Kokkikurssilla hutongissa

Elämää hutongissa

 

Vessanovi minun makuuni

 

Kung po -kanaa

Ananasriisi

 

Edellisessä kirjoituksessani ihastelin vanhaa kiinalaista arkkitehtuuria ja arvostelin perinteistä pekingiläistä ruokaa. Viikko sitten testasin molempia: olin kokkikurssilla aidossa hutongissa opettelemassa aidon kiinalaisen ruoan valmistamista. Toki voisin pyytää ayia opettamaan (ja aionkin kirjoittaa hänen parhaat reseptinsä ylös ennen Suomeen paluutani), mutta onhan paljon hauskempaa seikkailla yhdessä ystävien kanssa ja vaihtaa välillä maisemia pois kotikonnuilta Shunyista. Täältä ei vanhaa asutusta, hutongeja tiettävästi löydy, sillä vasta kymmenen vuotta sitten alue oli vielä pelkkää peltoa, jota lehmät laidunsivat. Lisäksi kokkikurssi antaa enemmän, koska Sophie-opettaja pystyy täydellisellä englannillaan selittämään kiinalaisen ruoanlaiton perusteita tarkemminkin.

The Hutongin kokkikurssilla ja Sophien oppilaana olen ollut aikaisemminkin, ja täytyy sanoa että edellisen kerran raikkaat thaisalaatit ovat enemmän minun makuuni kuin paksussa öljyssä paistettu pekingiläisruoka, jota nyt valmistimme.


Koska olen nyt perehtynyt kiinalaisen kokkiveitsen heiluttamisen saloihin, lähti kurssilta mukaan myös jykevä veitsi, juuri tuollainen, jota opettaja kuvassa pyörittelee. Sen tosin lähetin ystävien matkassa taksilla kotiin, koska itse jatkoin matkaani metrolla kaupungille shoppailemaan ja koululle vanhempainiltaan. Metron vartijoiden ja läpivalaisun ohi en uskaltanut moinen tappoväline kassissa kulkea…



 

Aikaisemmin niin päiväkirjanomainen blogini on viime aikoina hapuillut myös jossain tyylin ja lifestylen välimaastossa. Miksipä en myös kokeilisi ruokaohjeiden jakamista? Tässä siis ohje, kuinka valmistaa tofunkuoreen käärittyä possua pekingiläisittäin. Jīng jiàng ròu sī, gĕi nĭ!

Jīng jiàng ròu sī

eli suikaloitua possua pekingiläisittäin

500 g possun kylkipaistia tai vastaavaa

1 ruokalusikallinen valkosipulia hienonnettuna

1 ruokalusikallinen inkivääriä hienonnettuna

1 ruokalusikallinen purjoa tai kevätsipulia hienonnettuna

125-150 g soijapaputahnaa (hoisin-kastiketta)

½ teelusikallinen suolaa

1 ruokalusikallinen maissitärkkelystä kuten Maizenaa

n. 1 ruokalusikallinen kiinalaista ruokaviiniä (tai kuivaa sherryä)

hyppysellinen valkopippuria

2 teelusikallista sokeria

1 muna (voi jättää pois)

vettä

1 ruokalusikallinen soijakastiketta

2 teelusikallista valkoista viinietikkaa (esim. riisiviinietikkaa)

kasviöljyä paistamiseen

seesamiöljyä mausteeksi (ei paistamiseen)

Tarjoiluun:

50 g kevätsipulia tai purjoa

150 g tofunkuorta

1 kurkku

1 ruokalusikallinen tuoretta korianteria hienonnettuna

Suomalaisilla aineksilla en ole siis reseptiä kokeillut, mutta uskoisin Maizenan toimivan samoin kuin täkäläinen maissitärkkelys. The Hutongissa käytimme ruskeasta riisistä valmistettua luomuriisiviinietikkaa, mutta mahdollisesti tavallinenkin valkoviinietikka ajaa saman asian. Etnisistä kaupoista löytyy kyllä kiinalaista riisiviinietikkaa sekä mahdollisesti ruoanlaittoon tarkoitettua viiniä. Mikäli ei löydy, kuiva sherry ajanee saman asian.

Tee näin:

1.      Viipaloi liha ensin ohuiksi viipaleiksi, sitten pilko pieniksi suikaleiksi. Marinoi lihaa hetki ruokalusikallisella ruokaviiniä, mausta suolalla, pippurilla ja hyppysellisellä sokeria. Sekoita joukkoon kevyesti käsinvatkattu muna (sen on tarkoitus pehmentää lihaa, mutta sen voi myös jättää pois) sekä loraus vettä. Lisää vielä joukkoon maissitärkkelys ja sekoita hyvin.

