Tarinoiden riivaama

 

 

 

 

   

 

 

 

 

Mökillä nostalgiset fiilikset pulpahtavat aina pintaan. Se ei nouse pelkästään sukuhistoriasta, perinteistä ja lapsuuteni kesämuistoista. Ei mökin kätköistä löytyvistä vanhoista valokuvista. Muistoni ja paikkakunnan tarinat yltävät mielessäni aina parinsadan vuoden taakse. Tuossa järvenselällä mökkimme edessä kuoli kaksi vuosisataa sitten veneellinen uimataidottomia nuoria, jotka iltamyöhään palasivat saaresta kerppujenteosta ja heidän veneensä kaatui. Vuorella asuva yksinäinen miilunpolttaja näki onnettomuuden ja yritti pelastaa heitä.

Tuossa naapurin aitassa säilytettiin tavaroiden lisäksi myös vainajia. Joka kerta, kun kuljen aitan ohi, pohdin asuuko siellä vielä henkiä. Illan hämäryydessä en haluaisi kulkea riihipihan poikki. Se ei kuitenkaan ole se aitta, jossa muorini vaari makasi laudoilla ja hänen rakas koiransa uikutti oven takana, niin että se oli lopulta pakko lopettaa. ”Mun Millein”, matki äitini isoisoisänsä lempeää ääntä hänen hyväillessään rakasta koiraansa. Isoisoisän ääni on kaikunut jo yli sadan vuoden ajan muistoissa ja lentävänä legendana.

Onneksi se pesutupa on kuitenkin jo lahonnut pois, joka joskus palveli latona ja itsemurhaajan hirttäytymispaikkana. Vaikka vuorella ja rannassa kulki henkiä, mutta sitä pensaikon peittämää pesutupaa pelkäsin eniten. Ekalla luokalla kirjoitin palkitun kummitustarinan tästä vanhasta tarinasta. Omiani lisäsin siihen aika paljon.  

Miksi pelätä? Täällähän vaarinikin vietti onnellisena keväiset jäänlähdöt ja syysmyrskyt ja pimeät yöt. Esikoisen sydän ei tykytä, kun hän hiippailee yksin yön hämärään ihailemaan usvaa pellon yllä ja kuun nousua taivaalle. Ehkä en ole vielä siirtänyt häneen menneisyyden tarinoiden kaikua. Tai ehkä nuoren sydän on rohkea ja välinpitämätön.

Niin oli minunkin. Parikymppisenä olin rohkea, nukuin yksin pikkumökissä ja keskellä yötä hiippailin huussiin ja huussin taakse synkkään metsään. Elin omaa yöelämääni muorin nukkuessa tietämättömänä yläpirtissä. Muorin, joka ei uskaltanut edes sytyttää valoa pimeällä, jotta se ei näkyisi tielle. Minä se vain luin karmeita kirjoja kammottavista murhista, mutten silti pelännyt. En elävää enkä kuollutta. Tai ehkä vain pakotin itseni rohkeaksi.

Nyt olen vanha ja mieluummin paljon vähemmän rohkea. Rohkeuteni huippu on se, kun katselen usvan nousua synkän järven päälle ja kömmin sitten oman perheeni viereen turvallisesti nukkumaan.

 

 

Mökkieloa ja katoavaa kylämaisemaa

 

 

 

 





"Äijän" eli isoenon talo



 

 

   

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Radion mukaan koko muu Suomi nauttii lämmöstä, vain me ryvemme harmaudessa. Jätämme viileän rannan ja lähdemme kävelylenkille tuttuihin maalaismaisemiin. Kesän paras päivä, toteaa eräs vastaantulija sarkastisesti.

  

Suren kuihtuvaa maaseutua ja rapistuvia vanhoja taloja. Kuinka moni ikätoverini ja nuorempi on muuttanut tai kuollut jo pois. Tuota muorin sedän tai serkun taloa (äiti sen muistaisi) asutti kymmenen vuotta sitten lapsuudenkaverini pienine lapsineen. Eräänä syksyisenä iltana töistä palatessaan hän nukahti rattiin. Hänen perheensä on muuttanut pois jo aikapäiviä sitten, ovimatto on nostettu ovea vasten ja rikkoutuneesta ikkunasta pilkottavat tuulen ja sateen piiskaamat repaleiset verhot.

