Elämää ja ystävyyttä kansainvälisessä yhteisössä: monipuolisen kielivalikoiman merkityksestä



Kuva lainattu täältä

 

 

Vuosikymmenen ajan on Suomessa ajettu alas muiden vieraiden kielten opetusta, englanti kun muka riittää yksinään. Onhan se koko maailman yhteinen vieras kieli, lingua franca. Mikä on kyllä kukkua. Ensimmäisenä Pekingiin tullessamme käsitykseni englannin kielen yleismaailmallisuudesta romuttui kyllä täysin. Kansainvälisissä firmoissa on toki englannintaitajia, mutta tavallisen kansan kielitaito rajoittuu sanoihin hi ja bye-bye. Siitä huolimatta, että jo kotvan aikaa on kiinalaiskouluissa luettu englantia ensimmäisestä luokasta lähtien. Isoista kaupoista voi joskus löytyä hätätilanteessa joku englantia taitava työntekijä, mutta jokapäiväistä elämääni pääsen harvoin helpottamaan englannin kielellä. Kuinka monet kerrat olen yrittänyt selittää hyvin yksinkertaista asiaa englanniksi nuorelle työntekijälle (jonka pitäisi olla lukenut englantia koulussa aika monen vuoden ajan). Silti hän ei ole ymmärtänyt sanaakaan. Siinä ei tosin ole auttanut kiinanikaan.

 

Pari päivää sitten asioimme rautatieasemalla, jossa nuori virkailija nyökkäsi, kun kysyin kiinaksi, osaako hän englantia. Englanninkielisiin kysymyksiini hän vastasi näpyttelemällä vastauksen kiinaksi kääntäjään. Sanaakaan ei tullut suoraan hänen suustaan. Loppujen lopuksi minä vaihdoin kiinan kieleen, koska en ollut varma, menivätkö englanninkieliset kysymykseni perille.

 

Miehelleni kävi kerran kaupassa siten, että kassalla hänen edessään oli amerikkalainen mies joka vaahtosi nuorelle kassapojalle englanniksi. Kassapoika pyöritteli silmiään ymmärtämättä sanaakaan. Silloin amerikkalainen oli kumartunut tiskin yli kaikessa texasilaisleveydessään kohti tätä pojanrimpulaa ja raivonnut: ”Do you speak English? Say yes or no!” Hintelä kassapoika oli vaipunut yhä pienemmäksi ja yhä vain pyöritellyt silmiään – ymmärtämättä edelleenkään sanaakaan. Mieheni oli puuttunut asiaan ja todennut, että ei poika ymmärrä. Eikö se jo tullut selväksi. Ja sitä paitsi, onko asiasta syytä vaahdota noin. Amerikkalainen oli vilkaissut miestäni ja painellut suorin tein ovesta ulos.

 

Täytyy muistaa, että aivan sama kielitaidottomuustilanne on myös toisinpäin. Kiina on maailman puhutuin kieli, mutta kuinka moni ihminen Kiinan ja muutaman muun maan ulkopuolella osaa sitä sanaakaan? Tullessani ensimmäistä kertaa Pekingiin opettelin ensimmäisen sanani kiinaksi. Hei! Nĭ hăo! Joten jos minulle olisi joku raivonnut suu vaahdossa ni hui shuo Hanyu ma, huibuhui?, en minäkään olisi osannut vastata hänelle sanaakaan. Osaisitko sinä?

 

Vaikka monessa maassa toki pystyy selviämään englannin kielellä, jää kuitenkin paljosta paitsi, jos ei hallitse maan kieltä. Kieli ilmaisee kulttuuria, tapoja, jopa luonteenpiirteitä ja huumorintajua. Luin vuosi sitten Jonas Jonassonin mainion kirjan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Luin hitaasti nautin jokaisesta lauseesta, kirjan kielellisten ilmausten avulla luodusta sarkastisen humoristisesta hengestä, josta hehkutin myös postauksessani. Tuolloin ylistin kirjaa myös saksalaiselle ystävälleni, johon hän kertoi lukeneensa sen ja tylsistyneensä täysin. Kysyin, millä kielellä hän oli lukenut kirjan. Englanniksi. No siinäpä syy: englannin kieli ei taivu samanlaiseen lauserakenteilla ja sanajärjestyksillä leikittelyyn kuten ruotsi ja etenkin suomi. Hänen olisi kannattanut lukea se edes saksaksi, niin olisi saanut kirjasta aivan toisenlaisen kuvan! Kyse on tuskin vain kansanluonteidemme erilaisesta suhtautumisesta kuivaan mustaan huumoriin, saksalaisethan ovat siinä lajissa mestareita. Sitä paitsi yksi samaisen ystäväni lempikirjailijoista on Arto Paasilinna, joka lienee kenties jonassonilaisen huumorin esikuva. Paasilinnan kirjat ystäväni on lukenut toimivammalla käännöskielellä, nimittäin saksaksi.

