Eedenistä itämaille: Kun Äiti töihin meni...

Kiinalaisen uudenvuoden lähestyessä Äiti meni töihin. Ihan oikeisiin töihin, sellaisiin joiden tuloksia seurataan ja jotka on kannettava kotiin viikonloppunakin – ainakin mielessä. Ja joista olettaisi saavansa taloudellistakin hyötyä! Koska Äidin työpäivät venyvät yleensä 12 tuntisiksi ja työmatkoihin kuluu 3,5 tuntia päivässä, ja koska tämän lisäksi Äiti myös jatkaa syksyllä aloittamaansa osa-aikatyötäänkin, lienee sanomattakin selvää ja jokainen pystyy alaluokkien yhteenlaskutaidon avulla päättelemään, ettei Äidillä jää viikossa enää tunteja mihinkään muuhun ylimääräiseen kuin nukkumiseen. Työnteon seurauksena ei blogi ole päivittynyt kahteen kuukauteen, lapset elävät kuin pellossa ja koulun lähettämät tiedotteet saa Äiti naapureiltaan suullisena tiivistelmänä. Elämä on siis taas palannut vanhoille raiteilleen.

Työtehtävä on erittäin mielenkiintoinen ja haastava. Lisähaastetta ovat tuoneet myös kiinalaiset ja suomalaiset kulttuurierot. Jopa niin paljon, että aluksi Äiti ajatteli ”kuherruskuukauden Kiinassa” olevan ohi. Että nyt tulisi se hetki, jolloin hän haluaisi lyödä hanskat tiskiin, sanoa hyvästit Pekingille ja lentää Finnairin sinivalkoisella siivellä suoraa päätä Suomeen. Mutta niin ei käynytkään. Päinvastoin, töissä käyminen toi uuden ulottuvuuden Äidin ja Kiinan väliseen suhteeseen. Se vei Äidin lähemmäksi kiinalaisia, sitä oikeaa elämää. Suhde syveni. Ja onpahan jotain, mistä riittää kertomista myöhemminkin.

Joka aamu kello herättelee Äidin viideltä. Hänellä on tunti aikaa tehdä kaikessa rauhassa omaa lähtöään, peseytyä, pukeutua ja juoda pari kuppia vahvaa mustaa kahvia, ennen kuin muu perhe nousee ylös ja alkaa hillitön hälinä ja häslinki. Samanaikaisesti kun isommat lapset nousevat koulubussiin, kapuaa Äiti pyörän selkään ja lähtee polkemaan kohti metroasemaa. Varhain aamulla Shunyi on harmaa ja hiljainen, kauppojen ovet ovat vielä visusti kiinni eikä ruokakaupan edessä parveile autoja etsimässä parkkipaikkaa ja tukkimassa ajotietä. Sillä röyhkeimmät autoilijat jättävät autonsa keskelle tietä, ja siksi päiväsaikaan tie on yleensä aina tukossa. Pyöräilijät joutuvat puikkelehtimaan autojen välistä, mikä on Äidistä pelottavaa. Autoilija kun on kingi ja pyöräilijän on väistettävä, mutta pyörän hallitseminen ei ole kovin helppoa, etenkään silloin kun ohjaustangosta roikkuu painavia kasseja, jotka hankaloittavat tasapainoilua. Kerran Äiti kaatuikin pyörällään, onneksi tosin vasta tungoksesta päästyään. Yksinään ei pyörää voi jättää seisomaan hetkeksikään, sillä heti kun irrottaa tangosta, se kaatuu. Kiinni on pideltävä jopa kaksin käsin. Muutaman kerran Äidin ollessa varomaton on pyörä kaatunut pyöräparkissa ja kaikki viereisetkin pyörät ovat laonneet rivissä. Siitä on Äidin pyörässä muistona palkeenkieli satulassa ja pyöränkori, joka ei enää pysy paikoillaan. Sitä riskiä Äiti ei halua ottaa, että hän kerran naarmuttaisi pyörällään jonkun puolen miljoonan euron hintaisen, kiiltävämaalisen auton, nimittäin kiinalaisen kalleimman omaisuuden ja rakkaimman lelun.

Varhain aamulla on ihan toista, täydellisen rauhallista. Autoilevat työmatkalaiset juovat vielä kotona rauhassa aamukahvejaan, ja kadulla näkee ainoastaan lähistön koulujen koulubusseja, jotka ovat jo kerääntyneet ostarin eteen odottelemaan. Äiti ihmettelee, kuinka kummassa nuorimmaisten koulubussi voi joka aamu myöhästyä lapsia hakiessaan, vaikka bussi selvästikin odottelee tunnin ajan aivan lähistöllä. Kun Äiti polkee bussin ohi, torkkuu kuski pää rattia vasten.

Asemalla Äiti jättää pyörän maksulliseen parkkiin. Illalla palatessaan hän joutuu tappelemaan valvojan kanssa hinnasta, koska tämä yrittää aina nyhtää laowailta ylimääräistä, mutta aamulla Äiti saa parkkeerata pyöränsä kaikessa rauhassa. Hän lukitsee pyörän ja kypärän läpiruostuneeseen telineeseen, kerää kassinsa ja pussinsa ja kulkee laukkujen läpivalaisun kautta asemalaiturille. Kaikilla Pekingin metroasemilla tarkistetaan aina laukut, osassa jopa laukuissa olevat vesipullotkin. Toisinaan virkailijat kokeilevat metallinpaljastimien avulla vaatteetkin. Lähtö- ja päätepysäkillä he jo tuntevat Äidin, yhdessä hymyillään ja tervehditään. Ruuhka-aikaan iltapäivisin tarkastus voi olla pullonkaula: pitkät jonot odottelevat pääsyä tarkastukseen, josta laiturille päästetään ihmisiä harvakseltaan. Kerran Äiti matkusti pahimman ruuhkan aikaan lähes typötyhjässä metrossa – jonotettuaan ensin tunnin turvatarkastukseen -, sillä junia kulki niin usein, ettei kovinkaan moni matkustaja ennättänyt kulkea tarkastuksen läpi laiturille.