2.      Hienonna veitsellä valkosipuli, inkivääri ja pieni pala purjoa hakkelukseksi.

3.      Tarjoilua varten pilko purjo ja kurkku pitkiksi, ohuiksi suikaleiksi sekä korianteri varsineen pätkiksi. Leikkaa ohuet tofunkuorilevyt pienemmiksi, noin 10 x 10 cm paloiksi.  Siirrä nämä lisukkeet omiin tarjoiluastioihinsa.  

4.      Kuumenna 2 ruokalusikallista kasvisöljyä vokkipannussa, paista possusuikaleet öljyssä kypsiksi ja kaada ne sitten toiseen astiaan. Kuumenna taas 2 ruokalusikallista öljyä vokkipannussa ja lisää kuumaan öljyyn pieneksi hienonnetut mausteet: valkosipuli, inkivääri ja purjo. Lisää joukkoon soijapaputahna (hoisin) ja kuullota, kunnes mausteiden tuoksu nousee pannulta. Lisää joukkoon viinietikka, soijakastike sekä tilkka viiniä. Kaada possu takaisin vokkiin maustumaan. Mausta, mikäli tarpeen. Siirrä liha omaan tarjoiluastiaansa ja lorauta vielä päälle mausteeksi tilkka seesamiöljyä.

5.      Pöydässä jokainen täyttää omat rullansa. Tofunkuoren keskelle pannaan hieman possua, purjoa, kurkkua ja korianteria. Kääräistään rullaksi ja haukataan. Syömäpuikoilla, mikäli taidot siihen riittävät, tai sitten vain ronskisti sormin. Nam!

Toinen ohje ja kuvia valmistusvaiheista löytyy täältä

Kun Äiti töihin meni...

Kiinalaisen uudenvuoden lähestyessä Äiti meni töihin. Ihan oikeisiin töihin, sellaisiin joiden tuloksia seurataan ja jotka on kannettava kotiin viikonloppunakin – ainakin mielessä. Ja joista olettaisi saavansa taloudellistakin hyötyä! Koska Äidin työpäivät venyvät yleensä 12 tuntisiksi ja työmatkoihin kuluu 3,5 tuntia päivässä, ja koska tämän lisäksi Äiti myös jatkaa syksyllä aloittamaansa osa-aikatyötäänkin, lienee sanomattakin selvää ja jokainen pystyy alaluokkien yhteenlaskutaidon avulla päättelemään, ettei Äidillä jää viikossa enää tunteja mihinkään muuhun ylimääräiseen kuin nukkumiseen. Työnteon seurauksena ei blogi ole päivittynyt kahteen kuukauteen, lapset elävät kuin pellossa ja koulun lähettämät tiedotteet saa Äiti naapureiltaan suullisena tiivistelmänä. Elämä on siis taas palannut vanhoille raiteilleen.

 

Työtehtävä on erittäin mielenkiintoinen ja haastava. Lisähaastetta ovat tuoneet myös kiinalaiset ja suomalaiset kulttuurierot. Jopa niin paljon, että aluksi Äiti ajatteli ”kuherruskuukauden Kiinassa” olevan ohi. Että nyt tulisi se hetki, jolloin hän haluaisi lyödä hanskat tiskiin, sanoa hyvästit Pekingille ja lentää Finnairin sinivalkoisella siivellä suoraa päätä Suomeen. Mutta niin ei käynytkään. Päinvastoin, töissä käyminen toi uuden ulottuvuuden Äidin ja Kiinan väliseen suhteeseen. Se vei Äidin lähemmäksi kiinalaisia, sitä oikeaa elämää. Suhde syveni. Ja onpahan jotain, mistä riittää kertomista myöhemminkin.

 

