Suomi-juhlaa

Lähes kahden kuukauden blogitauko on päättymässä – toivottavasti. Tässä välissä on tapahtunut niin paljon, etten tiedä mistä aloittaa: aloittaisinko töistä, joita paiskin olan takaa kaiken liikenevän aikani. Vaiko Suomesta tulleista vieraistamme, joiden oppaana kiersin Pekingiä ja näin itsekin uusia puolia tästä kaupungista ja sen lähiympäristöstä. Vai kertoisinko omasta vierailustamme, perheestäni turisteina, pitkästä lomamatkasta, jonka teimme siinä välissä.

 

 

Aloitan viimeisimmästä eli viime viikonlopusta, ja se on samalla jatkoa edelliseen postaukseeni, kevään tapahtumiin Suomi-koulussa. Melkein jokaisella koulukerralla eli joka toinen lauantai on Suomi-koulussa normaalin koulupäivän ja hektisen opiskelun lisäksi myös jotain erikoisohjelmaa. Maaliskuussa oli maailman ensimmäisen Tulevaisuuden kuusen istutus sekä lukuhaasteen valokuvanäyttely. Huhtikuussa me vanhemmat pelasimme sählyä koululaisia vastaan ja koko koulu herkutteli vappumunkeilla ja simalla.

 

Vappu meni suomalaisten juhlan merkeissä, mutta nyt juhlitaan edelleen! Onhan koko kevät täynnä juhlia ja tapahtumia. Vaikka koulut jatkuvat vielä kuukauden eteenpäin, vietetään myös monia päättäjäisiä tällä hetkellä. Pekingin Suomi-koulun kevätjuhlaa ja 20-vuotista taivalta juhlittiin viime viikolla.

 

 

 

 

 

 

 

Tämän juhlan suunnittelu alkoi jo viime syksynä ja juhlan järjestäjät tekivät aivan valtavan työn, josta ei puuttunut mutkia matkasta. Aloitin itsekin toimikunnassa, mutta muut tehtävät veivät kaiken aikani. Sivusta olen seurannut niitä mutkia, joita toimikunta kohtasi matkalla. Kuten alkuperäisen juhlapaikan sulkeminen yllättäen viranomaisten johdosta! Länsimaalaisten pitämät ravintolat saavat olla täällä jatkuvasti varpaillaan, sillä niihin tehdään välillä ”puhdistusoperaatioita”, yllättäviä iskuja, joissa tarkistetaan asiakkaiden - kuulemma nimenomaan länsimaisten! - passit. Jos ei ole passia mukana, joutuu huumetestiin. Tiedä kuinka moni oikeasti käryää testeistä, mutta sillä verukkeella ravintola saattaa saada yllättäen lapun ovelle ja näin tiettävästi kävi Suomi-koulun alkuperäiselle juhlapaikalle, viehättävälle eteläafrikkalaiselle ruokaravintolalle, jossa mekin vietimme viime kesänä ystäviemme läksiäisiä. Viime aikoina tällaisia ”puhdistusoperaatioita” on tehty taas useita, liittyen kai One Road, one Belt –konferenssiin. Paikallisten käyttämiin ravintoloihin ei tietääkseni tällaisia ratsioita tehdä, mutta heidän liikkeensä saatetaan toki myös sulkea lyhyellä varoitusajalla rakennuksen purkamisen vuoksi. Kaikki katuruokakauppiaat oli häädetty kaduilta konferenssin alkumainingeissa, joten jian bingejä on ollut turha haikailla viime aikoina.

 

Useiden testausten jälkeen löytyi uusi paikka ja viime lauantaina puolenpäivän aikaan 45 iloista suomikoululaista ja -aikuista perheineen kerääntyi lounaalle Kempinski-hotellin Paulaner-ravintolan tuuliselle terassille, jonne Mari, uskollinen Suomi-koulufani, lennähti viitta hulmuten suoraan Suomesta.

 

Vaikka lämpötila näytti 30 astetta, tuulen ja varjoisuuden vuoksi palelin koko juhlan ajan. Silti oli tunnelma huipussaan. Nostimme omenamehumaljat kaljatuopeissa, söimme saksalaisittain, lauloimme suomalaisittain ja nauroimme suomikoululaisittain.

 

Kun Suomi-koulu 20 vuotta sitten aloitti toimintansa, koulua kävi kymmenisen lasta. Parhaina vuosina muutaman vuoden takaa koulussa oli yli 120 lasta ja useampi rinnakkaisluokka. Tänä päivänä luokat ovat yhdistelmäluokkia ja lapsia alle puolet tuosta huippuvuosien määrästä, mutta kuten totesimme: meitä on juuri sopivasti. Finnish Business Council oli lahjoittanut koululle erittäin ison summan stipendirahastoon, mutta viisaasti totesimme, että kaikki oppilaat ovat hyviä ja yritteliäitä, jok’ikinen heistä on ansainnut stipendin. Niinpä päätimme lahjoittaa jokaiselle lapselle oman kirjan stipendilahjaksi ja rahastoida loput tuleviin stipendeihin.

