Paniikkipäivä koulussa

 

 

 

 

 

 

 

 

Viikon aikana olemme enimmäkseen kiertäneet vanhoja koulujamme, tervehtimässä vanhoja tuttujamme.

 

Ensimmäinen kouluvierailumme tapahtui ihan hirvittävällä kaaoksella. Kouluihin ei voi kävellä sisään, vaan kyseistä koulua käyvän ystävän pitää järjestää kouluvierailu. Olin jo viikkoja aiemmin sopinut saksalaisen ystäväni kanssa, että hänen kuopuksensa anoo koulupäivää ystävälleen eli minun kuopukselleni. Hänen tyttärensä on Kolmoseni vanha luokkakaveri ja olisi voinut anoa koulupäivää pojalleni, mutta ajattelimme että poikani mieluummin käy koulua jonkun pojan mukana. Tässä kansainvälisessä koulussa luokat hajotetaan ja järjestetään uudelleen joka vuosi ja tämä tyttö ja Kolmoseni vanhat kaverit olivat tätä nykyä eri luokilla. Niinpä olin vuoden tauon jälkeen ottanut yhteyttä Kolmosen kiinalaisen kaverin J:n äitiin ja pyytänyt hänen poikaansa kutsumaan poikani.

 

Maanantaina minun piti saada siis lapset kouluun, mutta samana päivänä piti hoitaa poliisilaitoksella käynti, käydä ilmoittautumassa lähimmässä ulkomaalaispoliisitoimistossa. Compoundin managementtoimisto olisi voinut hoitaa asian, joten en tiedä oliko kyse haluttomuudesta vai oliko kyse vain kummallisesta kiinalaisesta nuukuudesta (raha tuntuu olevan Kiinassa kalliimpaa kuin aika, mikä näkyy välillä muutamien pennien säästöinä ja valtavana vaivannäkönä), mutta he halusivat minun itse hoitavan asian. Poliisiasema ei nimittäin ole kuin muutaman kilometrin päässä ja tunnen reitin hyvin. Lopulta suostuin että vierailen itse poliisiasemalla - ja säästän siinä muutaman euron!

 

Joten muutaman euron vuoksi koko päivä meni perskattia ja ansaitsee tämän megapitkän päivityksen!

 

 Järjestin lapsille aamuksi tilatun autokyydin tutulta kuskilta herra W:ltä. Yöllä en nukkunut kuin pari tuntia, kun heräsin hermoilemaan ja suunnittelemaan aamun kulkua. Viideltä luovutin ja nousin ylös kirjoittamaan. Voi sen sängyssä pyörimisen paremminkin käyttää.

 

Yöllä olin muistanut senkin, etten ollut sopinut mitään tapaamispaikkaa J:n äidin A:n kanssa, joten ensimmäiseksi aamuvarhain aloin viestailla hänen kanssaan, samanaikaisesti kun kiirehdin lapsia kouluun. Kuopus hangoitteli vastaan, häntä jännitti kouluunmeno.

 

Kolmosen luokka oli muuttanut Middle Schoolin puolelle toiseen rakennukseen ja käytti eri sisääntuloporttia kuin aiemmin, joten tapaamispaikan sopiminen oli vaikeaa A:n kanssa. Tilattua autoa ei kuulunut sovittuun aikaan ja kiukuttelin herra W:lle. Lopulta A soitti ja annoimme poikien neuvotella tapaamispaikan, samalla kun Kolmonen sitoi kengännauhojaan ja auto odotti jo ovella.  

 

Ainoa kouluun lähtenyt, jolla oli Kiinassa toimiva puhelin mukanaan, oli esikoisemme, Ykkönen. Hänen tehtävänsä oli varmistaa, että pikkuveljet selviävät luokkiinsa. Jotta porukka pääsisi portista sisään ilman lupalappua, piti ensimmäiseksi löytää saksalainen kaverini.  

 

Puolisen tuntia myöhemmin sain viestiä monesta suunnasta ja saatoin huokaista helpotuksesta: pojat olivat löytäneet kaverinsa. Herra W lähetti tiedon, että auto on perillä, saksalainen ystäväni ja esikoinen viestittivät, että pojat ovat ok. A lähetti kuvan Kolmosen ja J:n tapaamisesta. Hän oli itse henkilökohtaisesti vienyt poikansa kouluun ja tullut mukaan varmistamaan, että kaikki sujuu hyvin! Enkä ollut muistanut edes antaa Kolmoselle mukaan Suomesta tuotua tuliaislahjaa vietäväksi kaverilleen. 