 

Sisäpiiriin on myös vaikea päästä, jos ei puhu valtaporukan kieltä. Sen olen erityisesti huomannut asuessamme täällä Kiinassa monikultuurisessa kansainvälisessä yhteisössä. On amerikkalaiset, britit, ruotsalaiset ja suomalaiset. On ranskankieliset, saksankieliset ja lisäksi monta muuta ryhmää. Kuvaavaa on, että heti kun saman kielen puhujia on vähintään kaksi, he valitsevat yhteiseksi kielekseen sen, joka on kummallekin tutumpi tai mieluisampi. Ja aina se ei ole englanti! Naapurustossamme on aivan mielettömän ihana saksankielisten naisten porukka, johon minä kuulun myös. Kyse ei ole pelkästään äidinkielenään saksaa puhuvista, sillä moni meistä on ”ulkomaalainen”: yksi on puolalainen, toinen eteläamerikkalainen, kolmas italialainen. Ja yksi suomalainen, siis minä.

 

Koulubussia odottelee toinen porukka: ruotsalaiset. He muodostavat ison ryhmän, jolla on kivaa yhdessä: jutut lentävät ja nauretaan paljon. Muunkieliset katselevat vierestä kateellisina, ehkä hekin haluaisivat mukaan, muttei heillä ole tämän kielen taitoa. Joukossa on kuitenkin yksi ”ulkomaalainen”: minä jälleen. Ainoa ulkomaalainen ruotsintaitoinen.

 

Kuvaavaa on, että muunkieliset, joita toki myös yhdistäisi yksi kieli – nimittäin englanti – eivät kuitenkaan saa aikaiseksi samanlaista rupattelujengiä keskenään. He seisoskelevat sivussa yksinään tai juttelevat korkeintaan yhden ihmisen kanssa, vaisuun tyyliin how are you. Englanninkielisiä on nimittäin vain liikaa, me kaikki, ei sillä kielellä pysty luomaan samanlaista yhteishenkeä ja toveruutta. Itse asiassa tuskin tunnen edes niitä naapureitani, jotka eivät ole saksan- tai ruotsinkielisiä. Vaikka he asuisivat viereisessä talossa ja lapsemme kulkisivat samalla bussilla kouluun. Heihin en tutustu, koska päädyn aina siihen isoon porukkaan. Siihen jolla on hauskimmat jutut.

 

Vaikea on myös supisuomalaisten porukkaankaan tulla ulkomaalaisena. Vaikka me kuinka yrittäisimme hetken olla kohteliaita vierasta kohtaan ja puhua tälle englantia, vaihtuu kieli hyvin nopeasti kahden suomalaisen kesken suomeksi, tuntuuhan se nimittäin teennäiseltä puhua vierasta kieltä suomalaiselle. Olen muutamaan kertaan nähnyt joukkoomme eksyneen ulkomaalaisen istuvan pöydässä ypöyksin, kun ympärillä sorisee suomen kieli.

 

Huumorintaju ja hauskanpito ovat siis mielestäni erinomaisia syitä opiskella vieraita kieliä, vieläpä mahdollisimman monia.

 

Mutta kuinka onnistuu pitämään kielet erillään, sekoittamatta niitä vahingossa keskenään. Ei mitenkään. Väkisinkin ne menevät sekaisin. Tätä ilmiötä kuvaavat seuraavat nimitykset, jotka on lanseerattu maissa, joissa puhutaan useita kieliä. Singaporelaiset kuvaavat kieltään nimityksellä Singlish, se tulee sanoista Singaporean English. Tämä on tavallaan oma pidgin-kielensä, englantia, jota äännetään singaporelaisittain ja johon on lainattu paljon sanoja ja ilmaisuja muista maassa puhutuista kielistä. Kiinassa vastaavaa englantia kutsutaan nimellä Chinglish. Englannin kieli suomalaisella mausteella on puolestaan Finglishiä.

