin Suomi-koulun kevätjuhlaa ja 20-vuotista taivalta juhlittiin viime viikolla.

 

 

 

 

 

 

 

Tämän juhlan suunnittelu alkoi jo viime syksynä ja juhlan järjestäjät tekivät aivan valtavan työn, josta ei puuttunut mutkia matkasta. Aloitin itsekin toimikunnassa, mutta muut tehtävät veivät kaiken aikani. Sivusta olen seurannut niitä mutkia, joita toimikunta kohtasi matkalla. Kuten alkuperäisen juhlapaikan sulkeminen yllättäen viranomaisten johdosta! Länsimaalaisten pitämät ravintolat saavat olla täällä jatkuvasti varpaillaan, sillä niihin tehdään välillä ”puhdistusoperaatioita”, yllättäviä iskuja, joissa tarkistetaan asiakkaiden - kuulemma nimenomaan länsimaisten! - passit. Jos ei ole passia mukana, joutuu huumetestiin. Tiedä kuinka moni oikeasti käryää testeistä, mutta sillä verukkeella ravintola saattaa saada yllättäen lapun ovelle ja näin tiettävästi kävi Suomi-koulun alkuperäiselle juhlapaikalle, viehättävälle eteläafrikkalaiselle ruokaravintolalle, jossa mekin vietimme viime kesänä ystäviemme läksiäisiä. Viime aikoina tällaisia ”puhdistusoperaatioita” on tehty taas useita, liittyen kai One Road, one Belt –konferenssiin. Paikallisten käyttämiin ravintoloihin ei tietääkseni tällaisia ratsioita tehdä, mutta heidän liikkeensä saatetaan toki myös sulkea lyhyellä varoitusajalla rakennuksen purkamisen vuoksi. Kaikki katuruokakauppiaat oli häädetty kaduilta konferenssin alkumainingeissa, joten jian bingejä on ollut turha haikailla viime aikoina.

 

Useiden testausten jälkeen löytyi uusi paikka ja viime lauantaina puolenpäivän aikaan 45 iloista suomikoululaista ja -aikuista perheineen kerääntyi lounaalle Kempinski-hotellin Paulaner-ravintolan tuuliselle terassille, jonne Mari, uskollinen Suomi-koulufani, lennähti viitta hulmuten suoraan Suomesta.

 

Vaikka lämpötila näytti 30 astetta, tuulen ja varjoisuuden vuoksi palelin koko juhlan ajan. Silti oli tunnelma huipussaan. Nostimme omenamehumaljat kaljatuopeissa, söimme saksalaisittain, lauloimme suomalaisittain ja nauroimme suomikoululaisittain.

 

Kun Suomi-koulu 20 vuotta sitten aloitti toimintansa, koulua kävi kymmenisen lasta. Parhaina vuosina muutaman vuoden takaa koulussa oli yli 120 lasta ja useampi rinnakkaisluokka. Tänä päivänä luokat ovat yhdistelmäluokkia ja lapsia alle puolet tuosta huippuvuosien määrästä, mutta kuten totesimme: meitä on juuri sopivasti. Finnish Business Council oli lahjoittanut koululle erittäin ison summan stipendirahastoon, mutta viisaasti totesimme, että kaikki oppilaat ovat hyviä ja yritteliäitä, jok’ikinen heistä on ansainnut stipendin. Niinpä päätimme lahjoittaa jokaiselle lapselle oman kirjan stipendilahjaksi ja rahastoida loput tuleviin stipendeihin.

 

Ohessa omia ja muiden ottamia kuvia – siitä kun juhla on vasta alkamaisillaan.