 

Koulun luota on erittäin vaikeaa saada napattua taksia liikenteestä, joten latasin itselleni Didi-sovelluksen, jolla saa tilattua taksin. Englanninkielinen apps ilmestyi vasta vuosi sitten ja olin ollut Linnin mukana tämän käyttäessä sitä ensimmäisen kerran. Lisäsin luottokorttini maksutavaksi. Yritin myös moneen kertaan tilata kohtuuhintaisen Elisan Reissunetin, jolla pääsisin nettiin ilman wifiä, mutta se ei onnistunut. Ilman sitä ei Wechat toimisi wifin ulkopuolella ja Wechat on ainoa yhteydenpitomahdollisuuteni Kiinassa. Jos se ei toimi, en saa ystäviäni kiinni.

 

Olin aiemmin sopinut korealaisen ystäväni kanssa tapaavamme koululla lounaalla. Wechattailin hänen kanssaan aikataulusta ja hän ilmoittikin lähtevänsä ennen puoltapäivää ystävänsä jäähyväisjuhliin. Minulle tuli kiire: jos haluaisin nähdä tätä korealaista R:ää, minulla ei olisi aikaa käydä ensin poliisiasemalla. Juoksin klubitalolle ja pyysin managementia hoitamaan passiasian. Maksoin palvelusta ja tilasin Didillä taksin.

 

Koululle tullessani kaikki oli sujunut mutkitta. Nousin kyydistä ja ihmettelin, kuinka maksan ja kuski viittoili minua lähtemään. Selvä, maksu menee luottokortilta. Kuten olin R:n kanssa sopinut, menin läheiseen kahvilaan wifin luo. Kahvilassa oli ovet auki mutta muutoin täysin pilkkosen pimeää. Hämärässä erotin omistajarouvan tiskin takana ja hän huusi jo kaukaa: "Meillä ei ole sähköjä tänään!" Ei siis lattea eikä wifiä. Ei R:ää eikä ketään, joka hankkisi minut sisään kouluun.

 

Käännyin ja menin koulun portille, sille tutulle, josta olen sadat kerrat ajanut tai marssinut läpi kulkulupaani liehutellen. Kävelin ovesta sisään pieneen koppiin, josta haetaan vierailijoiden passit. Tuttu vartija iski minulle vierailijatagin käteen ja sen enempiä kyselemättä näytti vieraskirjaa, johon kirjoitetaan omat tiedot ja ketä on tullut tapaamaan. Muistin esikoisen menneen kirjastoon tapaamaan erästä ystäväänsä ajalta, jolloin hän oli tämän koulun kirjastossa työharjoittelussa. Kirjoitin erään virkailijan nimen vieraskirjaan.

 

Olin jo marssimassa portista sisään tagi rintapielessäni, kun minut pysäytti toinen vartija, minulle ennestään tuntematon.

 

"Oletko oppilaan vanhempi?"

 

"Öö, en. Olen tullut tapaamaan kirjastoon xx:ää." 

 

"Onko sinulla tapaaminen?"

 

"Ei, tyttäreni on käymässä hänen luonaan ja sovimme tulostani koululle myöhemmin."

 

Vartija yrittää etsiä henkilön puhelinnumeroa, tuloksetta. Annan toisen kirjastovirkailijan nimen. Tämän numero löytyy, muttei vastaa.

 

Olen vaivaantunut. Mitähän seuraavaksi selitän ja kenen nimen annan. Tuttuja olisi vaikka kuinka paljon, mutta kuka saadaan helposti kiinni ja ketä kehtaan vaivata? Vartija on ihmeissään. Takanani on pitkä jono kiinalaisia tulossa toimittamaan ties mitä asiaa.

 

Lopulta kerron olevani alumnien äiti ja että kaksi poikaani on koulussa tänään vierailijoina vanhoissa luokissaan. Vartija päästää minut sisään.

