Paljon mahtuu yhteen viikkoon: osa 3, jossa juhlitaan 99-vuotiaan Suomen itsenäisyyttä

 

 

 

 

 

Shanghain katselemiseen jäi aikaa vain tunti emmekä sinä aikana ennättäneet kuin kuljeskella Bundilla, josta otin eiliset kuvat. Vähänpä pystyn Shanghaita vertailemaan Pekingiin kahden taksimatkan ja Bundilla käyskentelyn perusteella, mutta Shanghai näytti olevan kuin yksi Euroopan kaupungeista. Keskusta on täynnä siirtomaavallan aikaisia taloja, jotka ovat kuin suoria kopioita eurooppalaisesta arkkitehtuurista sadan vuoden takaa. Hyvin kauniita minun silmääni, mutta vähän yllätyksettömiä. Peking on mielestäni eksoottisempi ja jännittävämpi.

Bundin tapaista kävelykatua saa Pekingistä hakea (ehkä hieman vastaava on Wanfujing, mutta sitä pitkin olen kävellyt vain kerran). Sen sijaan jalkakäytävät ovat iso ero Pekingiin verrattuna. Nyky-Pekingiä ei ole tarkoitettu kävelemiseen, vaan jalkakäytävät on istutettu täyteen puita tai tukittu muilla esineillä. Niinpä jalkaisin liikkuva yleensä siirtyy kävelemään pyörätielle, jossa puolestaan saa koko ajan varoa mopon tai auton alle jäämistä. Siksi aniharva kävelee Pekingissä (minun lisäkseni). Shanghaissakin jouduimme kävelemään ajotiellä, mutta aivan päinvastaisesta syystä: lauantaina iltapäivällä jalankulkijoita oli niin paljon. Jalkakäytävät olivat aivan tupaten täynnä väkeä. Pekingissä harvoin näkee niin paljon ihmisiä muualla kuin autoissa ruuhkassa.

 

Tunnin kävelykierroksen jälkeen meidän oli palattava art deco -hotellihuoneeseemme suihkuun ja valmistautumaan. Sekä hörppäämään kahvit pysyäksemme hereillä myöhäiseen iltaan.

Kello kuudelta nousimme hissillä kerroksen ylemmäksi. Odottavaisin mielin, sillä sen lisäksi että pääsisin upeisiin juhliin, arvasin tapaavani ja yllättäväni myös pari bloggariystävääni. Kaksi vuotta sitten, suunnitellessamme muuttoamme Pekingiin, yritin etsiä netistä suomalaisten pitämiä Peking-aiheisia blogeja – löytämättä ainoatakaan edelleen hengissä olevaa. Niinpä lopulta päädyin Shanghain suomalaisten blogeihin, joista kaksi on edelleen hengissä ja kirjoittajat asuvat Shanghaissa. Jossain vaiheessa tajusin, että Elämää Idän Pariisissa (Kuala Lumpurista Shanghaihin) –blogin kirjoittaja Sari ja minä olemme tavanneet toisemme kerran ihan luonnossa: yhteisen ystävämme saunaillassa Punavuoren kattojen yllä joskus viitisen vuotta sitten. Blogiemme kautta olen tutustunut myös toiseen Shanghain suomalaiseen, Sannaan, jonka käsialaa on This is the life –blogi.

 

Vuosi sitten he esittivät minulle kutsun jokavuotisiin Shanghain suomalaisten järjestämiin itsenäisyyspäivänjuhliin. Kun muutama viikko sitten The Hutong -kokkikurssilta tullessani kuulin parin Pekingin suomalaisen rouvan olevan menossa Shanghaihin osallistuakseen Suomi 99-juhlaan, ehdotin asiaa miehelleni ja hän yllättäen jopa otti innokkaasti ehdotukseni vastaan. Siitä huolimatta, että tiesimme käynnin olevan TODELLA pikainen huippukiireisestä viikostamme johtuen. Niin ostimme liput gaalaan ja lennoille sekä varasimme hotellihuoneen juhlavierastarjouksella. Bloggariystävilleni en vihjaissut tulostamme halaistua sanaa etukäteen. Päätin yllättää heidät.

 

Saman tien kun astuimme sisään juhlatilaan ja haimme katseellamme pekingiläisiä ystäviämme, huomasi mieheni jonkun tutun omasta firmastaan. Samanaikaisesti minä näin tämän vierellä Sarin, joka tunnisti minut siinä silmänräpäyksessä. Halasimme ja sitten yllätyimmekin kaikki, sillä selvisi, että Sari ja mieheni tuttava olivatkin pariskunta. Niin että miehet tunsivat toisensa työnsä kautta ja naiset vähän toisenlaisen työn kautta.

 

Sarin kanssa yhdessä etsimme käsiimme Sannan ja yllätimme hänet perusteellisesti. No, myöhemmin illalla selvisi, että yhteisiä tuttuja on meilläkin. Niin on pieni tämä meidän Suomi!

 

Kun vielä bongasimme useita aikaisemmin tapaamiamme ihmisiä, kuten erään pariskunnan viimekeväisestä Pekingin Finnish Spring Galasta, meillä riitti juttuseuraa ja tanssikavereita koko illaksi. Kovin teki mielemme jatkoille mukaan, mutta pakko oli lähteä puolenyön jälkeen koisaamaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aamulla klo 6.30 olimme hotellin aamiaishuoneen ensimmäiset vieraat. Kun me jo lopettelimme aamupalaa, saapuivat bändin solisti ja basisti suomalaisneitonen kainalossaan. Oli tainnut ilta vierähtää pitemmäksi, sillä he kaikki olivat vielä ilta-asuissaan. Hieman nuhraantuneissa tosin.

 

Tällä kertaa varmistimme kentän ja terminaalin useaan kertaan. Olisi ollut ikävä löytää itsemme Pudongin kentältä, kun koneemme lähti Hongqiaolta. Ennätimme hyvissä ajoin kentälle, kone lähti ajallaan ja pääsimme kommelluksitta Pekingiin.

