Pontikkaa Qianmenillä (eli miehisyydestä ja seksuaalivähemmistöistä)

 

 

 

 

 

 

Jatkan taas kertomustasi lauantaipäivästä, jolloin Pekingin laitakaupungilla sijaitsevan eunukkimuseon ja hutong-kävelyn jälkeen erosimme ystävästämme ja jatkoimme takseilla eri suuntiin. Linnin ja minun didi-kyyti suuntasi keskustaan, Tianmenin kupeessa sijaitsevaan "vanhaan kaupunkiin" eli Qianmenille, jossa aikoinaan on sijainnut kaupungin rajaa merkitsevä muuri. Juuri täällä ovat aamuisin kaupunginporttien aukeamista odotelleet kauppiaat, joilla ei ollut asiaa asukkaiksi kaupunkiin. Joka aamu he saivat kärrätä myytävänsä portista sisään kaupunkiin ja joka ilta heidän piti kärrätä ne mennessään portista ulos. Näin kertoi oppaamme, hollantilainen sinologi, ensimmäisellä opastetulla kierroksellani pekingiläiseen hutongiin.

 

Haettuamme liput Laoshe Teahousen maanantai-illan esitykseen jatkoimme matkaa kävellen kohti Qianmenin kävelykatua. Dragon Boat Festivalista johtuen keskusta oli täynnä väkeä, suurin osa varmaan muualta tulleita kiinalaisia. Harvinaisen vähän kaltaisiamme länkkäreitä tai muita ulkomaalaisia näkyi kaduilla. Niinpä meitä kuvattiinkin innolla sekä salaa että ihan lupaa pyytäen. Äiti, isä ja ehkä jo parhaat nuoruuden päivänsä ohittanut poika pysäyttivät meidät innokkaasti ja halusivat kuvaan kanssamme. Huonohampaista isää vähän nolostutti ja hän yritti jättäytyä pois kuvasta, mutta kukkapaitainen äiti poseerasi kanssamme innoissaan leveästi hymyillen. Komeaan pinkkiin olkihattuun sonnustautunut poika kuvasi meitä kolmea rinnakkain ja saipa lopulta isänsäkin houkuteltua mukaan kuvaan kanssamme. Aivan riemuissaan he olivat, kun huomasivat meidän puhuvan kiinaa ja hetken aikaa yritimme jutella heidän kanssaan. Meidän oli tosin erittäin vaikea saada mitään selvää heidän mandarinkiinan murteestaan.   

 

Pinkistä olkihatusta ei Kiinassa voi tehdä mitään päättelyitä miehen seksuaalisesta suuntautumisesta. Kiinassa ihmiset eivät ujostele pukeutua hassusti. Jos pinkki kukkahattu tuntuu hauskalta, mies panee sen päähänsä kadulle lähtiessään. Jos mummon tekee mieli käyttää strassitiaraa, hän asettelee sen hiuksilleen. Jokainen saa pukeutua niin kuin haluaa.

 

Sen sijaan muulla tavoin miehen on oltava mies, osoitettava sen miehisillä tavoilla, kuten vaikkapa juomalla lasinsa ganbei eli sananmukaisesti "pohjanmaan kautta", lasinpohjaan asti. Ganbei siis sanotaan, kun juhlissa tyhjennetään lasia. Pomon tai juhlakalun tehtävä on nostaa lasi kaikkien kanssa. Tänä päivänä tosin monissa pekingiläisyrityksissä pomon lasissa saa jo olla vettä tai joku muu nostaa lasin hänen puolestaan. Mieheni ylintä pomoa ei kuulemma humalassa juhlissa näkynyt, joten hänkin toimi näin.

 

Sen sijaan mieheni kertoi toisinaan eräästä firmansa aiemmasta keskitason kiinalaispomosta, joka halusi kaataa aina kuppia kaikkien kanssa - ja tietysti kiinalaiseen tapaan erittäin vahvalla viinalla, paikallisella pontikalla, jota kutsutaan nimellä baijiu "valkoinen viina". Mieheni, joka käyttää alkoholia aina hyvin varovaisesti, joutui aina väistelemään lasinnostovaatimusta "oletko mies vai mikä". Kerran hän oli heittänyt vitsinä, että häntä voi tästedes kutsua nimellä Lisa. Tämä vitsi meni kiinalaiselta täysin yli ymmärryksen, humalapäissään tämä oli takertunut lauseeseen ja tivannut aggressiiviseen sävyyn useaan kertaan, mitä mieheni sillä mahtoi oikein tarkoittaa.

 

Seksuaalivähemmistöön kuuluminen on siis Kiinassa vielä suuri tabu, eikä sitä ulospäin osoiteta tai edes kavereille kerrota, kuten esikoisemme kuuli kiinalaiselta ystävältään asiasta kysyessään. 

