Kiireinen viikko, osa 1, eli kuinka syntyy 150 pulloa glögiä

 

 

 

 

 

Ayi oli ensimmäinen, joka aloitti työt. Hän pesi yli sata Pellegrino-pulloa, joita on vuoden ajan varastoitu autotallissamme edellisten hyväntekeväisyysmyyjäisten jäljiltä. Vanhojen pullojen määrää ovat Pekingin suomalaiset kartuttaneet koko vuoden ajan juomalla innokkaasti italialaista vettä lasipulloista, jotta saisimme kerättyä riittävästi tyylikkäitä glögipulloja. 

Keskiviikkoiltana töistä palattuani ryhdyin kuumentamaan tyhjiä pulloja uunissa. Alkuvalmisteluksi jouduin tosin ensin kastelemaan ne kaikki sisäpuolelta, ne kun steriloituvat paljon nopeammin märkinä kuin kuivina, ja kaikki pullojen kerääjät ja käsittelijät olivat oikein huolella kuivattaneet ne ennen korkkien kiertämistä kiinni. Kahdeksan pulloa kerrallaan uunissa tarkoitti kuuden tunnin työtä. Kun viimeiset pullot oli steriloitu, lähdin nukkumaan helpotuksesta huokaisten. Löytääkseni aamulla ensi töikseni lisää pulloja autotallista. Ei kun taas vaan uuni päälle ja korkit kattilaan kiehumaan.

Uuni oli vielä täynnä pulloja, kun talo jo täyttyi naisista. Kahdeksan suomalaisrouvaa touhusi keittiössä ja kattila kiehui taukoamatta kaasuliekin päällä. Ennen kuin 70 pulloa alkoholitonta ja 80 pulloa viiniglögiä oli pullotettu, oli kaasuhälytinkin jouduttu ottamaan seinästä irti. (Viime vuonna samassa ajassa valmistimme ja pullotimme vain 130 pulloa...)

Kun ovi sulkeutui viimeisen rouvan lähdettyä seitsemän tunnin työn jälkeen, jäi levähdyshetki lyhyeksi. Kello näytti jo koulubussin saapumisaikaa, joten jouduin juoksemaan bussille. Pari tuntia myöhemmin saapui meille työmatkalaisvieras Suomesta yökylään. Ruokaa ei keittiössä pystynyt laittamaan, joten veimme hänet syömään lähikiinalaiseemme.

Seuraavana aamuna jo ennen seitsemää ajoi naapuri autonsa talomme eteen. Raijasimme pullolaatikot kyytiin ja hän ajoi ne koululle. Minä hyvästelin vieraamme ja hyppäsin poikien kanssa koulubussiin. Hektisen työpäivän jälkeen päivän viimeisenä työnäni roudasin naapurin ja muutaman suomalaisrouvan kanssa laatikot koulun opetuskeittiöön odottamaan seuraavaa päivää.

Lauantaina koululla järjestettiin perinteiset joulumyyjäiset. Suomi-pöytä teki tälläkin kertaa ennätysmyynnin. Koko voittomme, 18.000 juania, lahjoitettiin HIV-positiivisten lasten hyväksi. Glögipullot menivät kaupaksi alta aikayksikön ja vielä eilen sain kyselyjä ostajilta. Ei, lisäpulloja en enää ryhdy tekemään myyntiin - ainoastaan omaan tarpeeseen.

Myyjäisiin en myöskään päässyt itse osallistumaan, sillä tuolloin olin jo aivan muualla… Siitä seuraavassa postauksessani.

Gaalaillen

 

 

 

 

 

Huutokauppaa pidettiin yllä kymmenen huutajan voimin. Höyhentä nostettiin merkiksi huudosta.

 

Viimeiset viikot ovat olleet kiirettä, kiirettä ja stressiä. Jäin kansainvälisen koulun töistä ”lomille” pariksi viikoksi, koska osallistuin erään eurooppalaisen oppilaitoksen pääsykokeen järjestämiseen. Viimeiset kolme viikkoa olen mennyt aivan tukka putkella, ja viime viikon tein kollegan kanssa töitä lähes 24 h vuorokaudessa. Aamuisin kyyti haki minut kotoa jo ennen seitsemää ja autossa kännykän taskulampun valossa luin hakemuksia. Päivällä esitelmöimme, valvoimme kokeita ja haastattelimme hakijoita. Illalla myöhään taas ajelin pimeän aikaan taksilla kotiin ja korjasin kokeita taskulampun valossa, samalla kun seurasin reittiä kartasta ja neuvoin taksikuskia. Kotona työnteko jatkui nukkumaanmenoon saakka.

