Oi ihana toukokuu - ja Peking ihanimmillaan

 

 

 

Missä kaatopaikka - siellä on oltava myös asutusta...

 



Parin vuoden päästä tämän kun näkisi toukokuisessa loistossaan

 

Peking on kauneimmillaan toukokuussa. Kun ruusut kukkivat täydessä terässään moottoriteiden reunamilla, tätä kaupunkia voi hyvällä syyllä kehua maailman kauneimmaksi metropoliksi. Jostain kummasta kasvit ammentavat elinvoimaa, vaikkei ole satanut yli puoleen vuoteen! Se on minusta ihmeistä suurin. Tänä vuonna sadekausi on jäljessä, sillä ensimmäisiä sateita odotetaan vasta tulevalle viikolle. Niitä minä en odota – ensimmäisen sateen jälkeen tulevat myös hyttyset. Sankoin joukoin!

 

Eilen kirpputorilla mieheni myi pois jättimäisen tuulettimen, jolla alkukesästä pidämme hyttyset poissa ruokapöydän äärestä. Vitsi että harmitti – pihalla kun ei pysty istumaan ilman kolmenlaista suojausta: hyttyssavua, hyttysmyrkkyä iholla sekä tuuletinta, joka puhaltaa hyttyset kauas pois. Häne ei enää muistanut niin kauas kuin viime kesään, vielä kun ei tuuletinta ole tarvittu. (Jotkut vieläpä väittävät, että Suomessa muka olisi paljon hyttysiä! He eivät ole käyneet Pekingissä...) Saman tien siis ajoimme kauppaan ostamaan uuden tuulettimen hyttyskarkottimeksi.

 

Kaunista kukkaloistoa moottoriteillä en ole kerinnyt kuvaamaan, mutta tänään nappasin muutaman pikaisen kuvan polkupyörälenkiltämme. Kuopus kun meni synttärijuhliin, oli meillä kerrankin mahdollisuus tehdä isojen lasten kanssa pyörälenkki. Oikopolkua etsiessämme päädyimme keskelle metsää, josta löytyi ihan maatalo. Uskomatonta ajatella että elämme suurkaupungissa ja kotimme lähellä on kukkoja ja lampaita. Ja kyllä oli maajussi hämmästynyt, kun yhtäkkiä iso länkkäriperhe ilmestyy pyöriä taluttaen hänen tilansa takaa, keskeltä metsää. Ystävällisesti hän neuvoi meille reitin takaisin tielle J

 

Pienen pätkän jouduimme ajamaan ison tien liikenteen seassa, ja silloin kyllä hirvitti. Silloin tuli mieleen, kuinka moni Suomesta vieraileva on ihmetellyt, että oikeastiko uskallamme pyöräillä täällä liikenteen seassa. Joo, isoille teille en yleensä uskaltaudukaan, siellä kun ovat isoimmat kingejä, he eivät pyöriä väistä. Siinäpä en sitten kuvaamaan kerinnytkään.

 

Päämäärämme oli puisto, jossa viime vuonna kävimme. Puistossa pysähdyimme vain tankkaamaan, aikaa ei enää jäänyt kiertelylle.

Paluumatkalla testasimme uutta pyörätietä, joka on tehty oikotiemme viereen. Kadulle, jonka kutsumanimi on synkästi ”dead ayi road” eli kuolleiden piikojen tie. Tämä tie on suosittu oikotie metsän poikki ja sitä käyttävät yhtä lailla töistä palaavat mopoilijat kuin myös autoilijat. Osuvan kutsumanimensä se on saanut siitä, että tällä kapealla tiellä, jossa ajetaan tuhatta ja sataa ja ohitellaan miten sattuu, on sattunut paljon kuolemankolareita. Siitä huolimatta mopoilijat ajavat pimeällä ilman valoja ja kuorma-autot töötöttävät "pois tieltä, täältä tullaan" -merkkiään huristellessaan pienempien kulkuneuvojen ohi.

