Mökkieloa ja katoavaa kylämaisemaa

 

 

 

 





"Äijän" eli isoenon talo



 

 

   

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Radion mukaan koko muu Suomi nauttii lämmöstä, vain me ryvemme harmaudessa. Jätämme viileän rannan ja lähdemme kävelylenkille tuttuihin maalaismaisemiin. Kesän paras päivä, toteaa eräs vastaantulija sarkastisesti.

  

Suren kuihtuvaa maaseutua ja rapistuvia vanhoja taloja. Kuinka moni ikätoverini ja nuorempi on muuttanut tai kuollut jo pois. Tuota muorin sedän tai serkun taloa (äiti sen muistaisi) asutti kymmenen vuotta sitten lapsuudenkaverini pienine lapsineen. Eräänä syksyisenä iltana töistä palatessaan hän nukahti rattiin. Hänen perheensä on muuttanut pois jo aikapäiviä sitten, ovimatto on nostettu ovea vasten ja rikkoutuneesta ikkunasta pilkottavat tuulen ja sateen piiskaamat repaleiset verhot.

 

Tuossa talossa asui ikätoverini. Meidät oli naitettu toisillemme jo vauvoina, tuskin syntyneinä. Siitä on nyt neljä vuotta, kun hän sai sairaskohtauksen ja talo jäi ilman isäntää.
 

Tuossa risteyksessä äitini serkku jäi pyörällä auton alle. Viisitoistavuotiaana, äitinsä asioille lähdettyään. Mutta siitä on jo hyvin kauan, kuka enää tietää tai muistaa. Ainakin minä ja pojan sisarukset, iäkkäitä
 jo nykyään hekin. Serkun talon pihalla seisoo joku ja katselee meitä. Tiedän, että hän tunnistaa meidät ja toivoo, että piipahtaisimme kylään. Haluaisin, mutta aikaa on liian vähän. Matka menneisyyteen on vasta alkamassa.

 

Tuossa oli lapsuudessani Osuuskauppa. Siellä käytiin ensin, loput tavarat haettiin vastapäisestä kaupasta. Osuuskauppa lopetti, tilalle muutti juoppo kylähullu. Eräänä päivänä hän kiinnitti ulkopuolelle kyltin, jossa luki ”avoimien ovien päivä”. Se oli kai 90-luvun alkua, jolloin tämä uusi käsite oli kaikkien huulilla. Ihmiset kävelivät kaupan ovista sisään ja ihmettelivät, mitä oli tarkoitus tulla katsomaan. Että mihin oikein tuo avoimien ovien päivä mahtaa viitata. ”No ovethan ovat auki”, totesi kylähullu virnuillen. Nykyään tuokin kaunis vanha talo lahoaa yksinään.

Monissa taloissa nurmikot on ajettu tosi siisteiksi, huomaa Isä. Elonmerkki, totean siihen minä. Liekö viimeinen oljenkorsi rappeutuvalle kylälle?



Toisaalta vanheneva kylä on viehättävä. Kylä on ennallaan, se on säilynyt lähes samanlaisena koko minun lapsuuteni, äitini lapsuuden, osittain isovanhempieni lapsuudesta alkaen. Satavuotiaat ladot seisovat harmaahapsisina arvokkaasti pystyssä ja kertovat omaa elämäänsä. Tämä kylä oli kerran suuri ja mahtava ja tässä me yhä seisomme, järkähtämättä pystyssä ja kerromme sitä vanhaa tarinaa. Tämä kylä on kansallismaisemaa aidommillaan. Voi kyläläiset, hoi, vaalikaa tätä aarretta, älkää antako sen rapistua pois. 

 

Kannan kiehuvaa vettä padasta pihamaan tiskauspaikalle ja kaadan vateihin. Kuuntelen, kuinka vastarannan kesämökkiläisten vaikeavammainen poika riemuitsee rantaleikeistä. Rohkeaa, että joku uskaltautuu kylmään veteen. Kai minunkin on uskaltauduttava veteen heittämään talviturkkini – mutta vasta kuumasta saunasta.

 

Houkuttelen (maksua vastaan) Kolmosen tiskaamaan ja esikoisen lämmittämään saunan. Kakkonen lähtee isän avuksi miestentöihin ja kuopus hoitelee yksinään liikennekulttuuria hiekkalaatikolla.  Saan pienen hetken aikaa kirjoittaa. Keskellä päivää – mitä luksusta! Kunnes tiskipöydän luota kuuluu huokaus: ”Äiti, mä en saa näitä mahtumaan koriin.” Huoh, hei vaan blogi. Äidille tuli taas muuta menoa.

 

Viimein pilvet väistyvät ja antavat tilaa auringolle. Tartun hetkeen ja vaihdan farkut kesäiseen hameeseen. Isä poksauttaa kuohuviinipullon auki. Lasillinen kuohuvaa kruunaa tämän lyhyen  kesäisen hetken.