 

Tunnin ennätimme levähtää kotona, kunnes meidän oli taas jatkettava matkaa Suomi-koulun joulujuhlaan, jossa minulla oli tärkeä rooli. Olin nimittäin syksyn aikana tehnyt erään luokan kanssa joulunäytelmän Charles Dickensin romaanista Saiturin joulu. Muutaman käytettävissämme olleen oppitunnin aikana oppilaat olivat tutustuneet tarinaan, käsikirjoittaneet sen uusiksi sekä harjoitelleet näytelmää. Minun tehtäväni oli tutustuttaa heidät tarinaan, auttaa käsikirjoituksen laatimisessa ja sitoa näytökset yhteen kertojan osuuksilla. Sekä olla ohjaaja.

 

Oli ihanaa syksyn aikana nähdä, kuinka innoissaan suomikoululaiset olivat näytelmän tekemisestä ja samalla täysin huomaamattaan harjoittelivat kaikkia kielitaidon osa-alueita: lukemista, kirjoittamista, kuuntelemista ja puhumista. Ja on upeaa, että vähäisestä käytössään olevasta ajasta huolimatta Suomi-koulu pystyy tarjoamaan heille monenlaisia elämyksiä, eikä pelkkää puurtamista kieliopin parissa ja Kulkuri-koulutehtävien tekemistä (3. luokasta eteenpäin oppilaat nimittäin opiskelevat Suomi-koulun puitteissa suomea äidinkielenä Suomen opetussuunnitelman mukaisesti ja saavat tästä myös todistuksen).

 

Oli myös mahtavaa, kuinka suuren suosion näytelmä sai ja kuinka onnellisia lapset itse olivat menestyksestään. Ja kuinka hienosti he hoitelivat hommat itsenäisesti. Eipä siinä ohjaajaa tarvittu muuhun kuin lukemaan kertojan osuuden. Ja senkin olisi voinut hoitaa heistä kuka hyvänsä.
 

Kolmoseltamme jäi valitettavasti Suomi-koulun väen keittämä joulupuuro ja leipomat kuivakakut väliin, koska hänen vatsansa kipeytyi ja hän nukkuikin pöydässä loppujuhlan ajan. Niinpä lähdin lasten kanssa kotiin ja jätin väliin Tatort-illan saksalaisravintolassa, jonne olisin mielelläni mennyt naapurinrouvien kanssa katsomaan Leipziger Tatort -poliisisarjan ensimmäistä ja tuhannetta osaa, olenhan seurannut saksalaiskrimejä koko ikäni. Kolmonen oli kovin kipeä koko illan ja nukkumaan mennessään hän oksensi. Sen jälkeen oli hillitön vatsakipu poissa.

 

Osa kuvista on saatu bloggariystävältäni Sarilta

 

Koulunkäyntiä Pekingissä, osa 3: Suomi-koulu (eli kuinka pysytään suomalaisina)

 

 

 

Tekemistä ja tapahtumia on tällä hetkellä niin paljon, että hyvä kun ne ehtii elää, puhumattakaan että niistä ennättäisi kirjoittamaan. Kouluilla järjestetään monenlaisia tempauksia ja teemaviikkoja, ilmojen lämpeneminen puolestaan saa ihmiset juhlatuulelle, tarkeneehan jo ulkonakin juhlia. Toukokuuhun ajoittuu sekä valmistujaisjuhlia että hyväntekeväisyystanssiaisia.

Kaiken tämän kiireen keskellä pitäisi ehtiä myös tekemään töitä. Onneksi työssäni alkoi juuri kahden viikon tauko ennen viimeistä loppurutistusta, joten kerkiän päivittämään joitakin viimeaikaisia kuulumisia.

Aloitanpa siis Suomi-koulun päättäjäisistä ja kevätjuhlasta, jota vietettiin viikko sitten äitienpäivän alla. Suomi-koulu antaa ulkosuomalaisille ja suomen kieltä ylläpitäville lapsille suomen kielen opetusta sekä tutustuttaa heitä suomalaiseen kulttuuriin. Koulua käydään lukuvuoden aikana 18 lauantaiaamuna (kaksi kertaa kuussa) kolme tuntia kerrallaan eli kyse on siis ylimääräisestä opiskelusta normaalin koulunkäynnin lisäksi. Koska koulupäivät kansainvälisissä kouluissa ovat muutenkin erittäin pitkiä (”kahdeksasta neljään”), tarkoittaa tämä karkeasti laskettuna 41,5 h (5-6 päivänä) viikossa koulunkäyntiä - yhtälailla eka- kuin 12.-luokkalaisenkin kohdalla.

Kolmonen opiskelee tämän lisäksi vielä kotona ylimääräistä vierasta kieltä (voidakseen jatkaa Suomessa aloitettuja opintojaan myöhemmin), joten hän käy koulua keskimäärin 43 tuntia viikossa, ja tämän päälle tulevat vielä läksyt. Sunnuntait kuluvat usein Kulkuri-tehtävien tekemisessä, nimittäin lähes kaikki koululaiset suorittavat Suomi-koulun yhteydessä äidinkielen opintoja Etäkoulu Kulkurissa. Tämä tarkoittaa sitä, että he opiskelevat lukuvuoden aikana suomen kielen oppimäärän peruskoulun opetussuunnitelman mukaisesti, osittain Suomi-koulun puitteissa, enimmäkseen kuitenkin kotona tehden kokeita ja kirjoittaen kirjoitelmia. Ne lähetetään Suomeen tarkistettavaksi ja arvosteltavaksi.

Suomi-koulua pidetään yllä suomalaisten vapaaehtoisten hartiavoimin. Opettajien, apuopettajien, avustajien ja johtokunnan lisäksi tekemistä riittää yhtä lailla kirjastonhoitajille kuin innokkaille leipureillekin (heitä kutsutaan tarjoiluvastaaviksi). Lapsia tutustetaan suomalaiseen kulttuuriin viettämällä Suomi-koulussa aivan samoja juhlia, joita heidän ikätoverinsa viettävät koulussaan Suomessa. Niinpä lähes jokaisella Suomi-koulukerralla tapahtuu jotain jännittävää: Aleksis Kiven päivää vietettiin kirjaston runopolulla ja leipomalla karjalanpiirakoita ja syömällä vispipuuroa, Kalevalanpäivänä isommat lapset tutustuivat kansalliseepokseen Kalevalaseuransivuilla ja pienimmät, alle kouluikäiset, kuuntelivat jurtassa opettajan lukemaa Kunnaksen Koirien Kalevalaa. Tämän jälkeen tarjolla oli hernekeittoa ja laskiaispullia. Lankalauantain koulupäivänä opettajat tekivät luokkiin pääsiäisaiheisen askarteluradan, jonka jälkeen maisteltiin rahkaa ja suklaamunia. Muutaman kerran vuodessa pelattiin myös avustajien johdolla sählyä. Tämän lisäksi kevään aikana katsottiin elokuva ”Risto Räppääjä ja polkupyörävaras” sekä vastaanotettiin innolla vieraita Suomesta: raumalainen interaktiivinen lastenyhtye Sähköankerias konsertoi koulussa Aasian Suomi-koulukiertueellaan.

