Uusi elämä

Ensimmäisen kerran isä otti Kiinaan muuton puheeksi lämpimänä elokuun iltana, kun valtava kuu nousi järven ylle.

Mutta oikeastaan tarina sai alkunsa jo 80-luvulla, kun äiti oli itsekin vasta lapsi. Äidin isä oli aina ollut innokas Tekniikan maailman tilaaja, ja vaikkeivat tekniset vempaimet kiinnostaneet äitiä, oli hänestä hauska selata lehteä. Toisinaan siinä julkaistiin kertomuksia jännittävistä matkoista ympäri maailman. Eräässä numerossa oli pitkä tarina ja paljon kuvia erään miehen rohkeasta junamatkasta Siperian halki Pekingiin. Sen jutun äiti luki moneen kertaan, kuvitteli itse olevansa tuolla matkalla. Ja haaveili kerran elämässään tekevänsä tuon samaisen junamatkan. Mutta vuosikymmenen vaihteessa alkoivat myllerrykset sekä Tiananmenin aukiolla että Neuvostoliitossa. Äiti hautasi haaveensa ja kasvoi aikuiseksi. Tapasi miehensä, jonka kanssa hän seikkaili maailmalla, kunnes he asettautuivat kotimaahan lämminhenkiseen ja kodikkaaseen naapurustoon kasvattamaan perhettään. Mutta seikkailumieli jäi kytemään.

Oli äiti kerran ehdottanut isälle vastaavaa junamatkaa Pekingiin. Kauan sitten, kun he vielä asuivat Singaporessa. Isän komennuksen päättyessä ja heidän suunnitellessaan paluutaan Suomeen ehdotti äiti matkustamista junalla Kaakkois-Aasian halki Pekingiin ja siellä parin viikon lomailua. Äiti oli aikaisemmin matkustanut junalla Intian ja Malesian halki, joten pitkä junamatka houkutteli häntä Suurena Seikkailuna. Työt kuitenkin odottivat isää kotimaassa, ja niin he palasivat sinivalkoisin siivin.

Perhe kasvoi neljällä lapsella ja kotiutui Suomeen. Lapset juurtuivat kotipaikkaansa, jota parempaa he eivät uskoneet maailmasta löytyvän eikä mikään maailman kolkka olisi pystynyt heitä houkuttelemaan. Kotiympäristö oli heidän maailmansa ja näin oli heistä hyvä.

Mutta sitten tuli tuo kaunis elokuun ilta, jolloin lasten mentyä nukkumaan superkuu valaisi järven pintaa ja isä kertoi äidille mahdollisesta muutosta Kiinaan. Tuona iltana heidän päätöksensä oli vakaa: ei, ei nyt, ei tässä elämänvaiheessa. Vanhimmat lapset murrosiässä, äiti palaamassa kuopuksen syntymän jälkeisten kotivuosien jälkeen työelämään, omatkin vanhemmat olivat jo vanhoja ja tarvitsivat apua. Ja ne Pekingin saasteet, kuinka sinne voisi viedä pienet lapset saastuttamaan keuhkonsa! Väitetäänhän Pekingin ilman hengittämisen vastaavan yhden tupakka-askin polttamista vuorokaudessa. Kuinka vastuuttomat vanhemmat voisivat altistaa 4-vuotiaan tupakalle?

Seuraavana aamuna aamupalaa kattaessaan äiti kuiskasi isälle, että harkitaan sittenkin vielä asiaa...

Syksyn mittaan asia eteni hyvin hitaasti. Pitkään oli täysin epävarmaa, oliko muutto edes mahdollinen. Ensin isä näytti työpaikalle vihreää valoa, mutta työnantajasta ei kuulunut mitään pitkään aikaan. Se siitä sitten, äiti ja isä ajattelivat. Vähitellen he sammuttivat jo mieleensä syttyneen kipinän ja asennoituivat jatkamaan elämäänsä kuten ennenkin, rakensivat maailmansa ja suunnittelivat tulevaisuutensa uudelleen koti-Suomeen. Kunnes eräänä päivänä tuli pieni vihje pomolta ja kipinä alkoi taas hohtaa. Jonkin ajan päästä tuli toinen vihje: soitto ulkomailta. Kipinä syttyi jälleen. Äiti ja isä loivat maailmansa uudelleen: oli alkamassa uusi elämä, uudet suunnitelmat oli mietittävä tulevaisuutta varten.