 

Tuossa talossa asui ikätoverini. Meidät oli naitettu toisillemme jo vauvoina, tuskin syntyneinä. Siitä on nyt neljä vuotta, kun hän sai sairaskohtauksen ja talo jäi ilman isäntää.
 

Tuossa risteyksessä äitini serkku jäi pyörällä auton alle. Viisitoistavuotiaana, äitinsä asioille lähdettyään. Mutta siitä on jo hyvin kauan, kuka enää tietää tai muistaa. Ainakin minä ja pojan sisarukset, iäkkäitä
 jo nykyään hekin. Serkun talon pihalla seisoo joku ja katselee meitä. Tiedän, että hän tunnistaa meidät ja toivoo, että piipahtaisimme kylään. Haluaisin, mutta aikaa on liian vähän. Matka menneisyyteen on vasta alkamassa.

 

Tuossa oli lapsuudessani Osuuskauppa. Siellä käytiin ensin, loput tavarat haettiin vastapäisestä kaupasta. Osuuskauppa lopetti, tilalle muutti juoppo kylähullu. Eräänä päivänä hän kiinnitti ulkopuolelle kyltin, jossa luki ”avoimien ovien päivä”. Se oli kai 90-luvun alkua, jolloin tämä uusi käsite oli kaikkien huulilla. Ihmiset kävelivät kaupan ovista sisään ja ihmettelivät, mitä oli tarkoitus tulla katsomaan. Että mihin oikein tuo avoimien ovien päivä mahtaa viitata. ”No ovethan ovat auki”, totesi kylähullu virnuillen. Nykyään tuokin kaunis vanha talo lahoaa yksinään.

Monissa taloissa nurmikot on ajettu tosi siisteiksi, huomaa Isä. Elonmerkki, totean siihen minä. Liekö viimeinen oljenkorsi rappeutuvalle kylälle?



Toisaalta vanheneva kylä on viehättävä. Kylä on ennallaan, se on säilynyt lähes samanlaisena koko minun lapsuuteni, äitini lapsuuden, osittain isovanhempieni lapsuudesta alkaen. Satavuotiaat ladot seisovat harmaahapsisina arvokkaasti pystyssä ja kertovat omaa elämäänsä. Tämä kylä oli kerran suuri ja mahtava ja tässä me yhä seisomme, järkähtämättä pystyssä ja kerromme sitä vanhaa tarinaa. Tämä kylä on kansallismaisemaa aidommillaan. Voi kyläläiset, hoi, vaalikaa tätä aarretta, älkää antako sen rapistua pois. 

 

Kannan kiehuvaa vettä padasta pihamaan tiskauspaikalle ja kaadan vateihin. Kuuntelen, kuinka vastarannan kesämökkiläisten vaikeavammainen poika riemuitsee rantaleikeistä. Rohkeaa, että joku uskaltautuu kylmään veteen. Kai minunkin on uskaltauduttava veteen heittämään talviturkkini – mutta vasta kuumasta saunasta.

 

Houkuttelen (maksua vastaan) Kolmosen tiskaamaan ja esikoisen lämmittämään saunan. Kakkonen lähtee isän avuksi miestentöihin ja kuopus hoitelee yksinään liikennekulttuuria hiekkalaatikolla.  Saan pienen hetken aikaa kirjoittaa. Keskellä päivää – mitä luksusta! Kunnes tiskipöydän luota kuuluu huokaus: ”Äiti, mä en saa näitä mahtumaan koriin.” Huoh, hei vaan blogi. Äidille tuli taas muuta menoa.

 

Viimein pilvet väistyvät ja antavat tilaa auringolle. Tartun hetkeen ja vaihdan farkut kesäiseen hameeseen. Isä poksauttaa kuohuviinipullon auki. Lasillinen kuohuvaa kruunaa tämän lyhyen  kesäisen hetken.


