Perjantaina saavuimme perille. Arvaatte varmaan mihin: entiseen kotikaupunkiimme Pekingiin - suomalaisittain tuttavallisesti Peksulaan! Itse asiassa aivan oman kotimme naapuriin, rakkaiden saksalaisten ystäviemme Linnin perheen luo.
Matka sujui suuremmitta kommelluksitta. Lentokentällä lähtiessämme olin sen verran pää pyörällä ja se kai näkyi ulospäin, sillä luoksemme saapui heti avulias virkailija neuvomaan matkalaukkutagien tulostamisessa.
"Ensimmäistä kertaako lennätte?", hän kyseli ystävällisesti. Jätin kertomatta, kuinka monta kertaa olen lentänyt ja kainosti otin vastaan hänen tarjoamansa avun. Kun on neljä lasta häsläämässä vieressä omia juttujaan, on keskittymiskykyni ihmispaljoudessa aika olematon, ja siinä olisi mennyt ikuisuus, ennen kun olisin saanut tagit tulostettua. Ja taatusti pari passia olisi kadonnut siinä hälinässä. Onnistun päivittäin jopa kotona kadottamaan kännykkäni muutamaan kertaan, ja välillä se löytyy vaikkapa likapyykkikasan päältä vain siksi, että lasken sen ajatuksissani aina lähimpään paikkaan.
Mies oli viemässä autoa parkkiin, joten kun hän ennätti paikalle, meillä oli jo tagit paikoillaan kiinni laukuissa ja lähdimme kolistelemaan ne itsepalvelutiskille. Koska meillä oli kaksi erillistä matkavarausta ja sen myötä boarding passitkin kahdessa eri paikassa kännykälläni (ks. edellinen postaukseni), osa tekstiviestinä ja osa Finnair-appsissa, oli matkalaukkujen lähettäminen ruumaan aikamoista sohlausta, etenkin kun meitä oli siinä useampi ihminen hääräämässä yhtä aikaa. Mieskään ei malta olla osoittamatta avuliaisuuttaan, vaikka se vain sekoittaa ajatuksiani lisää.
Viimein laukut olivat lähteneet ruumaan ja me suunnistimme turvatarkastukseen. Hyvästelimme isän ja marssin etunenässä joukkuettani johtaen perheille tarkoitettuun jonoon, jota edelleen käytän röyhkeästi, vaikka lapseni kuopusta lukuun ottamatta ovat jo aika isoja. Mutta siitä huolimatta liikkuminen heidän kanssaan ei ole kauheasti helpottunut, ihan samanlaista kaaosta se on edelleen kuin kolme vuotta sitten.
Juuri kun läpivalaisun jälkeen pakkasin tavaroitani takaisin käsilaukkuun, virkailija huhuili minua ja osoitti pientä matkalaukkuani.
"Kuuluuko tämä teille?"
"Kyllä kuuluu."
"Siellä on sisällä laptop ja pullo!"
Öö tuota, voihan vitsi, olen unohtanut ottaa laptopin esiin, mietin kuumeisesti ja kaivoin sen matkalaukusta.
"Ja vielä se pullo!"
"Mikä pullo?" ihmettelin, kunnes muistin, että olin siististi pakannut Suomi 100 -tuliaissampanja Ayalanin käsimatkatavaroihini, jottei se vain särkyisi. Vasta silloin tajusin, että eihän käsimatkatavaroissa saa viedä pulloja. Olin huolella etsinyt sopivankokoisen muovipussin pienelle käsirasvaputelilleni ja jättänyt vesipullon suosiolla kotiin, muttei päähäni ollenkaan pälkähtänyt, että sampanjakin on nestettä. Onneksi loput tuliaiset: suomalaisen palkitun Teerenpeli 10 Years -viskin ja pienpanimon Kaski-olutpullon oli pakannut ruumaan menevään matkalaukkuun.
Vaihtoehtoja oli kaksi: joko palata takaisin viemään koko laukku ruumaan (jonka jälkeen olisin loppumatkan kantanut läppärin kainalossani) tai luovuttaa pullo. Onneksi tajusin, että mieheni ei ole ehtinyt vielä kauas. Onnistuin saamaan hänet kiinni ja hän palasi takaisin. Ohikulkeva lentokenttähenkilökuntaan kuuluva mies nappasi pullon kädestäni ja toimitti läpivalaisuportin kautta miehelleni.