 

Välillä elämä täällä tuntuu olevan pelkkää työtä, työtä, työtä. Viikonloppuisin työt vain jatkuvat: lapset käyvät Suomi-koulua joka toinen lauantai, sunnuntaisin puolestaan opiskellaan yhdessä suomea, ruotsia ja läksyjä. Harvat vapaat hetket ovat sellaista herkkua, ettemme silloin millään jaksaisi lähteä katsomaan kaupunkia ja nähtävyyksiä. Puhumattakaan että matkustaisimme viikonloppuisin kauemmaksi Pekingistä. Suomalainen ystäväperheemme Chongqiaosta ehti jo muuttaa Hongkongin lähelle Zhuhain kaupunkiin, ennen kuin ennätimme vierailla edes heidän ensimmäisessä kodissaan.

 

Joten silloin, kun nuorimmaisten lastemme kansainvälinen koulu järjesti gaalan hyväntekeväisyyden hyväksi ja gaalaliput tulivat myyntiin, ajattelin, etten millään ehdi enkä jaksa. Olin korviani myöten suossa töitteni kanssa ja haikailin villasukkien ja koti-illan perään. Mutta kun sain työni valmiiksi ihan aikataulussa ja huomasin viikonloppuun jäävän yhden lauantai-illan mittaisen raon, päätin lähteä gaalaan (ja ottaa mieheni mukaan, totta kai). Sillä kuinka usein on Suomessa mahdollisuutta päästä iltapukujuhliin? Suurin piirtein kerran vuosituhannessa, Milleniumina…

 

Valitettavasti siinä vaiheessa, kun havahduin, oli liput jo myyty loppuun. Mutta kun tiedustelin riittävän monesta WeChat-ryhmästä (kiinalainen vastike Whatsappille), eräs kuopuksen luokkakaverin äiti olikin halukas myymään minulle kaksi lippua. Luokan kiinalaiset olivat aiemmin syksyllä keränneet keskenään osallistujia yhteiseen pöytään ja käyneet WeChatissä asiasta kovasti keskustelua– kiinaksi. Selvänä merkkinä siis, että he halusivat pitää pöydän kiinalaisena (ymmärrettävää toki, sillä niin me suomalaisetkin olisimme tehneet). Pöydänvaihtoyritykseni ei onnistunut, joten pöytätoveriemme harmiksi he joutuivat ottamaan pöytäänsä kaksi kiinankieltä taitamatonta länkkäriä.

 

Lauantaina Suomi-koulun jälkeen ryntäsin kampaajalle. Kynnetkin laitatin saman tien. Kirkuvan punaisiksi, sillä se oli gaalan teema: Paint the town red. Yleensä meikkini tekeminen kestää pari minuuttia, mutta tällä kertaa – kerrankin - laittauduin oikein huolella, meikkivoiteita myöten. Siksi uskallan julkaista tässä kuvani, harva minua nimittäin tunnisti tuona iltana. Naapurini Elisabeth, jonka kanssa matkustan lähes joka päivä töihin samalla koulubussilla, ryntäsi jossain vaiheessa iltaa tervehtimään, kun hän viimein oli tajunnut, kuka olen.  Koin suorastaan déjà-vun: nimittäin aikoinaan lukiossa, vanhojentanssipäivänä, luokkani pojat pohtivat henkilöllisyyttäni kovaan ääneen. He olivat tottuneet näkemään minua enemmän meikittömänä verkkareissa kuin viimeisen päälle laitettuna iltapuvussa.

 

Entä kuinka iltamme sujui kiinalaisten pöydässä? Mukavasti. Pöytäseurueeseemme kuului kuopuksen kolmen kaverin vanhemmat ja heistä kahden ystävät. Kaikki oikein mukavia ja herttaisia ihmisiä. Naiset istuivat toisella puolen pöytää, miehet toisella. Mieheni ja minä istuimme rinnakkain, kuuntelimme esityksiä, joten emme edes joutuneet pulaan kielitaidottomuutemme vuoksi. Kiinalaismiehet keskustelivat kovaan ääneen keskenään, naiset puolestaan istuivat hiiren hiljaa ja tutkivat kännyköitään. Pääruoan jälkeen he hyvästelivät meidät ja katosivat. Kaksi tuntia gaalan alkamisesta me istuimme pöydässä kahden.