 

Vieläkin jännittää, kun kävelen kansliaan ja pyydän wifi-tunnuksen. Yritän tutkia Didi-sovelluksesta, kuinka saisin maksettua kuskille. Vaihtoehdoissa ei lue kansainvälistä luottokorttia. Kävelen kirjastoon tervehtimään tytärtäni ja virkailijoita, joiden väitin kutsuneen minut sisään. Samalla luen R:n lähettämää viestiä. Hän on Middle Schoolin puolella jossain tapahtumassa. Vastaan olevani Elementaryn kirjastossa ja hetkeä myöhemmin hän pyytää minua odottamaan siellä.

 

Juttelen kirjastovirkailijoiden kanssa ja aikaa kuluu. Didimaksu ei toimi eikä R:ää näy. Lähdemme esikoisen kanssa Middle Schoolin puolelle häntä etsimään. Tapaan tuttuja ihmisiä, näen vilauksen Kolmosesta kavereittensa kanssa ja hänen entisen opettajansa, joka opettaisi häntä tänäkin vuonna.

 

Lopulta soitan R:lle Wechat-puhelun ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän piipahtaa minua tervehtimään. Hän haluaa, että menisimme syömään korealaiseen ravintolaan viikonloppuna. Ehdimme tavata 5 minuutin ajan, sitten hänen on riennettävä jo eteenpäin.

 

Itsevarmoin askelin kävelemme koulun portista ulos - vierailijatagit rintapielissämme - ja menemme syömään siihen kahvilaan, jossa ei ole sähköä. Syön lempiannokseni kurpitsasalaatin, sen jonka olen syönyt kymmeniä kertoja, mutta se ei maistu yhtä hyvälle kuin muistin. Tuskin enää toiste palaan sitä maistamaan.

 

Palaamme kouluun ja loppukoulupäivän ajan yritän saada Didi-sovelluksen kautta ajoni maksettua. Pyydän apua koulussa työskentelevältä suomalaisnaiselta, joka on asunut maassa parinkymmenen vuoden ajan. Hän lähettää minulle rahaa Wechatillä. Vastaanotan sen ja yritän lähettää kuskille. Wechat pyytää numerokoodia. Mikä koodi? Olen unohtanut koodin täysin. En ole kirjoittanut sitä ylös mihinkään, sen pitäisi joku aivan helppo ja helposti muistettava tunnus. Testaan kaikki mahdollisuudet. Yritän kuusi kertaa, sen jälkeen Wechat on vaarassa mennä kokonaan lukkoon. Unohtunutta koodia en voi tilata, koska minulla ei ole enää kiinalaista pankkikorttia. Täysin matti-tilanne. Ei koodia, ei wechatmaksua - eikä taksimaksua ollenkaan!

 

Saamme luvan matkustaa kotiin koulubussin kyydissä. Etsin puhelittoman Kolmosen käsiini, löydän hänet liikuntatunnilta ja neuvon häntä tulemaan bussille. Antaisin hänelle kaverin tuliaissuklaat mukaan, mutta tunti on ulkona 30 asteen helteessä ja suklaa sulaisi auringossa. Päätän yrittää etsiä hänet uudelleen myöhemmin.

 

Palaan kirjastoon, johon saksalainen ystäväni on onneksi viimein saapunut, kesken omien maastamuuttokiireittensä.  Hän osaa hyvin kiinaa ja yrittää soittaa kuskille, mutta hänen puhelimensa ei saa yhteyttä. Lopulta asia hoituu siten, että kiinalainen virkailijatuttumme soittaa kuskille ja selittää tilanteen. Tämän jälkeen hän tekee kuskista Wechat-kontaktinsa ja maksaa Wechatin kautta. Kuski kuittaa maksun maksetuksi ja siten vapauttaa taas Didin käyttööni. Ystävät neuvovat minua seuraavalla kerralla maksamaan käteisellä.

 

Meillä on jo hirvittävä kiire bussiin enkä ennätä enää viemään tuliaissuklaata Kolmosen kaverille kiittääkseni häntä mukavasta päivästä.  (Muutamaa päivää myöhemmin palaamme koululle päätösjuhlaan. Kolmonen käy vielä pikaisesti etsimässä ystävänsä J:n, muttei kehtaa ojentaa tälle lahjaa, koska vieressä on muita kavereita, joille hänellä ei ole lahjaa mukanaan. Lahja jää siis antamatta ja minua nolottaa. Lahjat ovat kiinalaisille niin tärkeitä. Lähetän A:lle vielä kerran suuret kiitokseni ja anteeksipyytöni.)