 

Pontikkamuseoon päädyimme sattumalta, kun näimme kadulla hauskoja patsaita ja poikkesimme taloon sisään. Museoksi oli siis naamioitu baijiu-kauppa, jossa hauskoilla patsailla esiteltiin tämän pontikan vaiheita entisajasta nykyaikaan. Onhan kyse satoja vuosia vanhasta juomasta. Epäselväksi ei jäänyt myöskään baijiun kansallinen merkittävyys Kiinassa, päätellen jättimäisestä isänmaallisesta kuvasta, jonka edessä oli yksinäinen Red Star erguotou-pullo lasivitriinissä. Joka kerta, kun joku käveli kuvan ohi, hän laukaisi pyörimään nauhan, joka soitti kansantasavaltahenkistä laulua - korkealta ja kovaa.

 

Tarkemmin erguotoun historiasta ja Yuanshenghao-museosta löytyy blogeista täältä ja täältä.

Maailman ainoassa eunukkimuseossa

 

 

 

 

 

 

Nainen kokkaa kesäkeittiössään kaalia, joka on Kiinassa köyhien tärkeintä ja monesti ainoaa ravintoa (ainakin Mari Mannisen mukaan).

 

Saavumme hutong-alueelle mustalla premier-taksilla, jonka kuski ei halua ottaa mitään riskejä autolleen ja taiteilla betoniporsaiden välistä. Kuljettaja jättää meidät kadun alkupäähän, mistä jatkamme kävellen. Linnillä meinaa usko loppua, mutta maps.me-appsini mukaan olemme lähellä. Tästä olen kulkenut myös vuosi sitten, silloin kun herra W:n kuskin kyydissä saavuin alueelle yksin ja jäin odottamaan Linnin taksia.

 

Lähtien ensimmäisestä käynnistäni Kiinassa olen suunnitellut tätä museokäyntiä, mutta rohkeutta keräten lykännyt sen ajankohtaan, jolloin osaisin kiinaa. Kielitaidottomana liikkuminen kaupungin ulkopuolella maaseudulla yksin tuntui aika jännittävältä ja opaskirjan mukaan museo oli täysin kiinankielinen.

 

Vuosi sitten pettymykseksemme museo olikin remontissa, mutta tapasimme tuolloin erään miehen ja puhuimme itsemme rakennustyömaan porttien sisäpuolelle Tian Yi -eunukin haudalle, joka on paikan tärkein nähtävyys ja jonka ympärille museo on alun perin rakennettu. 

 

Museo on nyt avattu uudessa loistossaan, tosin rakennustyöt jatkuvat edelleen. Meidän lisäksemme paikalla on vain muutama ihminen. Kaksi nuorta kiinalaispoikaa tutustuu museoon hihitellen ja toisiaan kiusoillaan tökkien, innostuu kuitenkin harjoittelemaan kanssamme englantia. Heidän opastuksellaan ja hyvien englanninkielisten opastustekstien avulla saamme paljon irti museosta.

Tällä hetkellä museo käsittää kolme pientä näyttelyhuonetta, joissa kerrotaan eunukkien elämästä ja kastroinnin syistä ja toimituksesta. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, kuten voi myös todeta tuosta patsaasta, joka esittää pienen pojan kastrointia. Esillä on myös esineistöä, kuten veitsi, jolla kastraation tehtiin. Eräässä lasivitriinissä on pieni posliiniastia, kauniisti Ming-ajan tyylisesti sinisin kuvioin koristeltu. Selitystä astian olemassaololle ei löydy, mutta mieleemme tulee, säilytettiinkö tässä astiassa eunukin miehistä jäämistöä, joka annettiin hänelle mukaan viimeiselle matkalleen. Jotta hän kuoleman jälkeen olisi taas ehyt mies.

Yksi tuntematon muumiokin löytyy myös vitriinistä. Muiden tunnetumpien eunukkien maallista olemusta voi katsella kuvista, joita heistä on piirretty. On Cai Lun, joka keksi paperinvalmistuksen. On Sun Yaoting, Kiinan viimeinen eunukki, joka kuoli vasta vuonna 1996 94 vuoden iässä. Jos osaisin lukea kiinaa, voisin lukea heidän elämästään enemmän.

Katselemme kiinalaista arkitehtuuria, jonka koristeita ja värikkyyttä rakastan, käymme Tian Yin haudalla. Helteestä laskeudumme viileisiin katakombeihin, joissa haisee homeelle.

Yritän jutella työmiehille ja kysyä, miksi he kantavat säkkikaupalla heinää. Mihin sitä käytetään rakennustyömaalla? He eivät ymmärrä minua, hymyilevät vain.

