Paniikkipäivä koulussa

 

 

 

 

 

 

 

 

Viikon aikana olemme enimmäkseen kiertäneet vanhoja koulujamme, tervehtimässä vanhoja tuttujamme.

 

Ensimmäinen kouluvierailumme tapahtui ihan hirvittävällä kaaoksella. Kouluihin ei voi kävellä sisään, vaan kyseistä koulua käyvän ystävän pitää järjestää kouluvierailu. Olin jo viikkoja aiemmin sopinut saksalaisen ystäväni kanssa, että hänen kuopuksensa anoo koulupäivää ystävälleen eli minun kuopukselleni. Hänen tyttärensä on Kolmoseni vanha luokkakaveri ja olisi voinut anoa koulupäivää pojalleni, mutta ajattelimme että poikani mieluummin käy koulua jonkun pojan mukana. Tässä kansainvälisessä koulussa luokat hajotetaan ja järjestetään uudelleen joka vuosi ja tämä tyttö ja Kolmoseni vanhat kaverit olivat tätä nykyä eri luokilla. Niinpä olin vuoden tauon jälkeen ottanut yhteyttä Kolmosen kiinalaisen kaverin J:n äitiin ja pyytänyt hänen poikaansa kutsumaan poikani.

 

Maanantaina minun piti saada siis lapset kouluun, mutta samana päivänä piti hoitaa poliisilaitoksella käynti, käydä ilmoittautumassa lähimmässä ulkomaalaispoliisitoimistossa. Compoundin managementtoimisto olisi voinut hoitaa asian, joten en tiedä oliko kyse haluttomuudesta vai oliko kyse vain kummallisesta kiinalaisesta nuukuudesta (raha tuntuu olevan Kiinassa kalliimpaa kuin aika, mikä näkyy välillä muutamien pennien säästöinä ja valtavana vaivannäkönä), mutta he halusivat minun itse hoitavan asian. Poliisiasema ei nimittäin ole kuin muutaman kilometrin päässä ja tunnen reitin hyvin. Lopulta suostuin että vierailen itse poliisiasemalla - ja säästän siinä muutaman euron!

 

Joten muutaman euron vuoksi koko päivä meni perskattia ja ansaitsee tämän megapitkän päivityksen!

 

 Järjestin lapsille aamuksi tilatun autokyydin tutulta kuskilta herra W:ltä. Yöllä en nukkunut kuin pari tuntia, kun heräsin hermoilemaan ja suunnittelemaan aamun kulkua. Viideltä luovutin ja nousin ylös kirjoittamaan. Voi sen sängyssä pyörimisen paremminkin käyttää.

 

Yöllä olin muistanut senkin, etten ollut sopinut mitään tapaamispaikkaa J:n äidin A:n kanssa, joten ensimmäiseksi aamuvarhain aloin viestailla hänen kanssaan, samanaikaisesti kun kiirehdin lapsia kouluun. Kuopus hangoitteli vastaan, häntä jännitti kouluunmeno.

 

Kolmosen luokka oli muuttanut Middle Schoolin puolelle toiseen rakennukseen ja käytti eri sisääntuloporttia kuin aiemmin, joten tapaamispaikan sopiminen oli vaikeaa A:n kanssa. Tilattua autoa ei kuulunut sovittuun aikaan ja kiukuttelin herra W:lle. Lopulta A soitti ja annoimme poikien neuvotella tapaamispaikan, samalla kun Kolmonen sitoi kengännauhojaan ja auto odotti jo ovella.  

 

Ainoa kouluun lähtenyt, jolla oli Kiinassa toimiva puhelin mukanaan, oli esikoisemme, Ykkönen. Hänen tehtävänsä oli varmistaa, että pikkuveljet selviävät luokkiinsa. Jotta porukka pääsisi portista sisään ilman lupalappua, piti ensimmäiseksi löytää saksalainen kaverini.  

 

Puolisen tuntia myöhemmin sain viestiä monesta suunnasta ja saatoin huokaista helpotuksesta: pojat olivat löytäneet kaverinsa. Herra W lähetti tiedon, että auto on perillä, saksalainen ystäväni ja esikoinen viestittivät, että pojat ovat ok. A lähetti kuvan Kolmosen ja J:n tapaamisesta. Hän oli itse henkilökohtaisesti vienyt poikansa kouluun ja tullut mukaan varmistamaan, että kaikki sujuu hyvin! Enkä ollut muistanut edes antaa Kolmoselle mukaan Suomesta tuotua tuliaislahjaa vietäväksi kaverilleen. 