 

Syntyi siis kauhea sekasorto ja minulle valtava stressi - pelkästään muutaman euron säästön tähden. Ja itse asiassa rahaakin kului loppujen lopuksi enemmän: erillisiin taksimatkoihin.

 

Palattuamme kotiin käy managementissa kysymässä passejamme. Ne eivät ole vielä saapuneet ja minulle kerrotaan, että virkailija oli aamulla velottanut liian vähän. Maksan puuttuvan summan - alle 3 euroa!

 

Iltakävelyllä poikkean Linnin kanssa noutamaan passeja. Tällöin selviää, että jo aamulla lähdettyäni hänelle oli soitettu, että olin maksanut 20 rmb:tä liian vähän ja häntä oli kehotettu tulemaan maksamaan vieraansa puolesta. Silloin hän oli kypsähtäneenä todennut puhelimeen, ettei hän todellakaan lähde kävelemään kilometriä kolmen euron vuoksi ja että viitsitte sellaisen summan vuoksi edes vaivata!

 

 

Matikka mielessäin

Sunnuntain Hesarissa oli kirjoitus matematiikan heikkenevästä tasosta Suomessa. Jutussa mainittiin muun muassa, kuinka vuoden 2012 PISA-testissä moni Aasian maa päihitti leikiten 12:nneksi sijoittuneen Suomen.

Jokin aika sitten Äiti jutteli koulussa tutun korealaisäidin kanssa. Aiheena olivat lasten kaverisuhteet. Äiti kertoi olleensa huolestunut Kolmosesta, jonka paras (ja ainoa) kaveri muuttaa kesällä pois. Äiti oli kantanut murhettaan opettajallekin, johon tämä oli lohduttanut, että kyllä poika kavereita saa. Kertonut, että luokan muut pojat haluavat Kolmosen aina pelikaverikseen matemaattisiin peleihin, koska tästä saa niin hyvän vastuksen.

Keskustelu korealaisäidin kanssa jatkui aiheesta matematiikan lisäkurssit. Hänen mukaansa kaikki korealaispojat saavat iltaisin lisäopetusta matematiikassa (kuten varmaan myös kaikki muutkin luokan aasialaispojat, toisin sanoen kaikki luokan pojat kahta lukuun ottamatta).

”Eikö teidän poikanne saa lisäopetusta?” ihmetteli korealaisäiti.

Äiti pudisti päätään. ”Taitaa hän toisinaan laskea itsekseen. Ihan huvikseen,” arveli Äiti.

”Sittenhän teidän poikanne on huippuälykäs”, totesi korealaisäiti, aina niin positiivisen kohteliaasti, ja sai Äidin hämmennyksiin. No ehkei sentään huippuälykäs, mutta kiinnostunut matematiikasta. Kiitos innostavien opettajien, hauskojen matikkapelien, ja niin edelleen.  

 

**

Samaa tarinaa aasialaislasten jatkuvasta treenaamisesta on Äiti kuullut monelta muultakin taholta. Kuinka pienilläkin lapsilla koulupäivä jatkuu joka ilta erilaisten harrastusten ja lisäkurssien muodossa. Viikonloppuisin heillä on lisää harrastuksia: urheilua ja soittoharrastuksia, nämä kielten ja matematiikan ohella. Yksitoista harrastusta ja lisäkurssia viikossa ei ole mikään harvinaisuus kiinalaisella tai korealaisella kymmenvuotiaalla. Tämän lisäksi kesäisin nämä lapset suorittavat kesäkursseja, varakkaimmat jopa ulkomailla. Amerikan kiinalaisen luokkakaverin äiti postasi keväällä vanhempien WeChat-ryhmään mainoksen skotlantilaisesta sisäoppilaitoksesta, ”josta monet koulun oppilaat ovat tykänneet…” Näköjään kurssit ovat kiinalaisille suunnattuja, sillä tarjolla on jopa mandariinin opetusta äidinkielenä. Ja hinta sen verran huima, ettei kyse ole ihan tavallisesta EF:n kielikurssista.