Seitsemän aikaan aamulla työmatkalaisia on liikkeellä paljon, vaikkakin ainoastaan kerran on vaunu ollut niin täynnä, että Äiti on kokenut olonsa suorastaan tukalan ahtaaksi. Yleensä matkustajat jäävät seisomaan ovien eteen ja keskemmällä on väljempää, joten Äiti tunkeutuu aina anteeksi pyydelleen ihmisten välistä keskikäytävälle. Matkan varrella on kaksi risteysasemaa, jotka tyhjentävät junan lähes täysin, ja loppumatkan muutaman pysäkin verran Äiti matkustaa väljästi. Vaihtoasemalla on käveltävä pitkä matka toiselle linjalle, mutta loppupätkä sujuu onneksi työmatkalaisten vastavirtaan. Toisinaan Äitiä onnistaa: hän saa jopa istumapaikankin.

Vaikka vanhuksia kunnioitetaan, ei heille silti aina liikene istumapaikkaa. Jos laowai antaa oman paikkansa vanhukselle, siitä ihmiset ovat suorastaan tohkeissaan. Kerrankin kun Äiti antoi paikkansa vanhalle naiselle, sekä tämä ja viereiset matkustajat ryhtyivät järjestämään heti Äidille istumapaikkaa. Ja kun Äiti poistui metrosta, tarttui oven luona seisova mies häntä hihasta ja kiitti hymyillen. Paikan saanut vanhus oli kuulemma hänen äitinsä!

Pitkän metromatkan Äiti kuluttaa lukien romaaneja, petraten samalla vieraiden kielten taitojaan. Vastikään hän luki saksalaisen ystävänsä kirjoittaman, Pekingin expattielämään sijoittuvan jännittävän murhamysteerin ”Bleicher Jasmin” ja aloitti Jonas Jonassonin hauskan veijaritarinan ”Hundraåringen som klev ut genom förstret och försvann”. Paitsi tukanvärinsä ansiosta erottuu Äiti metromatkustajien joukosta myös outojen tapojensa johdosta: hän on ainoa joka räplää kännykän sijasta kirjaa!

Kun Äiti tunnin kuluttua nousee metrotunnelista maan päälle, on kaupunginosa jo herännyt ja muurahaiset kiirehtivät töihinsä. Monet ravintoloitsijat ovat kantaneet pöytiä ja höyryäviä patoja kadulle, ja keittävät nuudelikeittoja ja uppopaistavat taikinanyyttejä aamupalaksi ohikulkijoille. Pienistä luukuista voi ostaa jiān bingejä (煎餅), kiinalaisia täytettyjä lettuja. Kevätauringon alkaessa lämmittää on kaupunginosa herännyt uudenlaiseen eloon. Jo varhain aamulla saapuvat maalaiset myymään hedelmiään ja vihanneksiaan, keskelle jalkakäytävää pystytetään tori tai ainakin parkkeerataan myyntikärry. Illalla Äidin palatessa töistä on tori kadonnut, mutta myyntikärryjen määrä on lisääntynyt. Useamman kerran Äiti on nähnyt hevosen vetämät rattaatkin moottoritien liittymässä sillan alle parkkeerattuna. Ensimmäisellä kerralla Äiti hieroi silmiään ne nähdessään, sittemmin hän on jo tottunut näkyyn.

Hedelmä- ja vihanneskauppiaita

Jian bingejä kadunkulmasta

Tynnyrigrillistä banaaninlehteen käärittyjä riisinyyttejä

Pekingiläinen hampurilainen

Äiti kuvaa salaa, mutta toivoo etteivät kuvattavat huomaisi hänen räpsivän heistä valokuvia. Tällä alueella näkyy harvoin ulkomaalaisia, joten asukkaat varmasti tunnistavat Äidin: tuo on se laowai joka kulkee täällä joka päivä. Siksi Äiti ei halua suututtaa heitä.

Aurinko ja ilmojen lämpeneminen on tuonut asukkaat kaduille. Aamuisin vanhukset kerääntyvät puistoihin istumaan, nuoremmat eläkeläiset tanssimaan. Iltaisin käsityöläiset istuvat vakipaikoillaan katujen varsilla. Yhdessä kohdassa on polkupyöränkorjaajan työpaikka, toisessa moponkorjaajan. Tämän viereen kantaa vanha täti joka päivä ikäisensä poljettavan singerin ja ompelee paikkoja asiakkaiden vaatteisiin. Joku päivä Äiti aikoo viedä poikien polvista puhkikulutetut housut tädin paikattaviksi.

Peking on harmaa, likainen mutta jännittävä. Jok’ikinen päivä, kun Äiti kävelee puolisen tuntia metroaseman ja työpaikan väliä, soi Loirin kappale Elastisen laulamana hänen mielessään: Nauraen kuljen kuin kuningas mä oisin. Elän täysillä hetkessä matkalla nauttien retkestä.

Äiti hymyilee itsekseen ja ihmiset hymyilevät hänelle takaisin. Tervehtiä saa vaikka ei tunnetakaan.