Esikoiselle oli jo aikaisemmin kerrottu mahdollisesta muutosta. Tämä oli ottanut sen näennäisen rauhallisesti, mutta illalla tullessaan sanomaan hänelle hyvää yötä oli äiti löytänyt teinin peiton alta nyyhkyttämästä. 

Kun muutto alkoi viimein näyttää todennäköiseltä, äiti ja isä kutsuivat isommat lapset alakertaan ruokapöydän ääreen, mutta pienimmäinen houkuteltiin jäämään yläkertaan leikkimään. Esikoinen arvasi, mistä oli kyse eikä suostunut tulemaan pöydän luo. Hän jäi seisomaan matalan kaapin viereen, kirja kädessään, selkä muihin päin. Luki muka kirjaa. Lysähtäneistä harteista vanhemmat kuitenkin tiesivät lapsen arvaavan, mistä olisi kyse. Keskimmäiset lapset touhusivat keskenään, höpöttelivät omiaan. Kesti hetken saada heidät rauhoittumaan ja vakavoitumaan perheneuvotteluun. Pojat virnistelivät.

Isä kertoi että hänelle on tarjottu töitä muualta ja että koko perhe muuttaisi mahdollisesti vuodeksi pariksi toiseen maahan, mutta palaisi sen jälkeen taas omaan kotiinsa. Pojista isompi purskahti itkuun: ”Ei kyllä muuteta. Mä en haluu lähteä mihinkään.” Nuorempi veli otti mallia, itki tekoitkua ja toisteli samoja sanoja. Esikoinen oli raivoissaan ja heitteli syytöksiä ja kysymyksiä, vaati vastauksia. Kapinoi ja vastusti.

Äiti ja isä selittivät, mitä oli tapahtumassa. Kuinka perhe muuttaisi Pekingiin pariksi vuodeksi, lapset menisivät kouluun, jossa olisi paljon samanlaisessa tilanteessa olevia ulkomaalaisia lapsia. Kuinka he saisivat kaikki uusia kavereita, sekä kiinalaisia että monista muista maista kotoisin olevia. Oppisivat useita kieliä. Kesäisin perhe vierailisi Suomessa ja tapaisi vanhoja ystäviään. Kuinka suomalaisiin tuttaviin voisi pitää yhteyttä netin välityksellä: Facebookin, Instagramin... Skypettämällä voisi pitää ystävien kanssa lukukerhoa, olla melkein kuin olisi yhdessä, vaikka ei olisikaan samassa tilassa.

Nuoremman pojan itku kesti kymmenen sekuntia. Hän kuunteli kiinnostuneena, alkoi selvästi pohtia ajatuksen jännittävyyttä: Asua ihan oikeasti Kiinassa, eihän hän ollut koskaan käynyt Euroopan ulkopuolellakaan. Syödä Mama-nuudeleita joka ikinen päivä. Oppia sellaista vierasta kieltä, jota harva osasi kotimaassa. Saada ihan oikeita ulkomaisia kavereita (olihan omassa koulussakin 'ulkomaalaisia', mutta että hänestä itsestään tulisi sellainen… mikä jännittävä ajatus!). Hetken päästä hän jo riemuitsi muutosta.

Vanhempi poika veti takin päälleen ja paineli ulos ovesta.

Äiti ja nuorempi poika katselivat netistä kuvia. Hetken päästä poika oli käynyt Kiinan muurilla, pohtinut sen pituutta sekä osasi ensimmäiset kiinankieliset sanansa: ”Ni hao!”

Kuopus huuteli yläkerrasta: ”Saanko mäkin tulla jo alas?”


Follow my blog with Bloglovin