 

Työkielinäni Pekingissä ovat olleet englanti, suomi ja toisinaan myös ruotsi. Kiinaa soperran jokapäiväisessä elämässäni. Kuten yllä kerroin, ystävieni kanssa puhun enimmäkseen saksaa, naapurien kanssa puolestaan ruotsia. Kuvaavaa kuitenkin on, että me kaikki ulkomaalaiset sekoitamme erikielisiä sanoja puheeseemme, oli keskustelukielenämme mikä hyvänsä. Joko siksi, että jokin vieraskielinen sana vain kuvaa ilmiötä paremmin kuin sillä hetkellä käyttämämme keskustelukielen omaperäinen ilmaisu, tai koska kyseisen kielen sana ei vain sillä hetkellä satu muistumaan mieleemme.

 

Tänään vitsailimme aiheesta saksalaisten ystävieni kanssa. He wechattailivät (huomaa Finglish-sana)siitä, millaista saksan, englannin ja kiinan yhdistelmää, Dchinglishiä (Deutsch + Chinese + English) heistä kukin puhuu. Kaikki repesivät nauramaan wechat-hymiöin, kun liityin keskusteluun ja totesin puhuvani toisinaan Dchinfinglishiä, kotona puolestaan Dchinenguomea, vaikka eniten taidan kuitenkin käyttää Fichingliutschia. Jokapäiväisestä Dengfiyusta puhumattakaan. Ja kaikkea tietysti ruotsalaisittain murtaen ja yleismaailmallisin elein säestäen.

 

Kai Kiinan viranomaisetkin ovat huolestuneet pidgin-kielestään Chinglishistä, sillä viime viikolla astui kuulemma voimaan uusi laki, jonka mukaan ainoastaan natiivit englanninkieliset ulkomaalaiset saavat enää opettaa Kiinassa. Muunmaalaisia ei suvaita, jotteivät he opettaisi kieltä väärin. Hmm, väittäisin kyllä että kiinalaisten onnettoman kielitaidon taso on tuskin harvojen ulkomaalaisten opettajien syytä, mutta byrokraattisia päätöksiä tekevät eivät ehkä ole miettineet asiaa näin pitkälle. Hei, antaisivat opettajien opettaa ja kannustaisivat enemmin ihmisiä opiskelemaan ja käyttämään vieraita kieliä. Niin kuin meillä Suomessa, vai? Juupa juu...

Yhden päivän potpourri: kiinan kieltä ja kulttuuria, mongolialaista hotpottia ja pikkuisen myös shoppailua

 

 



Munuaisia



Seesamitahnakastike - bú là

 



Hĕn là




Marinoidut kurkut syödään salaattina



Neljä eri kastiketta: etikkainen yrtti, tulinen,
fermentoitu ja mieto seesaminsiemen

 

 

Opiskelen kiinan kieltä vanhempien lasteni eurooppalaisessa koulussa, jossa vanhempien kiinan jatkoryhmä kokoontuu kahtena päivänä viikossa. Koululle on matkaa n. 20 km, mikä tarkoittaa aamupäiväruuhkassa normaalisti noin tunnin ajomatkaa. Kaiken varalta aikaa on kuitenkin varattava reilusti, joten tiistaisin ja torstaisin tapaan jo aamuyhdeksältä pari naapurinrouvaa klubitalomme edustalla.

 

Yliystävällinen vartija tietää tuolloin olla hollilla, taksin kutsuminen lienee hänen kunniatehtävänsä (kaikkina muina aikoina tilaan itse puhelimellani Über-taksin, mutta tiistai- ja torstaiaamuisin annamme vartijan hankkia meille kyydin). Kun taksi saapuu, vartija avaa meille oven ja kertoo kuljettajalle määränpäämme, eurooppalaisen koulun.

 

Jos saavumme koululle hyvissä ajoin, jää meille mukavasti aikaa käydä naapurissa aamulattella länsimaisessa kahvilassa. Jos taas matkalla on ruuhkaa, ehdimme koululle nippanappa ajoissa.  

  

Opiskelemme kiinaa koulun kielellä, joka ei ole englanti. Tämä on siis myös keinoni pitää yllä tämänkin vieraan kielen taitoani sekä samalla tutustua lasteni koulun vanhempiin. Tavoittelen siis kolmea kärpästä yhdellä iskulla.

 

Kun oppitunnit loppuvat 12.30, suuntaamme usein ryhmän kanssa syömään jonnekin lähiravintolaan. Kiinalaisten lounasaika päättyy yhdeltä, joten tuohon aikaan on jo mukavan väljää ravintoloissa, jotka puolenpäivän aikaan ovat jo tupaten täynnä.

Tuntia paria myöhemmin istahdan samojen rouvien kanssa taksiin (yleensä puhelimella tilaamaani Überiin) ja ajamme kotiin Pekingin laitakaupungille. Ehdimme perille pientä ennen kuin nuorimmaisteni koulubussi saapuu ja minun pitää olla kuopusta vastassa bussilla. Parin tunnin kiinanopiskeluun menee käytännössä kokonainen työpäivä!