Tähän asti emme ole liikkuneet tiellä ilman autoa, sillä pyöräilijät ja kävelijät ovat myös joutuneet kulkeman viidakon lakeja noudattavan liikenteen keskuudessa, mutta nyt heille on valmistunut uusi tie, jota reunustamaan on kasvatettu ties mitä puita. Tämän tästä näimme puutarhureita hoitamassa kasveja, joten tästä tulee vielä upea reitti. Pyörätie kiertää molemmin puolin ajotietä, joten tien ylittäminen oli välillä henkemme edestä puuhaa. Ja jotain on tiesuunnittelijoilta päässyt unohtumaan: siinä kohdin, mistä meidän piti päästä toiselle tielle, ei pyörätieltä ollutkaan ”liittymää”, vaan siihen oli muodostunut itse tehty polku.

 

 

Peking on upea kaupunki. Tästä linkistä toivottavasti löytyy mainosvideo tästä kaupungista parhaimmillaan :)

 

VAROITUS: lentäviä norkkoja ja hiekkamyrskyjä

Ensin levisi lehtien ja sosiaalisen median kautta allergiavaroitus. Siinä, missä Suomessa on viime viikkoina tarvottu lumisateessa, on Pekingissä hellesäästä huolimatta kärvistelty toisenlaisessa valkoisessa sateessa: poppelien nöyhdässä.

  


Kuvat on lainattu The Beijinger -lehden artikkelista

Kadut ja pihat on täynnä lentävää nöyhtää. Kun autotallin oven avaa, nöyhtä tulvahtaa sisään. Kuopuksen silmät turpoavat ja kaikilla kurkku kutiaa. Eilen sosiaalinen ja julkinen media riemastuivat, kun selvisi, että vapunpäivän massiivinen tulipalo oli nöyhdän syytä: 80 uudehkoa bussia paloi pekingiläisellä parkkipaikalla, koska hääjuhlan kunniaksi ammutut raketit olivat sytyttäneet kasan nöyhtää palamaan. Eikä kerta ole ainoa, ihmiset ovat sytyttäneet talojaan tuleen yrittäessään kärventää nöyhtää. Ja huvittavin tapaus lienee parin vuoden takaa, jolloin The Beijinger –lehden kertoman mukaan erään tavaratalon johtaja poltti kokonaisen varastorakennuksen tehdessään nuotion nöyhtäkasasta varaston sisällä! Mitähän hänkään lienee miettinyt tulitikkua raapaistessaan?

 



Tämäkin kuva palaneista busseista on lainattu samasta artikkelista



 

Tänään parskehdinta sai uudet ulottuvuudet, kun Pekingin valtasi nöyhtäsateen lisäksi toisenlainen pölysaaste. Yleensä en tutki virallisia AQI-tietoja, jotka kertovat pienhiukkasten määrästä ilmassa, vaan luotan omiin silmiini. Jos ulkona on sateisen harmaata ja sumuista, ja aurinko on punainen pallo taivaalla, on maalaisjärkeni mukaan saasteista. Saatan silloin kurkistaa puhelimeni AQI-appsia ja tarkistaa saastetilanteen, jotta tiedän pukeako maskin vai ei.

Ensimmäiseksi aamulla en myöskään vilkaise sosiaalista mediaa vaan luen Helsingin Sanomat kännykästäni. Tänä aamuna heti herättyäni kuudelta satuin kuitenkin avaamaan WeChatin (kiinalaisen ”whatsappin”) ja hämmennyin. Aluksi ihmettelin, miksi ystäväni kyseli eräässä ryhmässä, löytyisikö keneltäkään AQI-mittaria ulkoilman mittaamiseen. Miksei hän käytä tavallista ”munaa”, ihmettelin, siis munanmallista AQI-mittaria, joka löytyy nykyään joka ulkomaalaiskodista Pekingissä. Seuraavaksi häkellyin, koska hetkessä koko WeChatini ryöpsähti täyteen kuvia erilaisista mittaustuloksista. AQI 885. AQI 900. HAZARDOUS.