Löysin tilalle samanlaisen sampanjapullon tax freestä, vaikka monissa Alkoissa ne on myyty jo loppuun.
Portilla kuulutettiin vielä vapaita paikkoja bisneksessä ja upgradausmahdollisuutta. Yritin vielä kerran tarjota mahdollisuutta, että lunastaisin paikat pisteillä ja rahalla, mutta Finnair ei ollut kiinnostunut tällaisesta tarjouksesta (vaikka mahdollisuudesta kerrotaan Finnair Plus -sivuilla). Paikat jäivät kai täyttämättä, sillä vielä koneessakin kuulutettiin vapaista paikoista.
Peking muuttuu päivässä. Lentokentälle saapuessamme minua alkoi jännittää, kun selvisi, että nykyisin kaikkien 14-70 -vuotiaiden pitää antaa sormenjäljet ennen passintarkastukseen menoa. Olemmeko me antaneet jo jossain sormenjälkemme, mietin kuumeisesti. Osaisinko toimia oikein? Loppujen lopuksi se oli suhteellisen helppoa. Vaikka passia hakiessani en meinannut millään saada sormenjälkiä jätettyä eikä iPhoneni ja iPadini avaudu sormenjälkitunnistuksellani, tällä kertaa kaikki sujui suuremmitta ongelmitta.
Lapset laskivat kulkeneensa samasta passintarkastuksesta läpi 10 kertaa, minulle tämä oli jo 13. kerta. Tuttua reittiä kuljimme takseille ja tilasimme erikoistaksin, normaalia isomman. Valokuvaankin asetuimme erään virkailijan toivomuksesta. Iso perhe hämmästyttää aina kiinalaisia.
Perillä meitä odottivat Linni ja tämän vierailulla oleva sisko, LM, vastaleivottu suklaakakku, kadulta meitä varten noudetut jian bingit ja kyltti, jossa luki suomeksi "TERVETULOA".
Päiväunet nukuttuamme oli jo myöhäinen iltapäivä. Linnin vanhin poika oli kirjoittanut minun vanhimmalle pojalleni pitkän herttaisen tervetulokirjeen, jossa hän opasti ystäväänsä tietokoneensa saloihin, jottei tällä tulisi aika pitkäksi, mutta näin ei ehtinyt käydä.
Kun heräsimme, Linnin ja LM:n samanikäiset lapset saapuivat jo koulusta ja koitti riemuisa jälleennäkemisen hetki. Minkään näköistä vuoden eroa ei näkynyt, jutut jatkuivat heti siitä, mihin vuosi sitten oli jääty.
Tämän jälkeen oli perjantainperinteen aika: äitien kokoontuminen klubitalon ravintolan terassilla lasten leikkiessä vieressä leikkipaikassa ja nurmikolla. Joka päivähän äidit ovat lapsia vastassa koulubussilla. Bussit kolistelevat letkassa portille ja vanhemmat poimivat omansa kyydistä. Talviaikaan kaikki huikkaavat äkkiä hei heit ja suuntaavat kotiinsa, mutta lämpimään aikaan lapset jäävät leikkipaikalle leikkimään ja jäätelöä syömään ja vanhemmat kerääntyvät juttelemaan. Minulla oli aina saksalaisporukka, jossa höpöttelimme joka päivä koulun jälkeen. Kun muina päivinä istuimme kiviaidalla tai seisoskelimme ravintolan vieressä, oli meillä, kuten monella muullakin porukalla, tapana perjantaisin istahtaa ravintolan terassin pöytään, kiipeilytelineen viereen, lasilliselle Watsonin sodavettä, limsaa tai tilata yhteinen valkoviinipullo, josta kukin sai lasillisen.
Tähän osallistuimme tulopäivänämme vanhan perinteen kunniaksi ja samalla sain tavata monia vanhoja tuttujani. Kun muut suuntasivat koteihinsa tai muualla, me jäimme terassille syömään. Kuopuksen suurin haave ennen Pekingin matkaa oli saada syödä klubitalon ravintolassa. Ensimmäinen toive toteutettu ensimmäisenä iltana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mukavaa jos jätät kommentin :)