 

**

 

Kiinassa suositusta talviruoasta, mongolialaisesta hotpotista, on tullut kieliryhmämme suosikkilounasravintola. Hotpot tarkoittaa kiehuvaa lientä, joka kannetaan padassa pöytään ja jossa asiakkaat itse kypsentävät oman ateriansa. Ruokailu alkaa valitsemalla raaka-aineet. Ensin valitaan kasvikset, lihat, nuudelit ynnä muut keräämällä koodattuja poletteja tarjottimelle. Tämän jälkeen kassalla valitaan polettien avulla yksi tai kaksi lientä kolmesta eri vaihtoehdosta: mieto (bú là), keskitulinen (là yīdiănr) tai hyvin tulinen (hĕn là). Lisäksi asiakas valitsee haluamansa dippauskastikkeen: miedon seesamitahnasta valmistetun (bú là) tai chilisen (hĕn là). Kolmannesta vaihtoehdosta en ole aivan varma: joko sen hapan (suān) tai valkosipulinen (suàn), sanojen ääntämisessä en nimittäin valitettavasti tunnista eroa!

 

Tämän jälkeen istumme pöytään ja tarjoilija tuo meille padan, jonka yin ja yang –mallisissa lokeroissa on mausteet valmiina. Tulisessa lienee tahnaksi rouhittuna hieman kuivattua chiliä sekä paljon Pekingissä hyvin suosittua setsuaninpippuria, joka ei mielestäni ole niinkään tulista vaan pippurista ja jossa on hyvin vahva ja erikoinen jälkimaku. (Täytyy sanoa ettei tämä mauste ole minun ensisijaisia lempimakujani, mutta alan kai jo tottua.)  Mieto liemi vastaa aivan tavallista keittolientä Suomessa: mausteena on lähinnä sieniä, katkarapuja, inkivääriä ja gojimarjoja - Kiinassa suosittua terveysruokaa.

 

Tarjoilija kaataa mausteiden päälle vettä ja sytyttää kaasuliekin padan alle. Raaka-aineet tuodaan pöytään raakoina. Kun vesi kiehuu padassa, asiakkaat itse heittävät ainekset pataan ja noukkivat omilla puikoillaan suoraan suuhunsa sitä mukaa, kun ne kypsyvät. Jokaisella on omassa kulhossaan valitsemansa dippikastike, johon kypsät suupalat kastetaan. Vasta vähän aikaa sitten minulle selvisi, että seesamitahnakastiketta kuuluukin maustaa kastikkeilla ja yrteillä, jotka löytyvät ravintolan sivupöydältä. Yksistään se on aika tylsän makuista. 


Kuvat ovat enimmäkseen viime torstailta, jolloin pääsin viikkojen tauon jälkeen mukaan sekä oppitunnille että sen jälkeen syömään opiskelutoverieni kanssa.
 



Sovituskopissa



Pekingiläiseen talvimuotiin kuuluvat turkikset ja kimallus

 

 



Muumitkin ovat löytämässä tiensä Pekingiin

 

Ruokailun päätyttyä poimin koululta mukaan poikani, jonka kanssa saatoin kuluttaa aikaa muutaman tunnin suositussa länsimaisessa ostoskeskuksessa Solanassa - harvinaista herkkua
minulle.

Iltamme jatkui koululla vielä hyvin myöhään Kiinakerhon merkeissä. Kiinakerho kokoontuu kerran kuussa torstai-iltaisin ja lauantaisin, kun muutamasta koulun vanhemmasta ja sitäkin useammasta opettajasta muodostuva ryhmä kerääntyy tutustumaan Kiinan kulttuuriin. Viime vuonna mukana oli muutama lukiolainen, sekä yksi peruskoululainen: esikoiseni. Tänä vuonna muita koululaisia ei näy kuin omani, sillä tyttäreni jatkaa ja kuudesluokkalainen poikani halusi liittyä mukaan.

 

Illalla mieheni soitti. Ayin oli ollut tarkoitus olla kotonamme kuopuksen seurana kunnes Kolmonen saapuu koulusta. Mutta Kolmonen oli myöhästynyt bussista, koska bussiayi ei ollut huomannut hänen puuttuvan. Kun mies saapui töistä kotiin kuudelta illalla päästämään ayimme kotiin, ei Kolmosta näkynyt vieläkään eikä kukaan tiennyt hänen olinpaikastaan. Pojalle ei voinut edes soittaa, koska hänen prepaid-korttinsa on mennyt umpeen jo ajat sitten vähäisen soittelun vuoksi. Onneksi neuvokas poika oli etsinyt toisen bussin ja pääsi sen kyydissä kotiin.