Lähtiessämme tapaan viimevuotisen ystävämme, miehen joka vei meidät hautaa katsomaan. Kysyn muistaako hän meitä. Että kävimme viime vuonna ja hän näytti meille paikkoja. Mies väittää muistavansa, vaikkei silmistä loista tunnistamisen pilke.

Kävelemme museolta syvemmälle hutongiin. Paikka on muuttunut paljon. Vuosi sitten tämä oli vielä maaseutua, vanhoja rapautuneita taloja. Nyt päädymme kauniille, vastavalmistuneelle hutong-kadulle. Kurkistamme upouuteen itsepalvelukirjakauppaan. Meitä ihmettelee koira, jonka korvat on sidottu kuminauhoin. Korvanpäissä ei veri kierrä ja jonkin ajan päästä niihin tulee kuolio. Korvanpäät putoavat itsestään pois. Yleensä olen Aasiassa nähnyt näin tehtävän hännille.

Kaikkialla meitä tuijotetaan ja jopa tervehditään. Eräs vanha rouva yrittää kovasti kysyä meiltä jotain, muttemme ymmärrä hänen kiinaansa. Ehkä hän ihmettelee, kuinka olemme tänne joutuneet ja haluaa auttaa meitä. Jatkamme matkaa ja talot alkavat kasvaa ympärillämme. Kerrostalon vieressä on kasvimaa, jossa kasvaa perunoita. Hetken päästä hutong-alue päättyy ja seisomme vilkasliikenteisen kadun varrella, jossa talot ovat korkeita pilvenpiirtäjiä. Ohitsemme kiitää takseja asiakkaita etsien. "Maaseutumme" on näin lähellä suurkaupunkia.

 

Linnin kirjoituksen museokäynnistämme voit lukea täältä.
Lisätietoja museosta englanniksi löytyy täältä.

Ihan aikuismaista hulluttelua

Yleisen vessan edessä näkyy usein näitä varoituksia - ihan syystä

Kukkia temppeliin

Lisää kuvateksti



Nuorisomuotia Pekingissä

Maanantai-iltana viestailin ystäväni kanssa. Touhukkaina suunnittelimme jouluostosreissua yhteen Pekingin tunnetuimmista ostoskeskuksista, turistien ja paikallisten paratiisiin Silk Street Marketille. Olen vain kerran aikaisemmin käynyt siellä, piipahtanut kovalla kiireellä yhdessä ”kashmir”-kaupassa, ja sinne piti nyt päästä paremmalla ajalla. Onhan joulu tulossa…

Kalenteriini vilkaisematta sovimme ostosreissun ajoittuvaksi kiinantuntieni jälkeen. Samanaikaisesti lähettelin viestejä myös lasteni koulukaverien äitien kanssa. Aikomuksemme oli muuttaa normaalia tiistaiohjelmaamme osallistuaksemme vanhempainyhdistyksen järjestämälle kokopäiväretkelle. Kiinantunnin jättäisimme kokonaan väliin… Missään vaiheessa en tajunnut (taaskaan!) aikatauluttavani ohjelmia päällekkäin!

Kun vielä illalla kymmenen aikaan talossamme oli täysi tohina päällä: opiskelin vierasta kieltä yhden lapsen kanssa, autoin toista taikinan lopun leipomisessa lusikkaleiviksi, valmistelin diaa yhdelle työkaverille ja toista tiedostoa lähetettäväksi toiselle työtoverilleni. Samanaikaisesti vieläpä testasin termospulloja ja tein inventaariota glögitarpeista, koska  hyväntekeväisyysmyyjäisetkin ovat taas ovella. Elämäni katastrofinainekset olivat siis taas kasassa.

Painoin kaksi kertaa sähköpostin lähetä-nappulaa. Sinne lähti liitteenä dia yhdelle työkaverille ja tiedosto toiselle. Aamulla luin työkaverin lähettämän viestin: email oli tullut tyhjänä perille eikä enää ollut aikaa lähettää uudestaan. Samanaikaisesti aloin ihmettelemään, kuinka kummassa pystyn olemaan kahdessa paikassa samanaikaisesti. Onneksi lusikkaleivät eivät sentään palaneet vaan onnistuivat jopa erinomaisesti, marsipaanilla täytetyistä tuli vähintään yhtä hyviä kuin hilloilla täytetyistä.

Mustin mielin lähdin matkaan, varustautuneena lämpimin vaatekerroin. Päämäärästämme ei ollut mitään tietoa, kyseessä oli vuosittainen yllätysretki. Edellinen oli tosin järjestetty kaksi vuotta sitten, koska viime vuonna se jouduttiin perumaan punaisen saastevaroituksen vuoksi.