 

Ohessa omia ja muiden ottamia kuvia – siitä kun juhla on vasta alkamaisillaan.

 

Komeat miehet sinisissään

 

Suomen toinen maali on juuri laukaistu ja peli on hetken tasan

 

 

Kun juhla loppui ja koululaiset oli hyvästelty, nappasin lapset kainalooni ja hyppäsin tilaamaani kyytiin. Juhlapäivämme jatkui vuotuisessa jääkiekko-ottelussa, jossa Suomi pelasi taas tällä kertaa Kanadaa vastaan, viime vuoden tauon jälkeen. Kanada ei kuulemma haluaisi pelata Suomea vastaan, ja voiton varmistukseksi oli Kanadan joukkueeseen tilattu huippupelaajia muualta. Niukin naukin se onnistui tällä kertaa voittamaan Suomen tuloksella 3-2, koska yhtä Suomen maalia ei hyväksytty, erotuomari väitti sen menneen sivusta eikä maalikameraa ollut.

 

Meillä oli Suomi-koulusta kiire paikalle, sillä One Road, One Belt –konferenssi sekoitti koko kaupungin. Jatkuvasti moottoriteitä ja ajoväyliä on suljettu, koska jonkun pääministerin autosaattue on sattunut liikkumaan siellä päin. Kaikilla pitää myös olla passit mukana jatkuvasti.

 

Kiire meillä oli paikalle, sillä Isä pelasi Suomen joukkueessa ja Kolmonen oli joukkueen lipunkantaja. Tosin luistimia ei hänelle löytynyt ja lippukin meinasi unohtua, mutta kaikesta kaikesta hässäkästä selvittiin ja kantaja luisteli sandaaleissaan ja lippu liehui komeasti. Äitinä koin pientä hermostusta, kun pieni lipunkantaja jäältä lähdettyään katosi ihmismassan joukkoon, mutta reippaana poikana hän taisteli tiensä katsojajoukon läpi ja etsi sisaruksensa.

 

Kesäleninkihepeneissä ei tarennut kylmässä jäähallissa, joten pelaajien pukuhuoneen takana käytävällä vaihdettiin juhla-asut lämpimiin vaatteisiin. Hallissa paleltiin farkuissa ja fleeceissä, väliajalla lämmitellessä hikoiltiin helteessä.

 

Kun peli päättyi, Isä vei lapset kotiin ja lähti itse pelaajien juhlaan. Minä puolestani vaihdoin vaatteet jälleen kerran ja menin suoraan Suomi-koulun väen järjestämiin aikuisten päättäjäisiin. Vasta puolivälissä iltaa vilkaisin itseäni peilistä ja huomasin, että minullahan oli paita väärin päin. Enpä ollut pannut merkille, että paita oli nurinpäin, kun kiireessä kaivoin sitä pukupussista ja kiskoin ylleni keskellä pimeää katua. ”Samaa sukua ollaan”, totesin Marille, joka juuri samanaikaisesti tuli vessaan vaihtamaan ”Kassi-Alman tyttären” rooliasuaan.  Marin esiintyminen oli muuten sen verran vaikuttava, että loppuillasta jopa joukko kiinalaisia innostui tanssilattialle ja veteli vakuuttavasti kanssamme suomalaisia ”kansanlauluja”. Ganbeita (eli pohjanmaan kautta) he yrittivät tyrkyttää meille ja matkivat veturin pyörien liikkeitämme hoilatessamme Virve Rostin kertosäettä:  

 

Matkaan lähden…

Mulla menolippu on.

Katson taaksepäin,

vain kiskot sinne jää.

Juna jyskyttää,

vanhaa ystävää en mä nää.

Mulla kauas menolippu on.

Mulla kauas menolippu on.

 

 

 

 

 

CCTV-tower eli "kuzi" (housut)

Seuraavana päivänä oli äitienpäivä ja toivomuksestani pääsin vielä kerran luksusbrunssille. Sellaista kun ei taida olla missään muualla mahdollista kokea – vieläpä kohtuulliseen hintaan. Ensimmäisestä varaamastamme hotellista tosin soitettiin, että konferenssin takia heillä on toimitusvaikeuksia. Heidän kylmätuotteensa eivät ole päässeet perille, joten kala- ja jälkiruokapöytä ovat vajaita. Hinta tosin olisi ihan sama – käykö? Menimme toiseen paikkaan.

Pakko oli myös testata uuden rakennuskompleksin Blue Frog –terassi. Upealla ”Housut”-näkymällä.

Heja Suomi!