Suomi-koulun tarkoitus on siis ahkeroimisen lisäksi antaa oppilaille Suomi-tietoutta mukavalla tavalla ja tehdä suomalaisuutta tutuksi. Antaa oppilaille positiivisia kokemuksia suomalaisuudesta ja innostaa heitä pitämään yllä vanhempiensa kieltä ja kulttuuria. Nimittäin koulun oppilaista monikaan ei ole koskaan itse asunut Suomessa, heille Suomi merkitsee vain isovanhempien maata, paikkaa jossa käydään kesälomalla, ja kieltä jota käytetään ainoastaan vanhempien kanssa ja Suomi-koulun piirissä. Siksi koulun ympärille muodostunut yhteisö on perheille erittäin tärkeä. Kyse on myös hyvin kiinteästä ja ainutlaatuisesta yhteisöstä, sillä koulun ympärille järjestettävät tapahtumat ovat nimittäin lähes ainoat suomalaisia yhdistävät tapahtumat Pekingissä. Saman porukan kesken vietetään vappujuhlia, samat ihmiset osallistuvat äitien- ja isäinpäiväbrunsseille ja järjestävät kissanristiäisiä ja aamukahveja. Nämä ihmiset ovat toisilleen se perhe ja suku, turvaverkosto, joka täällä heiltä puuttuu. Suomi-koulussa ihmisten on helppo tutustua toisiinsa yhteisen tekemisen myötä, sen ulkopuolella taas jää helposti ulkopuoliseksi.

Yhteisön jäseneksi pääsee ilman lapsiakin. Jäsenyyteen riittää innokkuus osallistua ja antaa omaa aikaansa. Nimittäin kiirettä ja tekemistä riittää kaikille. Jokainen Suomi-koulukerta on hyvin hektinen, koska kolmen tunnin aikana on ehdittävä sekä opiskella ops:in mukaisesti ja harjoitella kaikkia kielitaidon osa-alueita, että osallistua tapahtumiin, vierailla kirjastossa, syödä eväitä ja jopa harrastaa liikuntaa.

Siten kevätjuhla on hyvin merkittävä tapaus, niin aikuisten kuin lastenkin kannalta. Tämän jälkeen yksi etappi on saavutettu ja oppilaat voivat viimeinkin keskittyä päiväkouluunsa, jatkuuhan normaali koulu vielä juhannukseen asti ja loppurutistus on vielä edessä. Vanhemmilla on yksi huolehdittava ja muistutettava asia vähemmän. Opettajien ei enää tarvitse suunnitella tunteja. Kevätjuhlasta lähtien viikonloput ovat kaikille vapaapäiviä! Silti Suomi-koulun yhteisö kantaa myös kesän ajan: pienemmillä porukoilla tavataan vapaamuotoisesti vielä useaan kertaan kesän mittaan, ensimmäisen kerran jo heti seuraavana päivänä äitienpäivän brunssilla.

 

 

 

 

Touhutossut eli kuopuksen ryhmä esitti Hiiren aakkoset
- kuopusta ei tosin laulattanut, koska tyhmä-Äiti
oli pakottanut hänet pukemaan nappipaidan

 

Luokat kakkosesta kutoseen lauloivat
Suomi-koulun lukuisille lähtijöille
Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun
- moni ystävä jättää kesällä Pekingin

 

Jokaisesta kevään aikana luetusta
Suomi-koulukirjasta kasvaa lehti lukupuussa

 

Äitejä muistettiin ruusuin


ja ysejä kukkakimpuin (esikoinen sai myös stipendin)



 

Lopuksi kakulle, simalle ja munkeille

 

Äitienpäivänä

 

"Piti piirtää sellasta mistä äiti tykkää"
(ei siis autoja ja raketteja
vaan puita, lintuja ja perhosia, sekä yksi monkey..."

 

Sai Äiti yhden lentsikankin...

 

...ja liikuttavan ihanan kortin



Suomalaiset äitienpäiväbrunssilla: 12 aikuista ja 18 lasta

 

 

 

 

 

 

 

 

 
 

 
 

 

Malesialaista laksaa

 

Näin rakennetaan pekingin ankka

 

 

 

Pekingin ankka sulassa sovussa muiden eksoottisten kanssa

 

Finitos

Lapset tekivät äideille kukka-asetelmia

 

Hyvä olo kun on vatsa täynnä

 

 Aikaisemmat tekstini kouluista löydät näistä linkeistä: eurooppalaisessa koulussa, kansainvälisessä koulussa; sekä  näistä: Ensimmäinen ongelma: kuinka vaikeaa on päästä kouluun, Haku kansainväliseen kouluun  ja Koulu ja kielipolku. 

Koulunkäyntiä Pekingissä, osa 1: Eurooppalainen koulu

Lapsemme käyvät kahta eri koulua Pekingissä. Tähän ratkaisuun päädyimme, jotta lapsistamme kaksi vanhimpaa säilyttäisivät sen vieraan kielen taidot, jota he ovat jo vuosia opiskelleet, ja jotta he pääsisivät vielä palaamaan vanhaan kouluunsa.

Tämä isompien lasten käymä koulu Pekingissä on erittäin vaativa. Se saa rahoituksensa Euroopasta ja seuraa erään tietyn maan opetussuunnitelmaa. Lähes kaikki oppilaat puhuvat koulun kieltä äidinkielenään ja yhtä hyvää kielitaitoa edellytetään myös lapsiltamme. Kielitaito oli ehdottomana edellytyksenä jo keväällä kouluun haettaessa, jolloin jouduin tekemään hyvin paljon töitä vakuuttaakseni koulun johtokunnan siitä, että lapsemme kyllä selviävät. Ja että minä pystyn auttamaan heitä läksyissä. Mahdollisesti suurimpana syynä, miksi lapset pitkin hampain hyväksyttiin, olivat heidän erinomaiset todistuksensa. Ja ehkä sekin vaikutti, että expattien määrä on vähentynyt Pekingissä, sillä koulu tarvitsee maksajia…  

Lasten syksy on ollut hyvin rankka. Esikoinen on kyllä pärjännyt luokassaan ja opettajien kanssa hyvin ja ymmärtänyt näiden selkeää puhetta, mutta edelleenkin hän valittaa, ettei tajua luokkatovereittensa puheesta paljon mitään, nämä kai puhuvat murteita tai nuorisoslangia. Hän on saanut kavereita, joiden kanssa hän hengailee koulussa, muttei ole ystävystynyt kenenkään kanssa.     