 

 

 

Hemmetin hyvä ruoka

 

 

 

 

 

 

Talon erikoisuus, kahdeksaan kertaan leivotut pähkinäkakut



Tulista kesäkurpitsaa nauhana



Paistettua munakoisoa



Etikkafungusta



Kylmää kanaa



Kuumaa possunkoipea

 



Taikinarullat jotka kastetaan lihakeittoon

 

 



Jiaozit

 

Jiaozit keittiön puolella

 

 

 

 

Päivällistä odottaessa

 

Jonottajan tärkeä lappu: "Pieni pöytä A57 numero"

 



Ravintola on helppo löytää illan tullen

 

 

Datongin uudessa vanhassa kaupungissa on ravintola, joka on niin tunnettu, että kerrotaan jopa leskikeisarinna Cixin ruokailleen siellä. Tähän ainakin viittaa ravintolan nimi, sillä fèng lín tarkoittaa että riikinkukko (eli keisarinna) saapui. Herkullisen ruoan ja historian lisäksi tämä Fenglin Ge tarjoaa ihmettelemistä silmille, sillä koko ravintola on sisustettu mitä uskomattomimmin puuleikkauskoristein. Myös ulkoa päin se on näkemisen arvoinen, niin päivällä kuin illallakin.

Ravintolaan ei voi varata paikkaa, vaan jos mielii saada pöydän päivälliselle, on tultava ennen 17.40. Tuolloin salien ovet avautuvat ja sisään ryntäävät rientävät etsimään itselleen tyhjää pöytää. Mikäli ei ole riittävän ripeä ja jää ryntäyksessä muiden jalkoihin tai tulee myöhemmin paikalle, voi hakea kassalta jonotusnumeron. Eteisessä on tuoleja jonottajille ja kuulemma heille myös tarjoillaan juomia.

Vierailimme ravintolassa kolmeen kertaan. Ensimmäisellä kerralla lounasaikaan maistamassa kukanmuotoisia jiaozi-nyyttejä. Samana iltana tulimme päivälliselle ja onnistuimme nappaamaan yhden pöydän siitä huolimatta, että kiinalaiset rynnistivät joukolla ohitsemme varaamaan pöytiä. Onneksi yksi meistä tajusi kiertää toista kautta ja sai ylimmän parven viimeisen pöydän.  Maistelimme listan läpi herkullisia kylmiä annoksia, kuten tulisia kesäkurpitsanauhoja ja kirpeän etikkaista fungusta.

 

Toisena iltana saavuimme myöhään, tuntia ennen sulkemisaikaa. Jonotimme hetken lappu kourassa, mutta onneksi vielä saimme pienen pöydän alasalista. Tällä kertaa kokeilimme muutamaa lämmintä ruokaa, joista mielenkiintoisin oli taikinaiset tötteröt, jotka puiseen kennoon aseteltuina muistuttavat ihan hunajakennoa. Nämä taikinatötteröt kastetaan liemeen, jonka voi valita kolmesta eri vaihtoehdosta. Meidän valintamme muistutti suomalaista lihakeittoa, mutta hyvää oli.

 

Viimeisenä päivänä olisimme halunneet syödä vielä myöhäisen lounaan samassa ravintolassa, mutta se (kuten kaikki Datongin ravintolat) menee kiinni aikaisin ja aukeaa vasta illalla. Niinpä odottelimme viimeiset tunnit hotellin baarissa lähtöä lentokentälle ja täytimme vatsamme tylsästi ranskalaisilla perunoilla, listalla kun ei paljon valinnanvaraa ollut. Lentomme oli myöhään emmekä uskaltaneet jättää ruokailua Datongin pienelle lentokentälle. Eikä sieltä olisi ravintolaa löytynytkään. Olisimme saaneet tyytyä kuivamuonakeittopurkkeihin – kuten kiinalaiset.

Monet yllä olevista kuvista on lainattu ystävältäni Linniltä, jonka kertomus löytyy täältä.