 

Komeat miehet sinisissään

 

Suomen toinen maali on juuri laukaistu ja peli on hetken tasan

 

 

Kun juhla loppui ja koululaiset oli hyvästelty, nappasin lapset kainalooni ja hyppäsin tilaamaani kyytiin. Juhlapäivämme jatkui vuotuisessa jääkiekko-ottelussa, jossa Suomi pelasi taas tällä kertaa Kanadaa vastaan, viime vuoden tauon jälkeen. Kanada ei kuulemma haluaisi pelata Suomea vastaan, ja voiton varmistukseksi oli Kanadan joukkueeseen tilattu huippupelaajia muualta. Niukin naukin se onnistui tällä kertaa voittamaan Suomen tuloksella 3-2, koska yhtä Suomen maalia ei hyväksytty, erotuomari väitti sen menneen sivusta eikä maalikameraa ollut.

 

Meillä oli Suomi-koulusta kiire paikalle, sillä One Road, One Belt –konferenssi sekoitti koko kaupungin. Jatkuvasti moottoriteitä ja ajoväyliä on suljettu, koska jonkun pääministerin autosaattue on sattunut liikkumaan siellä päin. Kaikilla pitää myös olla passit mukana jatkuvasti.

 

Kiire meillä oli paikalle, sillä Isä pelasi Suomen joukkueessa ja Kolmonen oli joukkueen lipunkantaja. Tosin luistimia ei hänelle löytynyt ja lippukin meinasi unohtua, mutta kaikesta kaikesta hässäkästä selvittiin ja kantaja luisteli sandaaleissaan ja lippu liehui komeasti. Äitinä koin pientä hermostusta, kun pieni lipunkantaja jäältä lähdettyään katosi ihmismassan joukkoon, mutta reippaana poikana hän taisteli tiensä katsojajoukon läpi ja etsi sisaruksensa.

 

Kesäleninkihepeneissä ei tarennut kylmässä jäähallissa, joten pelaajien pukuhuoneen takana käytävällä vaihdettiin juhla-asut lämpimiin vaatteisiin. Hallissa paleltiin farkuissa ja fleeceissä, väliajalla lämmitellessä hikoiltiin helteessä.

 

Kun peli päättyi, Isä vei lapset kotiin ja lähti itse pelaajien juhlaan. Minä puolestani vaihdoin vaatteet jälleen kerran ja menin suoraan Suomi-koulun väen järjestämiin aikuisten päättäjäisiin. Vasta puolivälissä iltaa vilkaisin itseäni peilistä ja huomasin, että minullahan oli paita väärin päin. Enpä ollut pannut merkille, että paita oli nurinpäin, kun kiireessä kaivoin sitä pukupussista ja kiskoin ylleni keskellä pimeää katua. ”Samaa sukua ollaan”, totesin Marille, joka juuri samanaikaisesti tuli vessaan vaihtamaan ”Kassi-Alman tyttären” rooliasuaan.  Marin esiintyminen oli muuten sen verran vaikuttava, että loppuillasta jopa joukko kiinalaisia innostui tanssilattialle ja veteli vakuuttavasti kanssamme suomalaisia ”kansanlauluja”. Ganbeita (eli pohjanmaan kautta) he yrittivät tyrkyttää meille ja matkivat veturin pyörien liikkeitämme hoilatessamme Virve Rostin kertosäettä:  

 

Matkaan lähden…

Mulla menolippu on.

Katson taaksepäin,

vain kiskot sinne jää.

Juna jyskyttää,

vanhaa ystävää en mä nää.

Mulla kauas menolippu on.

Mulla kauas menolippu on.

 

 

 

 

 

CCTV-tower eli "kuzi" (housut)

Seuraavana päivänä oli äitienpäivä ja toivomuksestani pääsin vielä kerran luksusbrunssille. Sellaista kun ei taida olla missään muualla mahdollista kokea – vieläpä kohtuulliseen hintaan. Ensimmäisestä varaamastamme hotellista tosin soitettiin, että konferenssin takia heillä on toimitusvaikeuksia. Heidän kylmätuotteensa eivät ole päässeet perille, joten kala- ja jälkiruokapöytä ovat vajaita. Hinta tosin olisi ihan sama – käykö? Menimme toiseen paikkaan.

Pakko oli myös testata uuden rakennuskompleksin Blue Frog –terassi. Upealla ”Housut”-näkymällä.