 

Tällaisia lukemia on viimeksi mitattu syksyllä 2015 ja tuolloinkin ainoastaan erikoismittareilla, sillä normaali asteikko ei tietääkseni edes yllä niin pitkälle. Eihän aikoinaan asteikkoa suunnitellessa voitu edes kuvitella tulosten voivan yltää yli 600 (vertailuksi, että Suomessa on tavallisesti alle 20). Tuon syksyn jälkeen mittarit ovat nähtävästi kehittyneet ja korkeammat lukemat ovat mahdollisia sellaisillakin julkisilla mittareilla kuin Yhdysvaltain suurlähetystön.

 

Tällä kertaa korkea pienhiukkaslukema ei tosin johtune yksinomaan saasteista, vaan lähes jokakeväisestä hiekkamyrskystä, jossa tuuli lennättää hiekkaa Gobin autiomaasta, mistä on Pekingin ulkomaalaisiakin varoiteltu jo viikkokausien ajan. Ihmisten tämänpäiväinen paniikki johtuneekin käsitykseni mukaan siitä, ettei hiekkamyrskyä kuulunut vuosi sitten ja mittausvälineet ovat parantuneet kahdessa vuodessa. Meidän kohdallemme tämä sattui nyt ensimmäistä kertaa.

 

Moni mietti tänään, voiko lapsia lähettää edes kouluun. Lapsia saattaessani koulubussille harmittelin, ettei tullut kamera mukaan. Olisin saanut ikuistettua nämäkin vappumaskit kaikkien naamoilla. Paitsi vartijoiden, he eivät koskaan suojaudu millään, vaikka heidän työnsä on seistä ulkona.

 

Olenko ainoa länsimainen joka ei panikoidu? Paniikissa en tajunnut olla legendaarisena marraskuun päivänä syksyllä 2015, vaan lähdin ystävien kanssa taksilla kahville keskustaan. Jälkeenpäin ajateltuna se oli ehkä tyhmästi tehty, myöhemmin luimme epävirallisista mittaustuloksista, joiden mukaan pienhiukkasten määrä olisi kivunnut jopa kahteen tuhanteen! Mutta toisaalta, joutuivathan lapsemmekin matkustamaan samana päivänä koulubussilla kouluun keskustaan eikä bussissa ole puhdistimia. Koulut nimittäin suljettiin vasta viikkoa myöhemmin!


Kiinan sosiaalisessa mediassa leviää aina kaikenlaisia videoita, tässä hiekkamyrskyn aikana koettua:

 

Tämä video voi järkyttää:

 

 

Kevät!! (kun on kaiken vihreän aika)

 

 

 

 

 

 

Koko talven "kukkineet" kukat

 

 

 

 

Nyt se on sitten selvästi kevät. Aamulla mittari on vielä pakkasen puolella, mutta päivällä lämpötila nousee viiteentoista, jopa pariinkymmeneen asteeseen. Kolme päivää sitten kuoriuduimme talvitakeista, paitsi Kakkonen, joka edelleen lähtee kotoa toppatakissa ja palaa illalla pelkässä t-paidassa.

 

Koko expattiyhteisö ja lähistön länsimaistuneet kiinalaiset näyttävät riemuitsevan. Leikkipaikat ovat täynnä lapsia, ihmiset istuvat amerikkalaisten ketjukahviloiden terasseilla nauttimassa sunnuntain auringonpaisteesta. Kun lähetän leikkipuistosta kuvan ystävälleni yhdessä iloisesti leikkivistä lapsistamme, porhaltaa hän hetken päästä paikalle tuktukillaan, kyydissään korillinen eväitä. Istahdamme puistonpenkille nauttimaan niistä ja toistemme seurasta, ja katselemme lasten hippaleikkiä.  Vasta kun ilta hämärtää ja ilma viilenee, lähdemme kotiin. Mahtavaa!

