Surun ja rauhan viikko

 

 

 

 

 

 



Aasiassa saa aina "ystäviä" - ainakin hetkeksi aikaa

 

 

 

 

 

 

 

Suurin osa kuvista on lainattu ystävältäni Linniltä, jonka kuvia voi ihailla myös hänen blogissaan

 

 

 

On vielä pilkkosen pimeää, kun Äiti suukoin hyvästelee nukkuvat lapsensa. Vuokra-auto odottaa jo oven edessä, ystävät kurkkivat sen tummennettujen ikkunoiden läpi ja vilkuttavat nähdessään Äidin astuvan ulos. Äiti sulkee hiljaa ulko-oven ja istuu autoon tutun kuskin viereen. Kaikki kaipaavat kahvia väsymyksen karkottamiseen, mutta jännitys yksin pitää heidät hereillä.

Matka ei ole pitkä eikä aamuyöstä kaduilla vielä liikennettä. Hetken päästä auto kaartaa jo terminaalin eteen.

 

Myöhemmin lentokentän vessassa ystäviään odotellessaan lukee Äiti puhelimesta viestejään. Edellisenä iltana niitä on taas kertynyt niin paljon, ettei Äiti ole ehtinyt pysyä keskusteluissa mukana. Edellisilta on ollut hektinen: Äiti yritti olla haastateltavana työpaikkaa varten sekä Skypen kautta että puhelimitse, mutta tekniikka petti molemmissa (mikä on tavallista Kiinassa) ja loppuhaastattelu tapahtui sähköpostitse (joka onneksi toimi tällä kertaa). Samanaikaisesti talossa ravasi välittäjän tuomia asunnonkatsojia etukäteen mitään ilmoittamatta (mikä on sekin tuiki tavallista). Vasta yöllä Äiti pakkasi laukkunsa aamua varten. Vihdoin lentokentän vessassa hänellä on aikaa vilkaista sosiaalista mediaa. Yhdessä ryhmässä on käyty keskustelua kuumana. Ensin Äiti on ihmeissään: mistä oikein on kyse? Kukkia, kenen perheelle? Minkä vuoksi? Pala palalta järkyttävä uutinen alkaa hahmottua. Eräs ystävä ja yhteisön tärkeä jäsen on poissa, kuollut liikenneonnettomuudessa. Vasta viikkoa aikaisemmin ja useaan kertaan kuukauden aikana on vietetty aikaa yhdessä, syöty, laulettu, juhlittu. Vietetty Suomi-koulun suurta juhlaa. Ja nyt yhtäkkiä tätä ihmistä ei enää ole.

Äiti on mietteineen yksin. Hän kulkee hyvin rakkaiden ystäviensä kanssa, nämä rupattelevat keskenään, sillä eiväthän he pysty jakamaan hänen mietteitään. Heillä ei ole ollut mitään kontaktia poismenneeseen, heille tämä on traaginen tarina. Vähän väliä Äiti vilkaisee keskustelupalstaa, vertaistukea etsien, tiedonmurusia hakien.

 

Seuraavana päivänä he kiipeävät riippuvaan temppeliin. Tämä on se päämäärä, jota varten he ovat yhdessä tehneet tämän matkan. Tänne Äiti on halunnut päästä aina siitä lähtien, kun hän näki kuvia esikoisensa luokkaretken kohteesta kaksi vuotta sitten. Auto saapuu parkkipaikalle, joka sijaitsee isossa autiossa laaksossa, jota reunustavat korkeat kukkulat. Laakso on jotenkin autio, puisto, jossa ei kasva paljon puita eikä kukkia. Laakson poikki virtaa joki. Parkkipaikan vieressä on muutama pieni myyntikoju. Temppeliä ei ensin alkuun edes erota. Se on niin piskuinen ja tummakattoisena se katoaa kukkuloiden varjoihin.

Vaan ylös temppeliin saapuessaan he huokaavat ihastuksesta. Piskuinen temppeli on kuin hauras kukka. He ihailevat henkeäsalpaavan kauniita puuleikkauksia, joissa vielä erottuvat satoja vuosia vanhat, nyt jo kuluneet siveltimen hennot vedot. Kuinka kauniita kukkia ja koristeita on joku tuolloin rakkaudella sivellyt temppelin puiseen pintaan. Ja kuinka armollinen on aika ollut tätä 1500 vanhaa rakennusta kohtaan, siitäkin huolimatta, että Kiinan pahimmat saasteet taannoin velloivat sen ympärillä. Armollisia ovat nekin olleet tätä herkkää ja haurasta historiallista rakennelmaa kohtaan. Ja armollinen on ollut myös isänmaa, joka on antanut sen rauhassa vanheta arvokkaasti, purkamatta, korjaamatta ja rakentamatta uutta.

Matalista kaiteistaan ja vaarallisesta pudotuksesta johtuen temppelin on nimetty maailman viiden vaarallisimman nähtävyyden joukkoon. Ylimmällä terassilla, jossa ystäviä pelottaa kulkea eteenpäin, Äiti unohtaa kaiken vaaran. Lumoutuneena hän ihastelee puuleikkausten pieniä yksityiskohtia ja tuskin vilkaisee alhaalla olevaan rumaan laaksoon. Toisinaan hän lumoutuu tuijottamaan linssin läpi jotain pientä yksityiskohtaa, niin että nojautuu taaksepäin kaiteen yli.

Äidin puhelin piippaa. Nopeasti hän vilkaisee sitä: viesti Suomesta. Äiti työntää puhelimen takaisin taskuunsa ja jatkaa puuleikkausten tutkimista. Alas palattuaan hän jättää kassinsa ystäviensä huostaan ja kiertää temppelin uudestaan, kerros kerrokselta, tällä kertaa ilman kameraa. Vain ihaillen ja ihmetellen. Edes ylimmällä terassilla häntä ei heikota, se mitä on alhaalla laaksossa ei häntä kiinnosta. On vain ikiaikaisen temppelin kauneus ja mystinen pyhä rauha, paikassa lähellä jumalaa ja pysähtynyttä aikaa – menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Se kaikki on läsnä nyt.

He laskeutuvat alas laaksoon. Äiti kaivaa puhelimen taskustaan ja lukee saamansa viestin uudestaan, tällä kertaa huolellisemmin. Hänen oma äitinsä on päässyt omien vanhempiensa luokse.

Mutta tämä oli vasta alkusoittoa.