 

Koulun luota on erittäin vaikeaa saada napattua taksia liikenteestä, joten latasin itselleni Didi-sovelluksen, jolla saa tilattua taksin. Englanninkielinen apps ilmestyi vasta vuosi sitten ja olin ollut Linnin mukana tämän käyttäessä sitä ensimmäisen kerran. Lisäsin luottokorttini maksutavaksi. Yritin myös moneen kertaan tilata kohtuuhintaisen Elisan Reissunetin, jolla pääsisin nettiin ilman wifiä, mutta se ei onnistunut. Ilman sitä ei Wechat toimisi wifin ulkopuolella ja Wechat on ainoa yhteydenpitomahdollisuuteni Kiinassa. Jos se ei toimi, en saa ystäviäni kiinni.

 

Olin aiemmin sopinut korealaisen ystäväni kanssa tapaavamme koululla lounaalla. Wechattailin hänen kanssaan aikataulusta ja hän ilmoittikin lähtevänsä ennen puoltapäivää ystävänsä jäähyväisjuhliin. Minulle tuli kiire: jos haluaisin nähdä tätä korealaista R:ää, minulla ei olisi aikaa käydä ensin poliisiasemalla. Juoksin klubitalolle ja pyysin managementia hoitamaan passiasian. Maksoin palvelusta ja tilasin Didillä taksin.

 

Koululle tullessani kaikki oli sujunut mutkitta. Nousin kyydistä ja ihmettelin, kuinka maksan ja kuski viittoili minua lähtemään. Selvä, maksu menee luottokortilta. Kuten olin R:n kanssa sopinut, menin läheiseen kahvilaan wifin luo. Kahvilassa oli ovet auki mutta muutoin täysin pilkkosen pimeää. Hämärässä erotin omistajarouvan tiskin takana ja hän huusi jo kaukaa: "Meillä ei ole sähköjä tänään!" Ei siis lattea eikä wifiä. Ei R:ää eikä ketään, joka hankkisi minut sisään kouluun.

 

Käännyin ja menin koulun portille, sille tutulle, josta olen sadat kerrat ajanut tai marssinut läpi kulkulupaani liehutellen. Kävelin ovesta sisään pieneen koppiin, josta haetaan vierailijoiden passit. Tuttu vartija iski minulle vierailijatagin käteen ja sen enempiä kyselemättä näytti vieraskirjaa, johon kirjoitetaan omat tiedot ja ketä on tullut tapaamaan. Muistin esikoisen menneen kirjastoon tapaamaan erästä ystäväänsä ajalta, jolloin hän oli tämän koulun kirjastossa työharjoittelussa. Kirjoitin erään virkailijan nimen vieraskirjaan.

 

Olin jo marssimassa portista sisään tagi rintapielessäni, kun minut pysäytti toinen vartija, minulle ennestään tuntematon.

 

"Oletko oppilaan vanhempi?"

 

"Öö, en. Olen tullut tapaamaan kirjastoon xx:ää." 

 

"Onko sinulla tapaaminen?"

 

"Ei, tyttäreni on käymässä hänen luonaan ja sovimme tulostani koululle myöhemmin."

 

Vartija yrittää etsiä henkilön puhelinnumeroa, tuloksetta. Annan toisen kirjastovirkailijan nimen. Tämän numero löytyy, muttei vastaa.

 

Olen vaivaantunut. Mitähän seuraavaksi selitän ja kenen nimen annan. Tuttuja olisi vaikka kuinka paljon, mutta kuka saadaan helposti kiinni ja ketä kehtaan vaivata? Vartija on ihmeissään. Takanani on pitkä jono kiinalaisia tulossa toimittamaan ties mitä asiaa.

 

Lopulta kerron olevani alumnien äiti ja että kaksi poikaani on koulussa tänään vierailijoina vanhoissa luokissaan. Vartija päästää minut sisään.

 

Vieläkin jännittää, kun kävelen kansliaan ja pyydän wifi-tunnuksen. Yritän tutkia Didi-sovelluksesta, kuinka saisin maksettua kuskille. Vaihtoehdoissa ei lue kansainvälistä luottokorttia. Kävelen kirjastoon tervehtimään tytärtäni ja virkailijoita, joiden väitin kutsuneen minut sisään. Samalla luen R:n lähettämää viestiä. Hän on Middle Schoolin puolella jossain tapahtumassa. Vastaan olevani Elementaryn kirjastossa ja hetkeä myöhemmin hän pyytää minua odottamaan siellä.

 

Juttelen kirjastovirkailijoiden kanssa ja aikaa kuluu. Didimaksu ei toimi eikä R:ää näy. Lähdemme esikoisen kanssa Middle Schoolin puolelle häntä etsimään. Tapaan tuttuja ihmisiä, näen vilauksen Kolmosesta kavereittensa kanssa ja hänen entisen opettajansa, joka opettaisi häntä tänäkin vuonna.