Meidät jaettiin ryhmiin, joista jokainen sai olympiatehtävän ja kassin. Kunkin ryhmän tehtävänä oli matkustaa julkisilla sille osoitettuun paikkaan Pekingissä ja todistaa kaupungin olevan valmis isännöimään talviolympialaiset 2022. Tämä piti osoittaa tietyn talviolympialaislajin ja ryhmän kuvaaman videon avulla. Kassista löytyi videon tekemiseen tarvittavaa rekvisiittaa.

Ryhmämme laji oli taitoluistelu ja paikkana lama- ja kunfutselaistemppelit. Kassista löytyi balleriinan puku ja trikoot sekä kaksi paria pahvisia luistimia, joihin kaksi ryhmämme jäsentä pukeutui. Kolmas kantoi olympiatulta. Me loput saimme lippuja liehuttaaksemme ja kannustaaksemme. Lisäksi tehtävänämme oli pyytää kiinalaisia mukaan videolle näyttämään pisteet taitoluistelijoiden suorituksesta.

Lopputulos oli tietysti hulvattoman hauska, saimme mukaamme sekä kiinalaisia nuoria, jotka olivat heti mukana jutussa, että ryhmän vanhempia kiinalaisia, jotka suostuivat kummastellen mukaan, mahtoivatko edes ymmärtää mistä oli kyse. Sitä en tiedä, kuinka ryhmämme kiinalainen mahtoi selittää heille asian.

Jäyhänä luterilaisena tosin mietin, mennäänkö hyvän maun rajoilla, kun tehdään hassutteluvideota toisen uskonnon melkein pyhällä alueella. Ainahan joku voi kokea sen pilkaksi. Toisaalta seurueeseemme kuului kiinalainen nainen, kertomansa mukaan vieläpä sukua suorassa polvessa itselleen Kungfutselle, jonka temppelin edessä kuvasimme, ja hän oli täysillä mukana jutussa. Ja suurin osa paikallisista seurasi kuvaustouhujamme lähinnä uteliaina hymy huulilla. Ja tuskin kukaan kokee herttaisia balleriinoja rienaukseksi.

Parin tunnin filmauksen jälkeen ja videon lähetettyämme saimme viestinä ohjeen suunnata Lost Heaveniin, joka on paljon suositeltu, korkeatasoinen kiinalaisravintola ja johon olen toivonut pääseväni. Skoolattuamme aulassa sampanjalla siirtyivät muut kisaajat ruokailemaan ravintolan puolelle. Ilman minua. Sillä minun oli aika lähteä seuraavaan tapaamiseen.

Kuljin Tiananmenin ohi toiselle metroasemalle, ja vähältä piti, ettei minua käännytetty kiertoreitille. Kaikki Tiananmenin ja Kielletyn kaupungin luo pyrkivät turvatarkastetaan ja laukut läpivalaistaan, mutta minulle oli uutta, että nyt pitää näyttää myös henkilöllisyystodistukset. Vaikka pitäisi, en minä kuitenkaan kanna passia mukanani kaupungilla. Sattui minulla kyllä olemaan kuva passistani puhelimessa, mutten löytänyt sitäkään tarkastajan edessä selatessani hermostuneena kuvia. Jono kasvoi kasvamistaan takanani ja alkoi liikehtiä hermostuneesti, puhinaakin kuului. Niinpä tarkastaja viittasi minut jatkamaan matkaani, kun kerroin olevani vain matkalla metrolle. Voi olla, ettei hän olisi ollut alkuunkaan edes kiinnostunut koko henkilökortistani, jollen itse olisi alkanut sitä kaivelemaan…

Silk Streetillä katselimme näyttäviä kenkiä ja ostimme pinon erinäisiä ”kashmir”-asusteita, niin itselle kuin lahjaksikin, tylyimmiltä myyjiltä, joita olen Pekingissä tavannut (palveluinnokkuudessaan he menevät suorastaan suomalaisista, sillä liikkeessä saa katsella ympärilleen ihan kaikessa rauhassa…) Ponchot ovat nyt täkäläisillä Suomi-rouvilla kovaa huutoa, ne on todettu täällä käytännöllisiksi. Kaikenlaiset huivit, shaalit ja hartialämmikkeet ovat todella näppäriä kantaa aina kassissa mukana ja pukea päälle tarpeen mukaan. Ja lukeehan niissä 100 % kashmiria, vaan liekö sitä koskaan nähneetkään.

Himo, himo, himo

Ankkaburgeri

Annoksen paras osa - pekingiläinen lihapiirakka

Pitipä vielä piipahtaa kurkkaamassa kaupassa, miltä näyttävät Unikko-kopiolakanat.