Koulun kieltä hän opiskelee ”äidinkielenään”, mikä yläluokilla toki tarkoittaa vaativien kirjoitelmien ja pitkien esseiden kirjoittamista. Syksyn ensimmäisen viikonlopun väänsimme yhdessä runoanalyysiä, itkimme ja pakersimme. Minä yritin antaa neuvoja, tytär pohti ja kirjoitti. Mutta me selvisimme siitä!  Seuraavalla viikolla kuulimme, että yhtä lailla verta, hikeä ja kyyneliä olivat vuodattaneet luokkakaveritkin, jotka sentään kirjoittivat omalla äidinkielellään.

Koska esikoinen ei ole lukenut koulun pakollista toista vierasta kieltä, saimme anottua vapautuksen näistä kieliopinnoista. Anomus piti lähettää kyseisen maan opetusministeriöön. Ehtona vapautukselle on ruotsin opiskelu itsenäisesti. Kun luokkatoverit menevät omalle tunnilleen, esikoinen menee kirjastoon tekemään yksin ruotsintehtäviään. Viikonloppuisin teemme yhdessä kotona keskustelutehtävät sekä netistä löytyvät kuuntelut. Lisäksi hän opiskelee kiinaa vapaavalintaisena kielenä sekä suorittaa suomen kielen oppimäärää Suomi-koulussa ja Kulkurikoulussa (selitän niistä lisää toisella kerralla). Latinan hän on valitettavasti joutunut jättämään kesken, koska ei sille löydy opettajaa kotoa eikä se mahtunut lukujärjestykseen.

Meidän 9.-luokkalaisella on yhteensä 38 oppituntia (à 45 min) viikossa normaalia koulua, jonka päälle tulevat vielä suomen ja ruotsin opinnot sekä tietysti kaikki läksyt. Lisäksi päivittäin hänellä menee koulumatkoihin vähintään kaksi tuntia: lähtö on aamulla ennen seitsemää ja paluu aikaisintaan 16.30. Ruuhkien vuoksi aikaa voi kulua enemmänkin.

Esikoista vähän harmittaa, että hänen numeronsa ovat jonkin verran tippuneet viimevuotisista, mikä tosin ei johdu pelkästään kielellisistä puutteista vaan myös siitä, että hänelle esseiden kirjoittaminen koevastauksina on uutta. Suomessa taitaa olla paljonkin hajontaa peruskoulujen välillä siinä, kuinka paljon niissä harjoitellaan esseevastausten kirjoittamista. Lisäksi hän kokee olevansa luokkakavereitaan huonompi suullisten esitysten pitämisessä, sillä Suomessa puhetaitoa harjoitellaan selvästi hyvin paljon vähemmän kuin muualla Euroopassa. Tämä näkyy kuulemma englannintunneillakin. Tytär arvioi olevansa kirjallisesti hyvä mutta suullisesti huono ilmaisemaan itseään.   

Esikoinen pohtii myös sitä, kuinka paljon numeroiden putoaminen vaikuttaa hänen yläasteen päästötodistuksensa lopulliseen arvosanaan ja lukioon pyrkimiseen. Arvosana lasketaan yläasteen kahden viimeisen vuoden arvosanojen perusteella, joten hänen oloaan ei helpota, vaikka yritän lohduttaa, että kyllä ne arvosanat keväällä taas paranevat. Ja että hän saa joka tapauksessa hyvät paperit ja varmasti pääsee hyvään lukioon. Vaikkei pääsisikään siihen huippulukioon, johon vaaditaan kympin keskiarvo! (Tai ehkä jopa parempi niin…)

Yritän lohduttaa, että sen sijaan hän saa loistavan ja monipuolisen kielitaidon sekä paljon maailmalta kerättyä yleissivistystä ja kulttuurien tuntemusta ja ymmärrystä. (Teini ei tosin vielä anna niille arvoa.)

**

Ensimmäisten viikkojen ajan viidesluokkalaisen polku oli kovin muhkurainen. Häntä jännitti puhua koulun kieltä, koska hän koki toisten oppilaiden nauravan ”hassulle puheelleen”. Niinpä hän puhui ainoastaan englantia, sekä luokkakavereilleen että opettajilleen. Hänen oloaan ei lainkaan helpottanut se, että heti ensimmäisellä viikolla kaikki luokan oppilaat testattiin koulun kielen eli ”äidinkielen” sekä matematiikan taidoissa. Oppilaat tekivät testit tietokoneella ja ohjelma tulkitsi tulokset. Lapsiparka ei uskaltanut ensin edes näyttää tuloksiaan kotona, toi ne vasta sitten näytille, kun aloin kyselemään niiden perään. Kun viimein näin testitulokset, en voinut kuin revetä nauruun. Niin tylyin sanankääntein hänen ”äidinkielentaitoaan” arvioitiin ”keskimääräistä huomattavasti heikommaksi”. Osoitin hänelle numerotulokset diagrammeina ja totesin, että tuloshan on suorastaan hyvä – vieraan kielen puhujaksi. Sekä lohdutin, että keväällä nämäkin tulokset näyttävät jo aivan toisenlaisilta.

Onneksi syyskuun lopussa hänen luokkansa lähti yhdessä viikon kestävälle matkalle ja sinä aikana hänen suullinen taitonsa koheni huomattavasti ja samalla rohkeutensa ja itseluottamuksensa kasvoi, hän sai kavereita ja löysi paikkansa luokasta. Hän ryhtyi jopa urheilemaan: ensimmäistä kertaa eläessään hän ryhtyi pelaamaan jalkapalloa, koska hän löysi kavereita peliporukasta!