 

Lopulta soitan R:lle Wechat-puhelun ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän piipahtaa minua tervehtimään. Hän haluaa, että menisimme syömään korealaiseen ravintolaan viikonloppuna. Ehdimme tavata 5 minuutin ajan, sitten hänen on riennettävä jo eteenpäin.

 

Itsevarmoin askelin kävelemme koulun portista ulos - vierailijatagit rintapielissämme - ja menemme syömään siihen kahvilaan, jossa ei ole sähköä. Syön lempiannokseni kurpitsasalaatin, sen jonka olen syönyt kymmeniä kertoja, mutta se ei maistu yhtä hyvälle kuin muistin. Tuskin enää toiste palaan sitä maistamaan.

 

Palaamme kouluun ja loppukoulupäivän ajan yritän saada Didi-sovelluksen kautta ajoni maksettua. Pyydän apua koulussa työskentelevältä suomalaisnaiselta, joka on asunut maassa parinkymmenen vuoden ajan. Hän lähettää minulle rahaa Wechatillä. Vastaanotan sen ja yritän lähettää kuskille. Wechat pyytää numerokoodia. Mikä koodi? Olen unohtanut koodin täysin. En ole kirjoittanut sitä ylös mihinkään, sen pitäisi joku aivan helppo ja helposti muistettava tunnus. Testaan kaikki mahdollisuudet. Yritän kuusi kertaa, sen jälkeen Wechat on vaarassa mennä kokonaan lukkoon. Unohtunutta koodia en voi tilata, koska minulla ei ole enää kiinalaista pankkikorttia. Täysin matti-tilanne. Ei koodia, ei wechatmaksua - eikä taksimaksua ollenkaan!

 

Saamme luvan matkustaa kotiin koulubussin kyydissä. Etsin puhelittoman Kolmosen käsiini, löydän hänet liikuntatunnilta ja neuvon häntä tulemaan bussille. Antaisin hänelle kaverin tuliaissuklaat mukaan, mutta tunti on ulkona 30 asteen helteessä ja suklaa sulaisi auringossa. Päätän yrittää etsiä hänet uudelleen myöhemmin.

 

Palaan kirjastoon, johon saksalainen ystäväni on onneksi viimein saapunut, kesken omien maastamuuttokiireittensä.  Hän osaa hyvin kiinaa ja yrittää soittaa kuskille, mutta hänen puhelimensa ei saa yhteyttä. Lopulta asia hoituu siten, että kiinalainen virkailijatuttumme soittaa kuskille ja selittää tilanteen. Tämän jälkeen hän tekee kuskista Wechat-kontaktinsa ja maksaa Wechatin kautta. Kuski kuittaa maksun maksetuksi ja siten vapauttaa taas Didin käyttööni. Ystävät neuvovat minua seuraavalla kerralla maksamaan käteisellä.

 

Meillä on jo hirvittävä kiire bussiin enkä ennätä enää viemään tuliaissuklaata Kolmosen kaverille kiittääkseni häntä mukavasta päivästä.  (Muutamaa päivää myöhemmin palaamme koululle päätösjuhlaan. Kolmonen käy vielä pikaisesti etsimässä ystävänsä J:n, muttei kehtaa ojentaa tälle lahjaa, koska vieressä on muita kavereita, joille hänellä ei ole lahjaa mukanaan. Lahja jää siis antamatta ja minua nolottaa. Lahjat ovat kiinalaisille niin tärkeitä. Lähetän A:lle vielä kerran suuret kiitokseni ja anteeksipyytöni.)

 

Syntyi siis kauhea sekasorto ja minulle valtava stressi - pelkästään muutaman euron säästön tähden. Ja itse asiassa rahaakin kului loppujen lopuksi enemmän: erillisiin taksimatkoihin.

 

Palattuamme kotiin käy managementissa kysymässä passejamme. Ne eivät ole vielä saapuneet ja minulle kerrotaan, että virkailija oli aamulla velottanut liian vähän. Maksan puuttuvan summan - alle 3 euroa!

 

Iltakävelyllä poikkean Linnin kanssa noutamaan passeja. Tällöin selviää, että jo aamulla lähdettyäni hänelle oli soitettu, että olin maksanut 20 rmb:tä liian vähän ja häntä oli kehotettu tulemaan maksamaan vieraansa puolesta. Silloin hän oli kypsähtäneenä todennut puhelimeen, ettei hän todellakaan lähde kävelemään kilometriä kolmen euron vuoksi ja että viitsitte sellaisen summan vuoksi edes vaivata!