 

**

Eipä silti, innokkaasti Kakkonen ja Kolmonen toivovat, etteivät he enää syksyllä tarvitsisi tukiopetusta koulujensa opetuskielissä. Se nimittäin takaisi heille pääsyn ”edistyneiden matikanryhmään”, eli tasoryhmään, johon viime syksynä Kakkonen jo pääsi viikon ajaksi, kunnes koulu huomasi hänen sittenkin tarvitsevan ennemmin kielen tukiopetusta. Nämä ”valinnaiset” ryhmät kun ovat joko-tai.

Joten luokkatoverien matkustaessa kesällä kursseilleen lähtee tämä perhe Suomeen lomailemaan. Järvenrannalle uimaan ja saunomaan, unohtamaan muutamaksi viikoksi koko koulun.  Lepäilyn ohessa voi sitten tehdä visaisia matikantestejä – jos huvittaa. Kuten vaikkapa tuon Hesarin testin, jonka yläkoulun laskutehtävät isoveli Kakkonen läpäisi vasemmalla kädellään – yhtä yhtälötehtävää lukuun ottamatta. Sillä eihän viidennellä luokalla lueta vielä lukion pitkää matematiikkaa!

Eläköön siis hyvät opettajat, mielenkiintoiset tehtävät ja tutkiva mieli. Mutta ennen kaikkea vapaus olla lapsi…

P.S. tänäkin keväänä teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiö palkitsi ansioituneita matematiikanopettajia, näistä yhtenä Kolmosen entisen opettajan!

Koulunkäyntiä Pekingissä osa 4: vanhemmat koulunpenkillä

Mitä tapahtuu, kun vanhemmat joutuvat pulpetin taakse ja opettajana on oma lapsi? Eivätkä vanhemmat saa edes itse valita opiskeltavia aineita, vaan lapsi tekee valinnat heidän puolestaan.  

Nuorimmaisten kansainvälisessä koulussa näin tapahtuu kerran vuodessa. Student led conference kestää pari kolme tuntia, ja sinä aikana oppilas kuljettaa vanhempiaan paikasta toiseen ja valitsee näille opiskeltavat aineet. Lapsi saa vanhemmiltaan rajattoman huomion, ja samalla vanhemmat pääsevät todistamaan oman kantapäänsä kautta, millaista ja kuinka tasokasta opetusta lapsi saa koulussaan. 

Ensimmäisenä päivänä opettajana on Kolmonen. Ensimmäinen tunti on hänen omassa luokassaan: matematiikkaa ja ilmiöiden luovaa tutkimista (unit of inquiry). Äidin ja Isän on osoitettava kertotaulun päässälaskutaitonsa, nopeus on valttia sillä Kolmonen ottaa aikaa. Isä on valmis alle 20 sekunnissa, sekunti per lasku. Hep! Tässä ajassa Äiti on laskenut vasta kolmasosan laskuista, vaikka onkin kirjannut paperiin heti ensimmäiset mieleensä juolahtavat luvut. Isän aika on yhtä hyvä kuin kaikkien korealais- ja kiinalaisäitien. He myhäilevät tyytyväisinä keskenään. Äiti myttää paperinsa ja piilottaa roskiksen pohjalle. (Ja lohduttautuu sillä, että korealaiset treenaavat vapaa-ajallaankin.)

Seuraavaksi muovaillaan muovailuvahasta veneitä. Unit of inquiryssa tutkitaan itse ja otetaan selvää ilmiöistä. Tehtävänä on pohtia, millainen vene ei uppoaisi vedessä. Kun veneet ovat valmiita, niitä testataan vesialtaassa. Kolmonen lisää kyytiin yksi kerrallaan marmorikuulia. Äidin uppoaa toisesta, Isän vasta seitsemännestä.
 

 

 

Äidin vene upposi jo

Lapsi esittelee veneen rakennusprojektiaan

 

Aikaisempi kotitehtävä: suunnittele oma oppimisympäristösi
(Legoilla tai Minecraftillä)

 

 

Musiikki- ja piirustustunnin jälkeen mennään liikuntasaliin. Hippapelin jälkeen hypätään ponnahduslaudan kautta pukille. Kolmonen ponnahtaa ketterästi ja päätyy ylös jaloilleen. Isä hyppää laudalle ja päätyy polvilleen pukin reunalle, hapuilee hetken ja vetää sitten itsensä ylös pukin päälle. Äiti hyppää, bong, kohoaa ilmaan - ja jää seisomaan ponnarille. 