Joka aamu kello herättelee Äidin viideltä. Hänellä on tunti aikaa tehdä kaikessa rauhassa omaa lähtöään, peseytyä, pukeutua ja juoda pari kuppia vahvaa mustaa kahvia, ennen kuin muu perhe nousee ylös ja alkaa hillitön hälinä ja häslinki. Samanaikaisesti kun isommat lapset nousevat koulubussiin, kapuaa Äiti pyörän selkään ja lähtee polkemaan kohti metroasemaa. Varhain aamulla Shunyi on harmaa ja hiljainen, kauppojen ovet ovat vielä visusti kiinni eikä ruokakaupan edessä parveile autoja etsimässä parkkipaikkaa ja tukkimassa ajotietä. Sillä röyhkeimmät autoilijat jättävät autonsa keskelle tietä, ja siksi päiväsaikaan tie on yleensä aina tukossa. Pyöräilijät joutuvat puikkelehtimaan autojen välistä, mikä on Äidistä pelottavaa. Autoilija kun on kingi ja pyöräilijän on väistettävä, mutta pyörän hallitseminen ei ole kovin helppoa, etenkään silloin kun ohjaustangosta roikkuu painavia kasseja, jotka hankaloittavat tasapainoilua. Kerran Äiti kaatuikin pyörällään, onneksi tosin vasta tungoksesta päästyään. Yksinään ei pyörää voi jättää seisomaan hetkeksikään, sillä heti kun irrottaa tangosta, se kaatuu. Kiinni on pideltävä jopa kaksin käsin. Muutaman kerran Äidin ollessa varomaton on pyörä kaatunut pyöräparkissa ja kaikki viereisetkin pyörät ovat laonneet rivissä. Siitä on Äidin pyörässä muistona palkeenkieli satulassa ja pyöränkori, joka ei enää pysy paikoillaan. Sitä riskiä Äiti ei halua ottaa, että hän kerran naarmuttaisi pyörällään jonkun puolen miljoonan euron hintaisen, kiiltävämaalisen auton, nimittäin kiinalaisen kalleimman omaisuuden ja rakkaimman lelun.

 

Varhain aamulla on ihan toista, täydellisen rauhallista. Autoilevat työmatkalaiset juovat vielä kotona rauhassa aamukahvejaan, ja kadulla näkee ainoastaan lähistön koulujen koulubusseja, jotka ovat jo kerääntyneet ostarin eteen odottelemaan. Äiti ihmettelee, kuinka kummassa nuorimmaisten koulubussi voi joka aamu myöhästyä lapsia hakiessaan, vaikka bussi selvästikin odottelee tunnin ajan aivan lähistöllä. Kun Äiti polkee bussin ohi, torkkuu kuski pää rattia vasten.

 

Asemalla Äiti jättää pyörän maksulliseen parkkiin. Illalla palatessaan hän joutuu tappelemaan valvojan kanssa hinnasta, koska tämä yrittää aina nyhtää laowailta ylimääräistä, mutta aamulla Äiti saa parkkeerata pyöränsä kaikessa rauhassa. Hän lukitsee pyörän ja kypärän läpiruostuneeseen telineeseen, kerää kassinsa ja pussinsa ja kulkee laukkujen läpivalaisun kautta asemalaiturille. Kaikilla Pekingin metroasemilla tarkistetaan aina laukut, osassa jopa laukuissa olevat vesipullotkin. Toisinaan virkailijat kokeilevat metallinpaljastimien avulla vaatteetkin. Lähtö- ja päätepysäkillä he jo tuntevat Äidin, yhdessä hymyillään ja tervehditään. Ruuhka-aikaan iltapäivisin tarkastus voi olla pullonkaula: pitkät jonot odottelevat pääsyä tarkastukseen, josta laiturille päästetään ihmisiä harvakseltaan. Kerran Äiti matkusti pahimman ruuhkan aikaan lähes typötyhjässä metrossa – jonotettuaan ensin tunnin turvatarkastukseen -, sillä junia kulki niin usein, ettei kovinkaan moni matkustaja ennättänyt kulkea tarkastuksen läpi laiturille.

 

Seitsemän aikaan aamulla työmatkalaisia on liikkeellä paljon, vaikkakin ainoastaan kerran on vaunu ollut niin täynnä, että Äiti on kokenut olonsa suorastaan tukalan ahtaaksi. Yleensä matkustajat jäävät seisomaan ovien eteen ja keskemmällä on väljempää, joten Äiti tunkeutuu aina anteeksi pyydelleen ihmisten välistä keskikäytävälle. Matkan varrella on kaksi risteysasemaa, jotka tyhjentävät junan lähes täysin, ja loppumatkan muutaman pysäkin verran Äiti matkustaa väljästi. Vaihtoasemalla on käveltävä pitkä matka toiselle linjalle, mutta loppupätkä sujuu onneksi työmatkalaisten vastavirtaan. Toisinaan Äitiä onnistaa: hän saa jopa istumapaikankin.