Taas on se aika vuodesta, jolloin on jännitetty vuoden odotetuimpia kisoja: Euroviisuja ja Hockey Night in Beijingiä. Euroviisut jäivät tosin katsomatta, sillä kukapa jaksaisi tuijottaa viisuja jälkeenpäin seuraavana aamuna Yle Areenasta, etenkin kun tuloksen on voinut lukea jo paria päivää aikaisemmin Hesarin nettilehdestä: sen että Suomi on tippunut kisasta ja laulaja lentänyt kotiin. Ja anteeksi tyhmä kysymys, mutta mistä? Missä maassa ne viisut siis edes pidettiin? Täältä Pekingistä käsin Euroopan tapahtumat tuntuvat todella kaukaisilta eivätkä kovin mielenkiintoa herättäviltä. Voittajamaata en siis tiedä edelleenkään. Tuskin paljon edes brassailisin jos kysyisin: mitkä Euroviisut?

 

Viisujen sijasta viime lauantaina suomalaiset jännittivät Pekingissä jääkiekkoa – sekä sitä että pilaako vesisade (kolmas puoleen vuoteen) Moi Helsinki -tapahtuman ja Suomi-koulun kevättanssiaiset.

 

 

 

 

Hockey Night järjestettiin jo viidettä kertaa, viime vuonna Suomi voitti Kanadan ja siitä harmistuneena Kanada ei suostunut enää tänä vuonna pelaamaan Suomea vastaan. ”Mä en enää leiki ton kans, kun se on iha eppa”, sanoivat he oletettavasti järjestäjille, koska Suomen kisapariksi tuli USA ja Kanada lähti hiekkalaatikolle yhdessä ”muu maailma” -joukkueen kanssa. Isä oli mukana pelaamassa jo toista vuotta, tällä kertaa hän tosin jätti maalinteon nuoremmilleen.

 

Muutaman viikon helteiden jälkeen lämpötila putosi romahtaen kolmestakymmenestä asteesta kolmeentoista. Vettä tuli kuin aisaa, joten erätauoilla katsojat kastuivat ulkona läpimäriksi ja sen jälkeen palelivat kylmässä hallissa. Tunnelmaa se ei haitannut. Muut katsojat huusivat: ”Suomi, Suomi, Suomi!”, kuopus puolestaan kiljui sen minkä ääntä lähti: ”Kiekko, kiekko, kiekko!
 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maali tuli!

 

 

Äiti lähti kesken matsin rouvien kanssa kampaajalle, juuri samaan aikaan kun USA oli alkamassa kiriä ja saanut jo kaksi maalia aivan peräkanaa. Rouvien geelikynnet oli laitatettu edellisenä iltana, pukuja valmisteltu edeltävien viikkojen ajan. Samanaikaisesti kun gretchen-kampaukset oli letitetty ja nutturat pyöräytelty valkin ympärille, ilmestyi suomalaisten Wechat-ryhmään paljon puhuva kuva:
 

 



 

 

Kisa voitettiin, Moi Helsinki -tapahtuma hävittiin (siitä voi lukea Hesarista täältä), mutta Finnish Business Councilin järjestämiä tanssiaisia Suomi-koulun tukemiseksi ei sade sentään onnistunut pilaamaan, vaikka juhlat siirtyivätkin sisätiloihin. Nuhan Äiti tosin sai muistoksi sadepäivästä – ensimmäisen laatuaan koko Pekingin vuoden aikana. Ja eteisen katto alkoi vuotaa.
 

 

 

Sieltä sitä vettä lorottaa



  

Ready to go!



 

 

 

Seuraavana päivänä aurinko alkoi taas paistaa, tuli lämmintä ja kattokin lakkasi vuotamasta. Toivottavasti vuokraisäntä korjaa sen ennen seuraavaa sadetta.

Kun Isä teki maalin

 

Jääkiekkoon hurahtaneita suomalaispelaajia löytää varmaan maailman joka kolkasta, mistä löytyy yksikin kälynen jäähalli (ja jäähallista pelivuoroja). Isän harrastus alkoi jo vuosia sitten Suomessa ja niinpä muuttokuormassakin Isän tavaroista vei eniten tilaa jääkiekkokassi. Eikä mennyt kauankaan, kun Isä kotiuduttuaan löysi Pekingistä expattijoukkueen.  

Joka vuosi Pekingissä järjestetään kunnon kyläjuhlatapahtuma oluttelttoineen ja perheille suunnattuine ohjelmineen, jonka päätteeksi Suomi pelaa Kanadaa vastaan (ja USA muuta maailmaa vastaan). Peli videoidaan ja esitetään online netissä, selostuksineen kaikkineen. Isä muistutti vielä edellispäivänä  Äitiä avaamaan netin klo 12 Suomen aikaa.

Puolilta päivin Äiti soitti ruokakaupasta lapsille, jotta nämä muistaisivat alkaa katsoa peliä. Kun Äiti raahasi ruokakasseja kotiin, nämä olivat tehneet kotiin oikean kisakatsomon. Pieni Suomen lippukin oli kaivettu esiin kellarista.

Ja niin sitä jännitettiin Isän ekaa matsia Kiinanmaalla. Ja voittohan sieltä tuli. Kuulemma ensimmäistä kertaa Suomi voitti Kanadan, tällä kertaa peli päättyi 5-3, ja Isä jopa teki yhden maaleista! Hyvä Isä! Kotikatsomo hurraa.