Viimeiseksi Äiti ja Isä kisaavat istumaannousuista suorin jaloin. Kolmonen istuu vanhempien jalkojen päällä painona ja ottaa aikaa. Äiti tekee minuutin aikana 20 nousua, hip hurraa! Isä päättää luovuttaa kesken. Jääkiekko ei taida olla vatsalihaslaji.

Musiikkitunnilla on myös draamaa

 

Kuka piirsi mallista parhaan kuvan?

 

 

  

 

 

 

 

 

Alkeisenglannin tunnilla rakenneltua:
hammastikuista ja vaahtokarkeista tehty pilvenpiirtäjä kestää 3 kilon painon!

**

 

Nelonen odottaa innokkaasti koko viikon omaa ”leikkipäiväänsä” vanhempien kanssa ”ii-ii-cii:ssä”, kuten hän kutsuu päiväkotiaan, Early Years Centeriä. Päästäkseen mukaan ottaa Äiti aamupäivän vapaaksi töistään. Ilme tärkeänä kuopus ohjaa Äidin ja Isän päiväkotiinsa. Ensin tarkastetaan yhdessä leikkipiha. Kuopus näyttää mallia, kuinka liukumäessä lasketaan, kuinka mennään sisään ritarilinnaan. ”Tule tänne”, komentaa hän Äitiä, jonka pitää seurata perässä matalaan majaan. 
 

Koulupäivä alkaa laululla ja tanssilla. London bridge is falling down, lauletaan Mr. P:n kitaran säestyksellä. Tämän jälkeen kuopus valitsee mallista piirtämisen, malli etsitään kuvakirjasta. Piirrokset leikataan ja kiinnitetään päiväkodin tiloista otettuihin valokuviin. Tämän jälkeen leikitään käsinukeilla. Äiti ja Isä huomaavat päiväkodin pehmotipujen ja -sammakoiden olevan kovia uimareita. 

Kotiluokkaansa on kuopus ennalta valinnut tehtäviä vanhemmilleen. Ensin luetaan lapsen suosikkikirjaa. Kerrankin hän saa kuulla kirjan tarinan kummallisesta munasta suomeksi. Vaikka tietäähän hän jo, mitä tarinassa tapahtuu. Sen verran usein ovat tädit lukeneet sen hänelle englanniksi.

 

 

 

 

 

 

 

Puupalikoista rakennetaan suurella hartaudella Suomen kotia ja lentokenttää, josta koneita lentelee tämän tästä Pekingiin ja Pekingistä takaisin Suomeen. Uusia laulujakin Äiti ja Isä oppivat, mutta sitten aika päättyy. Viimeistä tehtävää he eivät enää ennätä, sillä on lopputanssin aika. Pian saapuisi uusi ryhmä pikkuruisia opettajia isoine oppilaineen. Kuopusta harmittaa, hän makaa maassa murjottaen. Äiti tanssii yksinään: silmät kiinni, polvet yhteen, kädet korviin, kieli ulos, pyörähdä.

Kuopus kiipeää Isän autoon ja lähtee loppupäiväksi kotiin ayin hoiviin. Äiti suoristaa hameensa ja kampaa tukkansa. On aika ryhtyä leikkimään aikuisten töitä. 

Kuopuksen Suomen koti

ja lentokenttä

Lentokenttä ja -koneet ovat selvästi tärkeä osa lasten elämää

 

 

Aikaisemmat tekstini kouluista löydät näistä linkeistä: eurooppalaisessa koulussa, kansainvälisessä koulussa; sekä  näistä: Ensimmäinen ongelma: kuinka vaikeaa on päästä kouluun, Haku kansainväliseen kouluun  ja Koulu ja kielipolku. 

Seollal, on aika talvijuhlien

Äiti joutui taas töihin. Viime viikolla nuorempien koulussa järjestettiin Winter Party, jonka alun perin piti Kolmosen luokalla olla jo tiistaina, ja samana iltana oli koulun kirjastossa tarkoitus pitää lukutoukkien pyjamabileet. Jälkimmäistä puuhasivat ”kirjastonystävät” eli henkilökunta apunaan jälleen kerran vanhemmista koottu työläisporukka. Mutta Pekingin peittyessä saastepilveen siirtyi talvijuhla perjantaille ja yöpukupeijaiset hamaan tulevaisuuteen.     