 

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ja ajoimme keskustaan Sanlitunille kuopuksen kaverin synttärijuhliin ja piipahdimme itse vohvelikahveille. Juhlien jälkeen ajoimme kotiin, poimimme lapsemme kyytiin ja jatkoimme viettämään Kolmosen kaverisynttäreitä. Jännitimme vieraiden määrää, saapuihan viime vuonna paikalle vain kolme vierasta kaikista yli kymmenestä kutsutusta, mutta tällä kerralla melkein kaikki kutsutut tulivat. Juhlien jälkeen mies vei lapset kotiin, minä lähdin keskustaan katsomaan saksalaista Tatortia. Yhden viikonlopun aikana ennätin olla huimat kaksi tuntia kotona. Sekä ajaa tuntikausia edestakaisin kodin ja kaupungin väliä. Sama kuin olisin ajanut muutaman kerran Helsingistä Turkuun ja välillä piipahtanut Lahdessa…

 

 



Pappa ulkoiluttamassa lintujaan

 

Great Wall Ball

Muurilla lienevät käyneen kaikki Pekingin kävijät. Tämän yhden modernin maailman seitsemästä ihmeestä haaveilee moni matkalainen näkevänsä. Ehkä kuun asukkaatkin ihailevat sitä iltaisin katsellessaan tähtiä taivaalla. Päiväsaikaan sitä pitkin tarpoo tuhansia matkailijoita ja pekingiläisiä päiväretkeläisiä. Se lienee jopa koululuokkien suosikkikohde.

Mikäli vuosituhansia vanha muuri osaisi puhua, se varmaan haikeana muistelisi menneitä aikoja, ylimysten välkehtivää silkkiä ja kultaa, miesten uljautta ja naisten kauneutta. Surullisena se vertailisi noita muinaisia rikkaita aikoja nykyajan köyhyyteen ja ainaiseen harmauteen: paksupohjaisia kenkiä tallaamassa sen hienoja, vanhoja kiviä, matkalaisten ankeaa vaatetusta, muoviin pakattuja eväitä rumissa selkärepuissa… Ehkä se vilkaisisi omaa vanhentunutta olemustaan, paikoin paikkailtua ja kohennettua, mutta paikoin hyvinkin lohkeillutta, rapistunutta ja rapautunutta, ja ehkä pohtisi mielessään asioiden yhteyttä.

Tai ehkä sen muistot olisivat sotaisia, täynnä verisiä taisteluita ja uljaita sotureita, jotka luovuttivat henkensä maansa ja keisarinsa puolesta puolustautuessaan julmien viholliskansojen hyökkäyksiltä.

Mutta sitten vanha muuri kohentaisi ryhtiään ja jatkaisi kertomustaan: kerran vuodessa, eräänä toukokuisena lauantaina, koittaa sen ilta. Silloin se saa kokea ansaitsemaansa arvokkuutta ja kauneutta. Sillä sinä iltana sen juurelle kokoontuu ylhäisiä keisareita ja keisarinnoja, uljaita prinssejä ja kauniita prinsessoja. Sinä iltana silkki ja kivet säihkyvät. Sinä iltana muuri pääsee arvoiseensa juhla-asuun, menneiden aikojen loistoonsa. 

 

 

 

 

 

 

 Osa valokuvista on lainattu ystävältä ja julkaistu hänen luvallaan.

 

 

Tanssiaiset ovat parempiosaisten hupia, mutta taustalla on myös hyvä ajatus. Tanssiaisten ja siellä myytyjen arpojen tuotto menee kokonaisuudessaan hyväntekeväisyyteen. Hyväntekeväisyyden nimissä on saatu lahjoituksina myös hienot arpajaisvoitot, joista paras oli lentoliput kauas pois. Great Wall Ballin tuotto ohjattiin sydänsairaille lapsille, joista yksi on pikkuinen Little Flowerin orpokodista. Kyseisen orpokodin ja muiden vastaavien rahoituksesta hyvin suuri osa kerätään nimenomaan tämäntyyppisten päivällisten avulla.

Aikaisemmat kirjoitukseni aiheesta:

http://eedenista-itamaille.blogspot.fi/2016/06/great-wall-ball-valmistautuminen.html

http://eedenista-itamaille.blogspot.fi/2016/06/shoppailijan-taivas-vai-horna.html

http://eedenista-itamaille.blogspot.fi/2016/06/great-wall-ball-varustautuminen.html