Syyslukukauden alussa hän teki kaikki läksyt yhdessä jommankumman vanhemman kanssa: jok’ikisen matematiikan kysymyksen selitimme hänelle ja kirjoitimme yhdessä sanalliset vastaukset. Biologian lukukappaleet opiskelin ensin itse, selitin hänelle suomeksi ja lopuksi kävimme vielä tekstin läpi lähes sanasta sanaan. Tämän jälkeen mietimme ja kirjoitimme yhdessä tehtävien vastaukset. Joka ainoa ilta hänen läksyjensä parissa kului tuntikausia! Ilmoitin hänet koulun läksykerhoon, jotta hän saisi opettajalta apua ja opastusta, mutta myöhemmin selvisi, ettei poika kehdannut pyytää apua (”en kuitenkaan ymmärtäisi mitään opettajan selityksestä”) ja teki läksykerhossa ainoastaan niitä läksyjä, jotka hän osasi tehdä yksinkin! Niinpä hän lopetti läksykerhon kahden kerran jälkeen ja jatkoimme työskentelyä kotona.

Kahdella tunnilla viikossa hän saa pienryhmässä tukiopetusta koulun kielessä. Meidän vanhempien mielestä tämä on loistava asia, mutta lasta itseään harmittaa. Koulussa on nimittäin äidinkielessä tai matematiikassa mahdollista osallistua joko tukiopetukseen tai edistyneiden ryhmään, mutta ainoastaan yhteen näistä kombinaatioista. Jos hän ei siis olisi joutunut kielen tukiopetukseen, pääsisi hän matematiikassa edistyneiden ryhmään… Hänet oli jo valittu siihen, kunnes hänet siirrettiin tukiopetukseen. L

Muutoin hän opiskelee luokkatovereittensa kanssa samassa äidinkielen opetusryhmässä, samoja asioita ja käsitteitä kuin toisetkin: kuinka kirjoitetaan tarina, kuinka luodaan jännitysmomentti, kuinka loppuhuipennus? Millainen on hyvä aloitus? Tällainen kirjoittaminen vaatii omalla äidinkielelläkin laajaa ja monipuolista sanavarastoa, puhumattakaan että vieraalla kielellä tämä vaatii vuosia edeltäneet kieliopinnot.

Pikkuhiljaa (ja loppujen lopuksi erittäin nopeasti) on uurastuksemme alkanut tuottaa tulosta. Mahtoiko hän tietää edes menneen ajan muotoja aloittaessaan koulun elokuussa. Kolmen kuukauden koulunkäynnin aikana hän oppinut pärjäämään luokassa, ymmärtämään, puhumaan, kirjoittamaan, jopa selviämään koulutöistään lähes itsenäisesti. Biologian kokeeseen hän valmistautui yksin ja sai kokeesta arvosanan hyvä (rimaa hipoen mutta silti). Ilon- ja ylpeydenaiheita olemme kokeneet jo moneen otteeseen. Paljon kuuluu kiitosta opettajien loistavalle tilannetajulle ja pedagogiselle silmälle: esimerkiksi ”äidinkielen” tunnilla hän sai pitää kirjaesitelmän omalla äidinkielellään, ainoastaan katkelman kirjastaan hän luki koulun kielellä. Poika otti tilanteesta vaarin ja nautti saadessaan puhua luokkakavereilleen suomea. Varmaan se näkyi selvästi ulospäin, sillä nämä pitivät hänen esitelmäänsä päivän parhaana!  

Toisena päivänä musiikinopettaja kehotti oppilaita antamaan Kakkoselle aplodit, koska tämä sai ainoana koko luokastaan täydet pisteet musiikinkokeesta, ”vaikka oli ainoa joka ei kirjoittanut äidinkielellään…” (kokeessa ei tosin kovin korkeaa kielitaitoa vaadittu, ennemminkin musiikintermien osaamista ja tietämistä). Mutta itsetunnon kohottamiseen tällä oli vaikutusta. Äitinä minua suorastaan liikutti, kuinka riemuissaan lapsi oli tullessaan kotiin ja kertoessaan koko luokan taputtaneen hänelle.  

Englannin ja matematiikan tunnit ovat hänelle erityisen tärkeitä, koska niissä hän on kielellisesti samalla viivalla toisten oppilaiden kanssa. Toisin kuin moni nykyisistä luokkakavereistaan, hän ei ole aikaisemmin opiskellut englantia, mutta on oppinut sitä pelaamalla tietokonepelejä englanniksi, tutkimalla vaikeita englanninkielisiä pelikirjoja sekä katsomalla YouTubesta ohjevideoita – kaikki puhtaasti oman mielenkiinnon ja harrastusten vuoksi. Hänen nykykoulussaan on englanninkielen oppitunneilla tasoryhmät ja viime viikolla hänen suureksi riemukseen siirrettiin alimmalta tasolta keskitasolle. 

Tämä syksy on kasvattanut minua varmaan yhtä paljon kuin lapsianikin. Olen oppinut ymmärtämään paremmin maahanmuuttajalasten tilannetta koulussa. Tajuamaan sen, kuinka paljon he ja heidän vanhempansa joutuvat tekemään töitä, jotta lapset selviäisivät suomalaisessa peruskoulussa. Kuinka valtavan paljon työtä ja kirjojen ääressä istuttuja iltoja on takanaan niillä lapsilla, jotka pärjäävät koulussa hyvin, suomalaislasten rinnalla ja jopa paremmin. Ei ole siis ihme, jos moni turhautuu ja lannistuu, antaa periksi. Etenkin jos vanhemmilla itselläänkään ei ole tarvittavia valmiuksia antaa lapselleen tukea ja apua: ei ole koulutusta eikä suomen kielen taitoa. Jos itse joutuisin auttamaan lapsiani koulutöissä kiinaksi, mitähän siitäkin tulisi? Tuskin yhtään mitään.

Muita kirjoituksiani aiheesta löytyy näiltä sivuilta: eurooppalaisessa koulussa, kansainvälisessä koulussa, Suomi-koulussa (eli kuinka pysytään suomalaisina) sekä  näistä: Ensimmäinen ongelma: kuinka vaikeaa on päästä kouluun, Haku kansainväliseen kouluun  ja Koulu ja kielipolku. 