Tämä Winter Party oli ainoastaan neljänsille luokille, muilla luokkatasoilla oli kenties omat juhlansa. Opettaja oli antanut vanhemmille idean ja siihen raamit, vanhemmat huolehtivat toteutuksesta. Teemana olivat eri maiden talviset juhlat, sillä sattuuhan monissa maissa vuoden tärkein juhla nimenomaan talveen. Rinnakkaisia luokkia on viisi, joten jokaisen luokan vanhemmilla oli tehtävänään järjestää yhden kulttuurin juhlan. Kolmosen luokalla on useita korealaisia, ja niinpä Äiti oli päätynyt esittelemään korealaista uuttavuotta, seollalia. Naapuriluokissa on monia ruotsalaisia, ja siksi erään luokan teemana oli Lucia. Muut luokat tekivät joulun sekä kiinalaisen että japanilaisen uudenvuoden. Aikaisempina vuosina on vietetty myös juutalaista hanukkaa sekä perehdytty hollantilaiseen Sinterklaas-perinteeseen. Winter Partyn tarkoituksena on tutustuttaa neloset kaikkiin näihin eri maista tulevien koulukaverien erilaisiin kulttuureihin ja tapoihin.

Kolmosen luokan juhlasta vastasi korealainen äiti R., joka on varmasti maailman positiivisin ihminen, aina valmis kehumaan ja ylistämään kaikkea ja iloitsemaan kaikesta. Hän on oikea jokapaikanhöylä, reipas ja aktiivisesti mukana kaikessa mahdollisessa toiminnassa. Luokan selkäranka.

R. suunnitteli korealaisen uudenvuoden sisällön, valmisteli siitä vartin presentaation ja askarteli rekvisiittaa luokkaan sekä oheistoimintaa lapsille. Lisäksi hän värväsi muut korealaiset äidit tekemään ruokaa. Torstaina koulupäivän päätyttyä, ennen ”suurlähettilään joululaulajaisia”, Äiti, R. sekä muutaman muun luokkatoverin äidit kokoontuivat yhdessä koristelemaan luokkaa juhlaa varten. Suomalainen ja saksalainen äiti näpersivät vierekkäin paperista koristeeksi dakjeja eli smackereitä, joiden lätkiminen on kuulemma suosittu lasten peli useissa Aasian maissa. Kyse on pelistä, jossa lapset läiskivät lattiaan kahta neliskanttista paperilevyä.

Seuraavana aamuna Äiti hyppäsi lasten kanssa koulubussiin. Saateltuaan kuopuksen omaan Winter Party -juhlaansa päiväkotiin, ryntäsi Äiti Kolmosen luokkahuoneeseen ehtiäkseen paikalle ennen oppilaiden ryntäystä. Valmisteluja oli tekemättä vielä paljon. Kiireinen hässäkkä jatkui luokassa vielä senkin jälkeen, kun Kolmonen luokkatovereineen jo istui lattialla kuuntelemassa R.:n interaktiivista PowerPoint-esitystä. Sen verran innostunut oli kertojakin aiheestaan, että aika meinasi loppua kesken ja oppilailla jäädä smackerit ja uudenvuodenkortit tekemättä. Jokaiselle luokalle kun oli aikaa varattuna puolisen tuntia. Harjoittelu auttoi ja seuraavien luokkien kohdalla kaikki sujuikin sitten mutkattomasti. Viiteen kertaan eli viidelle eri luokalle selostettuna kuunteli Äiti korealaisista uudenvuodentavoista, ja aivan yhtä monelle ryhmälle hän opetti smackerin taittelua yhdessä englantia taitamattoman intialaisrouvan kanssa. Ja R. valokuvasi ainakin sata lasta korealaisessa juhlavaatteessa, han-bokissa. Käytävältä kantautui kynttiläntuoksua ja laulua monikansallisella nuotilla: ”… tänd dina vita ljus, Sankta Lucia”.