 

Vaikka vanhuksia kunnioitetaan, ei heille silti aina liikene istumapaikkaa. Jos laowai antaa oman paikkansa vanhukselle, siitä ihmiset ovat suorastaan tohkeissaan. Kerrankin kun Äiti antoi paikkansa vanhalle naiselle, sekä tämä ja viereiset matkustajat ryhtyivät järjestämään heti Äidille istumapaikkaa. Ja kun Äiti poistui metrosta, tarttui oven luona seisova mies häntä hihasta ja kiitti hymyillen. Paikan saanut vanhus oli kuulemma hänen äitinsä!

 

Pitkän metromatkan Äiti kuluttaa lukien romaaneja, petraten samalla vieraiden kielten taitojaan. Vastikään hän luki saksalaisen ystävänsä kirjoittaman, Pekingin expattielämään sijoittuvan jännittävän murhamysteerin ”Bleicher Jasmin” ja aloitti Jonas Jonassonin hauskan veijaritarinan ”Hundraåringen som klev ut genom förstret och försvann”. Paitsi tukanvärinsä ansiosta erottuu Äiti metromatkustajien joukosta myös outojen tapojensa johdosta: hän on ainoa joka räplää kännykän sijasta kirjaa!

 

Kun Äiti tunnin kuluttua nousee metrotunnelista maan päälle, on kaupunginosa jo herännyt ja muurahaiset kiirehtivät töihinsä. Monet ravintoloitsijat ovat kantaneet pöytiä ja höyryäviä patoja kadulle, ja keittävät nuudelikeittoja ja uppopaistavat taikinanyyttejä aamupalaksi ohikulkijoille. Pienistä luukuista voi ostaa jiān bingejä (煎餅), kiinalaisia täytettyjä lettuja. Kevätauringon alkaessa lämmittää on kaupunginosa herännyt uudenlaiseen eloon. Jo varhain aamulla saapuvat maalaiset myymään hedelmiään ja vihanneksiaan, keskelle jalkakäytävää pystytetään tori tai ainakin parkkeerataan myyntikärry. Illalla Äidin palatessa töistä on tori kadonnut, mutta myyntikärryjen määrä on lisääntynyt. Useamman kerran Äiti on nähnyt hevosen vetämät rattaatkin moottoritien liittymässä sillan alle parkkeerattuna. Ensimmäisellä kerralla Äiti hieroi silmiään ne nähdessään, sittemmin hän on jo tottunut näkyyn.

 

 

 

 

 

Hedelmä- ja vihanneskauppiaita

 

 

 

 
 

Jian bingejä kadunkulmasta

  

Tynnyrigrillistä banaaninlehteen käärittyjä riisinyyttejä

  

 

 

  
   

 

Pekingiläinen hampurilainen

   

 

Äiti kuvaa salaa, mutta toivoo etteivät kuvattavat huomaisi hänen räpsivän heistä valokuvia. Tällä alueella näkyy harvoin ulkomaalaisia, joten asukkaat varmasti tunnistavat Äidin: tuo on se laowai joka kulkee täällä joka päivä. Siksi Äiti ei halua suututtaa heitä.

 

Aurinko ja ilmojen lämpeneminen on tuonut asukkaat kaduille. Aamuisin vanhukset kerääntyvät puistoihin istumaan, nuoremmat eläkeläiset tanssimaan. Iltaisin käsityöläiset istuvat vakipaikoillaan katujen varsilla. Yhdessä kohdassa on polkupyöränkorjaajan työpaikka, toisessa moponkorjaajan. Tämän viereen kantaa vanha täti joka päivä ikäisensä poljettavan singerin ja ompelee paikkoja asiakkaiden vaatteisiin. Joku päivä Äiti aikoo viedä poikien polvista puhkikulutetut housut tädin paikattaviksi.

 
Peking on harmaa, likainen mutta jännittävä. Jok’ikinen päivä, kun Äiti kävelee puolisen tuntia metroaseman ja työpaikan väliä, soi Loirin kappale Elastisen laulamana hänen mielessään: Nauraen kuljen kuin kuningas mä oisin. Elän täysillä hetkessä matkalla nauttien retkestä.

 

Äiti hymyilee itsekseen ja ihmiset hymyilevät hänelle takaisin. Tervehtiä saa vaikka ei tunnetakaan.

 

Polkupyöränkorjaaja työssään

 

 

 

Moponkorjaaja odottelee asiakkaita

 

 

 

Autopesula

 

 

 

 

 

Tänään mummo on lähettänyt lapsenlapsensa töihin

 
 

Koululaiset retkellä (onkohan heidänkin lätsänsä IFiltä?)

 

 

Mitähän tämä setä mahtaa korjata?

 

 

 

 

 

Toppavaatteiden pesupäivä