 

Nuorena inhosin kevättä. Koin ankeaksi pitkän talven, jota seuraava, hitaasti lämpenevä kevät ei paljon lohduttanut. Vasta vappuna tiesin talven selätetyksi, ja toukokuussa luonnon puhjetessa kukkaan heräsin vasta henkiin minäkin. Nykyään olen oppinut sietämään kaikkia vuodenaikoja, mutta keväästä olen oppinut jopa jossain määrin nauttimaan, etenkin sen jälkeen, kun lapset ovat kasvaneet yli kurahousuajan (toisin sanoen Pekingiin muuttomme jälkeen, kurahousuille kun ei täällä ole tarvetta).

 

Seuraavien viikkojen ajan kevät tulee todella kohisten, ja varmaan viimevuotiseen tapaan saan kummastella luonnon puhkeamisen suurta ihmettä. Mistä luonto oikein kerää voimansa, kun ei puoleen vuoteen ole satanut tippaakaan? Mistä se saa ravinnon ja energian kasvattaa uudet vihreät lehtensä täällä kuivaksi ja pölyiseksi aavikoksi muuttuneessa kaupungissa? Siinä vasta ihmettä kerrakseen.

 

Aamulla kuopus herätteli meidät kärttäen aamiaista, sellaista kuin hotellissa. Minullekin olisi maistunut kiinalainen keitto, mutta kuopus tarkoittikin englantilaista aamiaista, paistettuine munine, röstiperunoine ja tomaattipapuine päivineen. Olipa hän itse käynyt jääkaapilla tarkistamassa, että munia kyllä löytyy. Ja oli valmis lähtemään kauppaan noutamaan puuttuvia tarpeita (lähetin isoveljen, joka osaa itse etsiä ostokset hyllyistä, myyjät kaupassa kun ovat englannintaidottomia).

 

Maistui tuhti paistettu aamiainenkin, vaikka mieleni olisi tehnyt kokeilla eräästä blogista löytämääni avocado-rucola-itusalaattia. Valitettavasti en vain löytänyt kaupoista ituja, joten salaatin kokeileminen saa jäädä Suomeen. Vihreää tulee kyllä syötyä viikonloppuisin, sillä olemme ihastuneet Vietnamissa nappaamaamme yksinkertaisen helppoon reseptiin:

 

Höyrytetyt lady fingerit (okrat) ja ruusukaali

 

Höyrytä lady fingereitä ja ruusukaalia noin 15 minuuttia (kokeile tikulla, kunnes kypsiä).

 

Dipataan höyryävän kuumina peräkkäin kahteen astiaan:

 

1.      astiassa: vähäsuolaista vaaleaa soijakastiketta ja pilkottuja pieniä chilipaloja

2.      astiassa: vasta rouhittua mustapippuria, suolaa sekä päälle puristettu puolikkaan limetin mehu

 

Nämä kasvikset ovat aivan taivaallisia lihan kaverina tai ihan sellaisenaan. Voisin elää niillä viikkokausia. Mutta huomaa, että mikäli lady fingerit eivät ole täysin kypsiä, niitä ei saa pureksittua paloiksi vaan ne takertuvat kurkkuun pitkinä rihmoina, joihin voi helposti tukehtua. Nimimerkillä kokemusta on.

 

Hangilla olympiarinteessä

 

 

 

 

 

 

 

  

 

Kiinalainen hampurilainen

Muutamien synttärien viettoa (kuopuskin täytti vastikään seitsemän)

 

 

 



Zhangjiakoun vanhoja luolakoteja

 

 

Juttuni laahaavat aina myöhässä. Edellinen matkakertomuksemme Thaimaahan kertoi reissustamme puolen vuoden takaa, ja nämäkin viimeiset talviset päivät vietimme jo edellisenä viikonloppuna. Silloin teimme jälleen suomalaisten yhteisen laskettelumatkan Hebeihin, Zhangjiakoun kaupunkiin, lähes samalla porukalla kuin viime vuonnakin samaan aikaan. Vuonna 2022 Zhangjiakoun kaupunki on talviolympialaisten näyttämönä ja se näkyy jo selvästi. Uusia hotellikeskuksia on rakennettu ja uusia rinteitä avautunut vuoden sisällä, ja jatkuvasti niitä syntyy lisää.