Turistina historiallisissa hutongeissa

Paraatipäivän jälkeiset kolme viikkoa ovat jatkuneet edelleen kauhean kiireisinä. Tänä aikana vapaapäiviä meillä on ollut melkein kokonaiset kaksi päivää! Nimittäin paitsi läksyissä auttamista, edellyttää lasten koulunkäynti vanhemmiltakin ylettömän paljon osallistumista. Suomessa jo vuosia täysin omatoimisesti koulunsa hoitaneet lapset ovat täällä yhtäkkiä kielitaidottomina täysin vanhempiensa vastuulla, ja joka ilta yhdessä läksyjen tekemiseen kuluu tuntikausia. Normaalin koulun päälle opiskellaan myös Suomi-koulussa ja suoritetaan äidinkielenopintoja kotona Etäkoulu Kulkurissa. Tämän päälle vanhempia työllistävät myös koulueväät, vapaaehtoistyö ja osallistuminen sekä koulujen että Suomi-yhteisön aktiviteetteihin. Kaiken lisäksi liikkuminen paikasta toiseen on Pekingissä aivan oma lukunsa!

Mutta nyt haluan kertoa yhdestä mieleenpainuvasta päivästä parisen viikkoa sitten.

 

**

Yhden aamupäivän Äiti ottaa vapaaksi ja ilmoittautuu Ykkösen ja Kakkosen koulun vanhempaintoimikunnan järjestämälle hutong-kierrokselle tutustuakseen hieman nykyiseen kotikaupunkiinsa. Hutongit ovat Pekingin alkuperäisasutusta: kapeita kujia viehättävine, alkeellisine, vanhoine taloineen. Kesällä perhe on jo vieraillut eräällä hutong-alueella, mutta nyt Äidillä on mahdollisuus osallistua opastettuun kierrokseen. Koulujen ja ulkomaalaisyhteisöjen järjestämät tutustumiskäynnit ovat aina sinänsä mielenkiintoisia, koska niihin saadaan usein oppaiksi ihmisiä, jotka ovat asuneet paikkakunnalla jo pidempään, eräänlaista sisäpiirinväkeä. Tälle kierrokselle on lupautunut oppaiksi kaksi eurooppalaista sinologia, kiinan kielen ja kulttuurin tutkijaa.

 Aamulla Äiti könyää sängystään jo viideltä ylös saadakseen omat aamutoimensa tehtyä ennen ensimmäisten lasten herättelyä kuudelta. Tämän jälkeen seuraavat puolitoista tuntia ovat jokapäiväistä hektistä lasten ”varustelua” koulupäivää varten, sillä heille pitää saada eväät ja välipalat mukaan. Isompien koulubussi lähtee seitsemältä ja pienempien varttia ennen kahdeksaa. Äidin saattaessa nuorempia portille lähtee Isä ajamaan töihin keskustan suuntaan kollega kyydissään.

Saateltuaan pienimmät koulubussiin siirtyy Äiti taloyhtiön klubitalolle odottelemaan paria ystäväänsä, jotka ovat lähdössä hänen kanssaan hutong-kierrokselle. Heistä vain toinen ilmaantuu paikalle, sillä toisen äidin lapsi on sairastunut yöllä oksennustautiin, yhteen niistä taudeista, joita jo paraikaa kiertää kouluissa ja naapuritaloissa.

Klubitalon eteen kaartaa taksi ja Äidit hyppäävät kyytiin näyttäen kuskille korttia, jossa koulun osoite lukee kiinankielisin kirjaimin. 40 kilometrin matkalle on varattu aikaa tunti ja äidit antautuvat antoisaan höpöttelyyn keskenään. Jonkin ajan päästä he havahtuvat: perillä pitäisi olla jo vartin päästä, mutta taksi edelleen seisoo ruuhkassa vain muutaman ajokilometrin päässä lähtöpaikasta! 

Ystävä, M nimeltään, on vieläpä Äitiäkin tuoreempi Pekingin asukas, joten hänellä ei ole vielä paikallista puhelinliittymää eikä sen vuoksi puhelintakaan mukanaan. Onneksi Äidillä on kännykkä ja sen kautta hän löytää sähköpostistaan kierroksen järjestäjän, erään vanhempainyhdistyksen jäsenen, puhelinnumero. Äiti ojentaa puhelimen M:lle. Kumpikaan ei puhu äidinkieltään, mutta M hallitsee puhelimessa puhumisen paremmin. Yhteys saadaan, usean yrityksen jälkeen kierroksen järjestäjä vastaa, mutta kuuluvuus on hyvin heikko. M joutuu katkaisemaan puhelun. Äiti lähettää järjestäjälle tekstiviestin muttei saa siihen vastausta. Hän yrittää soittaa Isälle, mutta puhelimesta kuuluu vain kiinankielinen nauhoitettu tiedotus. Nyt Äitiä alkaa jo hermostuttaa. Ei kai hänen puhelimestaan ole loppunut saldo (mikä ei olisi ensimmäinen kerta, sillä rahan lataaminen prepaid-liittymään on hyvin monimutkaista ja loppumisen huomaa yleensä vasta silloin, kun puhelin ei enää toimi. Tosin ei se aina toimi muutenkaan, sillä verkkoa ei usein löydy…).  

Jonkin ajan päästä, taksin seisoessa edelleen lähes samassa paikassa, äitien ollessa jo auttamatta myöhässä ja muun ryhmän odotellessa heitä perillä minibussissaan, yrittää M uudelleen soittaa järjestäjälle. Viimein yhteys myös toimii. Järjestäjä toteaa, ettei muu ryhmä voi enää odotella, sekä ilmoittaa määränpääksi Kiinan rautatiemuseon, jonne äitien pitäisi seurata perässä.

Rautatiemuseo, jossain Äiti on nähnyt sen, valkoisen kolonialististyylisen rakennuksen. Äiti yrittää kuumeisesti kaivella muistinsa lokeroita. Sähköpostissa on mainittu heidän tutustumiskohteenaan olevan Qianmenin hutongit. Qianmen! Silloin Äiti muistaa. Qianmenin vanha portti. Se on Tian’anmenin lähettyvillä.  Siellähän he kävivät kesäkuussa ja kuvasivat tuota porttia. Heidän kiertäessään autollaan Tian’anmenin ympäri hän näki tuona päivänä rautatiemuseon. Mutta missä, sitä hän yrittää kuumeisesti muistella.