Harhailua koulun käytävällä myöhään illalla

 

Huomenna on taas kiinantunti. Vesi kielellä odotan jo, mihin mahdamme päätyä lounaalle... Kenties tällä kertaa maistamaan hotpotia korealaisittain?

 

Kentän laidalla

 

 

 

 

 

  

 

Pojat vaihtopenkillä
- vaan eivät istuneet kauan penkillä...

sillä penkki haettiin pois parempaan tarkoitukseen
 - istuimeksi laukuille!

Pari kertaa elämäni aikana olen kuskannut lastani johonkin urheiluharrastukseen sen seurauksena, että olen yrittänyt pakottaa lastani harrastamaan liikuntaa. He kyllä soittavat (enemmän tai vähemmän innokkaasti), rakentavat robotteja legoista, pelaavat strategiapelejä, tutkivat tieteitä, näyttelevät - ja etenkin lukevat. He kaikki kantavat jatkuvasti kirjaa kainalossaan, lukeakseen sitä aina tilaisuuden tullen. Mutta urheilua ei heistä harrasta yksikään. Joitakin vuosia syyllistyin kirjoituksista, joissa huolestutaan nykylasten liikkumattomuudesta. Pakotin lapsia koripalloon ja luistelukerhoon, uimakouluun ja harrastamaan sirkusta. Hammasta purren ja itkua vääntäen he harrastivat. Lopulta laiskistuin, enkä jaksanut välittää lasteni liikkumattomuudesta. Istukoot ja lukekoot. Ehkä he kuolevat nuorempina, mutta ainakin ovat sitten saaneet onnellisemman lapsuuden.


Tänä syksynä Kolmonen itse päätti ilmoittautua koulunsa jalkapallon vierailupeleihin (ei varmaan oikea jalkapallotermi). Kuukauden ajan pojat treenasivat joka päivä koulun lounastauolla, ja eilen koitti suuri päivä: muutaman Pekingin kansainvälisen koulun välinen ottelupäivä kentällä viiden kilometrin päässä kotoamme. Isä ja pojat lähtivät aamulla autoillen, minä esikoisen kanssa perästä pyöräillen.


Ja niin minusta tuli ensimmäisen kerran jalkapallomama, joka kentänlaidalla kiljui: ”go go go!”   


Kentällä oli jäätävän kylmä, aurinko paistoi, mutta tuuli puhalsi pohjoisen kylmää viimaa. Pojat pelasivat t-paidoissaan, katsojat kääriytyivät villaponchoihin ja huiveihin. Villapaidat ja villakangastakit eivät riittäneet, väliin oli vedettävä ylle lämmittämään myös kevytuntuvatakit.



Sekin nähtiin taas, kuinka kiinalainen nainen röyhkeästi hääti vaihtopenkillä istuneet pienet pojat pois ja nappasi heidän pyllynsä alta penkin itselleen. Tai itse asiassa laukuilleen.



Yhtään maalia ei joukkue tehnyt ja se hetkeksi kiristi tunnelmaa. Mutta kun Kolmoselta kysyttiin, kumpi on tärkeämpää: maali vai pelaaminen, tuli hymyn kanssa vastaukseksi pelaaminen.  Päivä oli hänen mielestään mahtava ja palloa aikoo potkia jatkossakin. Ja voi mikä riemu syntyikään poikien keskuudessa, kun he iloitsivat palkinnoksi saamastaan pystistä. Sillä vaikka he eivät maaleja tehneetkään, poikien innokkuuden, yrittämisen ja mahtavan yhteishengen ja tiimityön ansiosta joukkue palkittiin hyvästä urheiluhengestä! 

Paluumatkalla totutin esikoista pyöräilyyn Pekingin liikenteessä. Minä, joka aina opetan lapsiani elämään sääntöjen mukaisesti (”Äiti, sä oot ite aina sanonut ettei saa kiroilla!”), näytin lapselleni, kuinka rikotaan liikennesääntöjä. Yksisuuntaista katua väärään suuntaan pyöräileminen tuntuu jopa turvallisemmalta kuin ajaminen oikeaan suuntaan. Näkee liikenteen ja osaa paremmin varautua. Mikään auto ei sujahda kapealla kadulla selän takaa ohi yllättäen – paitsi jos sekin ajaa väärään suuntaan…