Smackerin eli ddakjin taittelua (kuva lainattu täältä)

Tytön ja pojan juhlavaate, han-bok
keskellä bok-jumoney, onnenpussi

Han-bokit odottamassa kuvattavia

 

 

 

Kun kierrosten aika päättyi ja oppilaat hävisivät juhlasaliin katsomaan koulun jättävien oppilaiden hyvästejä, pelmahti luokkaan kymmenisen äitiä lisää. Tarjolle katettiin korealaisia ruokia ja tilattiin varalle pizzaa. Lisänä oli valtava määrä kiinalaista paistettua riisiä, siirappisia intialaisia palloja sekä suomalaisia joulutorttuja. Torttuja oli Äiti vääntänyt edellisenä päivänä seitsemän tuntia pakkaseenkin löydettyään tukkukaupasta jättimäisen paketillisen lehtitaikinaa ja keitettyään itse luumuhilloa. Lisäksi tarjolla oli makeaa riisipuuroa, jonka joukossa oli mantelinpaloja. Niiden tuojaa ei selvinnyt, mutta Äidistä on mielenkiintoista pohtia, missä kaikkialla maailmassa tunnetaan ”suomalainen” joulupuuro. Saksassa sitä syödään makeana jälkiruokana, Milchreisina. Briteillä on rice puddingin, intialaiset puolestaan tuntevat jälkiruoan, kheerin, jossa makea riisipuuro on keitetty mausteiden, ainakin kokonaisten kardemumman siementen kanssa. Intiastako tämä tapa onkin löytänyt tiensä meidän joulupöytäämme? Muuten, erään lehtikirjoituksen mukaan kristittyjen parissa kheeriä syödään Intiassakin jouluna. Mutta ensimmäistä kertaa eläessään maistoi Äiti nyt jonkun vieraan kulttuurin riisipuuroa, johon oli yhdistetty myös meikäläinen manteli. Mistä se sitten oli peräisin, jäi arvoitukseksi.   

Korealaisia makeita keksejä

Intialaisia palleroita

Kuopus vietti omaa talvijuhlaansa vieraiden äitien ja isien kanssa. Onneksi päiväkodin puolelta löytyy paljon niitä ainokaisten prinssien ja prinsessojen vanhempia, jotka suorastaan riemuissaan vielä hyysäävät omaa pientä kultanuppuaan ja siinä sivussa muitakin lapsukaisia. Kun Äiti tauon aikana piipahti päiväkodin pihalla vilkaisemassa, löysi hän kaksi tyytyväistä pikkumiestä leikin tiimellyksessä. Molemmilla oli pieni keltainen pehmotiikeri kädessään, eräs isä oli nimittäin hankkinut lahjoja koko ryhmälle. Kummankin pienen pojan naamat, siniseen sokerikuorrutukseen peittyneinä, loistivat onnesta. ”Bye-bye”, huusi kuopus Äidille ja vilkutti, kun Äiti joutui palaamaan isoveljen luokkaan.

**

Korealaisesta uuttavuotta muuten juhlitaan 1. tammikuuta. Juhlan merkitys kiteytyy isommaksi kasvamiseen, henkisesti ja ruumiillisesti. Siihen, että jokaiselle tulee ikää lisää vuoden verran. Kyse on perhejuhlasta, joka alkaa sebeyllä, kumartamisella, lapset kumartavat vanhemmilleen. Tytöt ja pojat kumartavat eri tavoin. Kumarrettuaan lapset saavat vanhemmilta lahjan, sebeydonin eli kortin ja rahaa kuoressa (kiinalaiseen uuteenvuoteen liittyy myös vastaava rahalahja onnea tuovassa punaisessa kuoressa, hóngbāo).

Toisissa perheissä on tapana myös pitää uutenavuotena muistoseremonia edesmenneille perheenjäsenille. (Eikö muistutakin meikäläistä tapaa viedä jouluaattona kynttilöitä haudoille). Lisäksi juhlintaan liittyy riisikakkukeiton, duk gookin, syömistä. Jos ei syö keittoa, ei kasva vuotta vanhemmaksi, kuuluu uskomus. Näköjään riisinsyöntiin liittyy uskomuksia muidenkin kulttuurien perinteissä, eikä vain suomalaisessa joulupuurotraditiossa. (Mitenkäs se menikään: se joka löytää puurostaan mantelin, menee ensi vuonna naimisiin…) Syömisen lisäksi uutenavuotena leikitään. Lennätetään leijoja, potkitaan sulkapalloa muistuttavaa paperipompulaa (jegi chagi) ja läiskitään smackeriä eli koreaksi dakjia (daksichigi). Hmm, niin muuten meilläkin, jouluna. Taas uusi yhtäläisyys!