”Wŏmen qù Qianmen”, koputtaa Äiti kuskia olkapäähän. Viimein he ovat selvinneet moottoritielle ja pahin on ruuhka on jo takanaan. Parhaillaan liikenne sujuu hyvin ja taksi kiitää kahdeksaakymppiä moottoritiellä. Vanha mies hätääntyy, vilkuilee kysyvästi taakseen ajaessaan. Mitä ihmettä tuo nainen oikein haluaa? Äiti toistelee: ”Wŏmen qù Qianmen!”

Kuljettaja pysäyttää auton moottoritien laitaan ja kääntyy katsomaan taakseen. Äiti on saanut kaivettua käsilaukustaan suuren paperikartan ja levitettyä sen auki syliinsä. Mistä löytyy Qianmen? Missä on kartalla Tian’anmen? Kuljettaja odottaa kysyvän näköisenä, hermostuu jo. Viimein keskeltä karttaa löytyy vihreä suorakaiteenmuotoinen aukio, se jonka kaikki varmaan ovat joskus nähneet kuvissa Pekingistä. Aukio, jonka reunalla on punainen talo ja sen seinässä on jättimäinen Puhemiehen kuva. Suorakaiteen alapuolelle karttaan on merkitty Qianmenin metroasema. Sen Äiti ympyröi ja näyttää kuljettajalle. ”Me menemme Qianmenille!”

Hetken päästä Äidin puhelin piippaa tekstiviestin saapumista. Kierroksen järjestäjä lähettää Äidille kartan, johon on merkitty määränpää. Sen mukaan rautatiemuseo on aivan metroaseman vieressä. Äiti etsii Google mapsistä heidän olinpaikkansa ja toteaa kuskin olevan oikealla reitillä. Hän ja M huokaisevat helpotuksesta. Peli ei ole vielä menetetty!

Puolentoista tunnin kyydityksen jälkeen he saapuvat viimein perille. Muu ryhmä saapuu pikkubussillaan vasta heidän jälkeensä. ”Kuinka te osasitte selittää kuskille uuden määränpään”, ihmettelevät muut ja M kertoo näille, kuinka Äiti osaa onneksi kiinaa. (Vaikka Äidin kielitaito on erittäin vähäistä, kannattaa nämä kolme asiaa olla mukana, jotta parhaiten löytää taksilla perille Pekingissä: hitunen kiinan kielen taitoa, kartta sekä kännykkä ladattuna täyteen appseja ja karttoja.)

 

Rautatiemuseo sijaitsee aika komeassa rakennuksessa

 

Zhengyanmen-portti

 

Hollantilaisista sinologeista toinen, Inge, ottaa ryhmäläisistä puolet haltuunsa ja johdattelee Zhengyanmenin komean portin alta pienelle kujalle. Hän kertoo tämän hutong-alueen mielenkiintoisesta yli 500-vuotisesta historiasta.

Alueella oli asutusta ja vilkasta kaupankäyntiä jo Ming-dynastian aikoihin, jolloin kaupungin ympärille rakennettiin muuri suojelemaan kaupunkia mongolien hyökkäykseltä. Tätä seuranneen Qing-dynastian aikaan, mantsujen hallitessa Kiinaa 1600-luvulta lähtien, muurien sisäpuolella sai asua vain korkea-arvoisin väki. Muut Pekingin entiset asukkaat häädettiin muurin ulkopuolelle. Niinpä muurin välittömässä läheisyydessä mutta sen ulkopuolella sijaitseva asuinalue alkoi paisua ja samalla siitä tuli vilkas kauppakäynnin ja huvittelun paikka, jossa aterioitiin ravintoloissa ja myytiin luksustuotteita, esitettiin oopperaa. Myöhemmin alue köyhtyi ja siitä tuli kurjuuden, prostituution ja oopiuminpolton synninpesä. Vuonna 1949 suuren puhdistuksen aikaan bordellit hävitettiin ja talot annettiin köyhille perheille (nähtävästi kannustukseksi lasten hankkimiseksi).

 

 

 

 

 


Lasten lemppareita: hutong-leivonnaisia (saivat taas tuliaisiksi)

 




Sisäelimiä ja tofua keitossa

 

 

 

 

Tänä päivänä alue ei suinkaan ole varatonta (ottaen huomioon jo sen keskeisen kalliin sijainnin) mutta hyvin alkeellista. Monissa taloissa ei ole omia vessoja, vaan niiden asukkaat käyttävät kujilla sijaitsevia yleisökäymälöitä. Siksi alueen asukaskanta vanhenee nuorten muuttaessa modernien mukavuuksien pariin. Tämä - kuten muutkin hutongit -pienenee jatkuvasti asukkaiden muuttaessa pois ja kaivinkoneiden ja puskutraktoreiden pannessa talot nurin. Joka puolella tilalle nousee uusia korkeita taloja kaupungin väkimäärän kasvamisen paineessa.

Monet tämän hutong-alueen taloista ovat vanhoja, mutta niiden julkisivut näyttävät uusilta. Inge näyttää talojen sisäänkäyntejä ja kiinnittää kuulijoidensa huomion niiden välisiin eroihin. Ennen talon omistajan ammatin ja arvon pystyi tunnistamaan pelkästään ulko-ovea katsomalla. Jos talossa on aikoinaan asunut virkailija, on ovensuun kivet hakattu kirjanmuotoisiksi. Jos asukas on puolestaan ollut sotilas, kivet ovat pyöreitä ja muistuttavat rumpuja. Oven yläpuolella törröttävistä kattoparruista (beams) voi laskea talonomistajan korkea-arvoisuuden. Mitä enemmän poikkipuita, sitä korkeampi status. Suurinta määrää eli neljäätoista ei kuitenkaan voinut olla kenelläkään muulla kuin prinsessalla.