 

Yövyimme samassa hotellissa kuin edelliselläkin kerralla ja kiinalainen aamiainen oli täsmälleen yhtä hyvää kuin viimeksikin (siitä olen nähnyt unta jopa vuoden aikanakin). Yhtenä iltana kävimme koko ison suomalaisporukan voimin (22 henkeä) syömässä japanilaisessa ravintolassa toisessa hiihtokeskuksessa. Alppihenkiset rakennukset voittivat ulkomuodoltaan meidän 80-luvun henkeä tyylivän kerrostalohotellimme, mutta muutoin alue oli vielä tyhjä kuin aavekaupunki. Olimme ravintolan ainoat asiakkaat koko lauantai-iltana.

 

Rinteissäkin sai lasketella aika rauhassa, moisen talviurheilun päälle harva vielä ymmärtää Kiinassa. Tai ne ymmärtävät, joilla on rahaa. Katselin kaupassa Haltin laskettelutamineita: takki 1300 euroa, housut 500 e. Halvemmalla ostan Suomesta. Osaa kiinalaisia laskettelu kiinnostaa aidosti ja he vuokraavat välineet takkeja myöten. Osa ostaa kalliit kamppeet ja tulee sitten pari kertaa kokeilemaan mäkeen.

 

Ensimmäisenä päivänä lopetin laskettelun ja palasin hotelliin keski-ikäisistä miehistä koostuvan delegaation vanavenessä. Hotellin väki seisoi oviaukossa kunniakujassa, kun marssin miesten perässä sisään suksiani kainalossa raahaten. Miehillä oli ruskeat – hyvin kiinalaiset - pompat päällään eikä kukaan näyttänyt kovin urheilulliselta, joten ei ollut vaikea arvata, millä asialla he mahtoivat olla tulevassa olympiakohteessa. Eräs miehistä kohteliaasti ohjasi minut edelleen liukuportaisiin ja pomppasi viereeni. Kaiken englannintaitonsa käyttöönottaen hän kyseli kotimaatani. Ja kun kerroin tulevani Suomesta, hän suorastaan riemastui. Tullaanko Suomesta asti tänne laskettelemaan, hän ihasteli. Tuotin hänelle pettymyksen ja kerroin asuvani Kiinassa.

 

Tämä oli siis viimeinen kertamme hiljaisissa Kiinan laskettelurinteissä, joita ehkä muistelen ensi vuonna hiihtolomalla suomalaisessa rinteessä, silloin kun mäet ovat tupaten täynnä väkeä. Toisaalta, Suomessa lautailijoilla on ehkä enemmän taitoa ja vähemmän vauhtia, ja välinevuokraus sujuu huomattavasti rivakammin vuokraamon väen ammattitaidosta johtuen, huolimatta siitä että väkeä on kuin pipoa. Toisin kuin täällä, missä vuokraamon henkilökuntaa on kyllä kuin pipoa – palvelemassa yhtä ainoaa perhettä. Eikä silti kukaan osaa auttaa.

 

Sen tiedän, että kuopus ikävöi kaikkein eniten lasketteluretkeä Kiinaan. Täällä kun saa juhlia: siis olla piilosilla hotellin pitkillä käytävillä. Viime vuonna kotiin palatessamme hän totesi, ettei hän yhtään tykkää tällaisesta kodista (omakotitalosta), hän haluaa asua kerrostalossa (hotellissa).  Tänä vuonna häntä harmitti, että juhlat jäivät lyhyiksi, kun piti lähteä liian aikaisin nukkumaan. Kovaa on elämä.


Paluumatkalla tiellä on hiljaista, mutta Pekingin rajatarkastuksessa jonottaminen kestää 2,5 tuntia. Kansankongressi kokoontuu taas. Samanaikaisesti eräs tuttu palaa Pekingiin lentäen ja ihmettelee valitustani pitkistä jonoista. "Tietenkään terroristit eivät lennä, he matkustavat bussilla", hymähdän vastaukseksi.