 

 

Virkamiehen talo

 


Kirja sen merkkinä

 


Rumpu eli sotilaan talo

 


Upouusi ovi ja kaksi parrua

 

 

 

 

 

 

 

 


Pyykkipäivä

 



Talvi on tulossa, peitot pesussa

 

 

Inge pysähtyy erään oven kohdalla ja kiinnittää kuulijoiden huomion sen pielen puisiin koristeleikkauksiin, niiden symboliikkaan. Vieressä on yksi kadun yleisistä käymälöistä, ovellaan tuttu kansainvälinen, hamepukuista naista esittävä merkki. Eräs ryhmän naisista livahtaa vaivihkaa ovesta sisään, jolloin Äitikin toteaa hetken olevan otollinen helpotukselle. Äiti menee naisen perässä ja hieman arkaillen astuu avoimesta ovesta, miettien mahtaako käymälässä olla useampiakin koppeja kuin yksi. Mutta harmaassa huoneessa ei ole lainkaan koppeja vaan pelkkiä reikiä lattiassa. Kolme hohtavaa metallireunaista, pisaranmuotoista syvää reikää sekä yksi jalallinen allas. Nainen seisoo housut kintuissa ja tuijottaa Äitiä. Äiti nolostuu eikä hämmentyneenä tiedä kuinka toimia: pyllistääkö viereen toiselle reiälle vai mennäkö säädyllisesti oven ulkopuolelle odottelemaan? Äiti astuu ensin sisään, rynnii sitten huoneesta ulos tajuttuaan, etteivät kaikki eurooppalaiset ole tottuneita riisuutumaan alasti ventovieraan silmien edessä, puhumattakaan asioidensa tekemisestä. Päästyään ulos hän kääntyy vielä kerran ja lujasti kiskaisten vetää oven kiinni perässään. Kuuluu kovaääninen kilahdus, kun ovistoppari lentää kaaressa ilmaan, osuu reiän metalliseen reunaan ja plops!, katoaa sen sileän tien.

  

Hetken päästä nainen tulee ulos ja Äiti menee vuorostaan sisään. Etsiessään koukkua laukulleen hän panee merkille WC:n hämmästyttävän siisteyden. Se on niin ylettömän putipuhdas ja hajuton, vaikkei kyseessä edes ole huuhdeltava vesivessa vaan nykyaikainen ulkohuusi (reiästä näkyy syvällä säiliössä lilluvat jätökset), että vaatekoukun puuttuessa Äiti pystyy jopa laskemaan käsilaukkunsa ovenpieleen lattialle - mitä Äiti ei koskaan ilkeä tehdä yleisessä vessassa edes Suomessakaan! Paperi tosin pitäisi tuoda tullessaan, laukusta on kleenexit loppu, eikä kiinalaisissa vessoissa ole ämpäriä ja kuuppaa kuten Aasian eteläosissa. Huoneessa olevan altaankin Äiti epäilee olevan tarkoitettu ennemmin pöntöllä istumiseen kuin käsienpesuun. Ei siitä ainakaan hanaa löydy. (Joten kun hän hetken päästä haukkaa katukauppiaalta ostamaansa täytettyä taikinanyyttiä, toteaa hän tyytyväisenä käsien onneksi säilyneen puhtaina…)     




Sinne se katosi - se ovistoppari

 

 


Tuoretta kalaa

 

Setä on tainnut käydä kalaostoksilla

 

 

 

Taikinanyyttejä ja teessä marinoituja munia

 

 


Tyttö myy täytettyjä taikinanyyttejä. Lienevätköhän nämä nimeltään baozi

 


Lounaaksi yksi kasvis-baozi

 


Suutari työssään

 
 

Kun Äiti myöhemmin pyytää naiselta anteeksi törmäilyään vessaan, tämä kohauttaa olkiaan ja toteaa ykskantaan, että ”tämähän on Kiina!”  

Kuten normaalit turistit he kävelevät, katselevat, kuuntelevat ja kuvaavat herkeämättä, räpsivät kuvia kaikesta mikä on, mikä istuu, seisoo, liikkuu, mikä näyttää joltain. Kuvia napsitaan lupia kyselemättä, koska kysymystä ja vastausta tuskin ymmärrettäisiin ja koska ryhmän mukana on pysyttävä, omille teilleen ei voi jäädä pitkäksi aikaa tai eksyy ryhmästä. He käyttäytyvät juuri niin ärsyttävästi kuin ne turistit, jotka heidän tunkeutuvat heidän omille kotikulmilleen. Monen kuvatun varmaan tekisi mieli huitoa käsillään ja huutaa ei. Tai ”Bú yào!”



Liu chang eli pitsitehtaasta nimensä saanut antiikkikatu

 


"antiikkia"

 

 



Siveltimien tekijöitä työssään kalligrafialiikkeessä

 


Komeasti kaiverrettu kalligrafin levy musteen tekemistä varten: tämän päällä kuiva muste murskataan ja ohennetaan vedellä

 


Harvinainen vanha ovi, koska ovissa on vielä kaiverrukset

 


10 parrua = hyvin korkea-arvoinen virkamies

 


McDonaldsin lähetti työssään

Kierrätysohjeita talonseinässä

 


Eloonjäämisopas

 

 

Päivä on lämmin, lämpötila nousee 30 asteeseen ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Väsyneet vaeltajat palaavat minibussikyydillä koululle ja kaikki hajaantuvat omille tahoilleen, haluavat kotiin suihkuun ja virkistäytymään. Äidin ei kannata matkustaa kotiin, sillä hän joutuu illalla palaamaan taas koululle vanhempainiltaan. Matkustaminen kotiin tietäisi kahta tai kolmea tuntia ylimääräistä istumista autossa. Hän istuu koululla, kunnes lapsilla koulu päättyy, saattaa nämä bussiin, vilkuttaa ja kävelee nykyaikaiseen ostoskeskukseen Solanaan kuluttaakseen usean tunnin luppoaikaansa.    

Äheltäessään hikisenä ja nuhjuisena hienon ostoskeskuksen pienen putiikin sovituskopissa ja lipitellessään lattea länsimaisessa kahvilassa miettii Äiti, kuinka kaukaiselta tuntuukaan alkeellinen elämä perinteisessä kiinalaisessa hutongissa.

 

 

 

 

 


Jotain lähti väkisin mukaan

 

 



Lastenrattaiden pesä

 

 

 

 

Lisätietoa näiden hutongien historiasta löytyy alla olevista linkeistä: 

http://www.travelchinaguide.com/attraction/beijing/qianmen-street.htm

 

http://www.travelchinaguide.com/picture/beijing/qianmen-street.htm

 

http://www.chinaheritagequarterly.org/articles.php?searchterm=012_qianmen.inc&issue=012

 

 

http://www.globalfieldtrip.com/its-happening-at-the-hutongs/

 

Liuchang antique market eli pitsitehtaan antiikkimarkkinat:

http://www.chinahighlights.com/beijing/article-best-antique-markets.htm