Vatsan eksotiikkaa

Äidin lapsuudessa ruoalla ei ollut kovin kummoista asemaa. Ruokaa pidettiin välttämättömyytenä, ei nautintona. Toki Mummi valmisti päivittäin töiden jälkeen perheelleen päivällisen, yleensä alusta lähtien itse, koska harvoja eineksiä löytyi kaupasta, mutta tämän tästä hän muisti mainita, kuinka ikävänä puuhana hän ruoanlaittoa piti. Ja kuinka vähän hänelle syöminen merkitsi. Juhlapäiviä toki kunnioitettiin juhlaruoalla, mutta periaatteessahan ruoka oli aina samanlaista: perinteistä suomalaista kotiruokaa, joka sisälsi perunoita ja lihakastiketta, sekä aikakaudelle harvinaisesti jopa keitettyjä kasviksia ja vihreää salaattia. Pienin variaatioin, vähin maustein toistui samantapainen ruoka lähes päivittäin. Kuten varmaan jokaisessa suomalaisperheessä.

Joskus (lasten suureksi riemuksi) oli tarjolla spagettia tai riisiä, niitä ”eksoottisia ruokia”, joiden valmistamista Mummi piti kauhean vaikeana. Pastaa ei kutsuttu tietenkään pastaksi vaan makaroniksi. Lauantai-iltaisin sentään syötiin saunan jälkeen pizzaa, joka vakiintui nopeasti suomalaiseen ruokapöytään. Äiti kyllä muistaa vielä ensimmäisen kerran, jolloin Mummi teki pizzaa löydettyään uuden tulokkaan reseptin jostain naistenlehdestä, varmaankin Kotiliedestä. ”Italialaista”, kehui Mummi ylpeänä tarjotessaan sitä vieraille, jotka arvioiden maistelivat uutta eksoottista tuttavuutta. ”Pizzapiirakkaa”, väheksyi Isä vuosien päästä maistaessaan kerran Äidin samalla vanhalla reseptillä tekemää paksupohjaista pizzaa . Tämän jälkeen Äiti ei enää koskaan tehnyt pizzaa, vaan hän jätti sen Isän huoleksi.  

Ei siis ihme, että vielä pari vuosikymmentä sitten lapset olivat hyvin ronkeleita ruokapöydässä. Oliivejakin oli vasta opittu syömään Suomessa, kymmenisen vuotta aikaisemmin niitä olivat tainneet maistaa vain etelässä matkanneet. Valkosipulia syöneitä vieroksuttiin, haistoihan sen nimittäin heti, jos joku oli sellaista suuhunsa pannut. Hyi. Mausteina olivat suola ja pippuri. Kala oli arkena seitä ja silakkaa, viikonloppuisin uunilohta. Pappa sentään laski kesäisin verkot, joten Äiti oppi syömään myös valkoista kalaa - kypsänä tietenkin. Sienet hän hylkäsi murekkeestakin. 
 

Ruoka kyllä maistui ja outo ruoka kiinnosti. 80-luvun lopussa avattiin kotikaupunkiin ensimmäinen kiinalainen. Ensimmäisen kerran siellä vierailtuaan osti Äiti kotiin Hackmanin uuden tulokkaan, wokkipannun, jonka mukana tuli puikot ja niiden käyttöohjeet. Kun Äiti sitten ensimmäisen kerran matkusti Singaporeen, oli hänen pakko oppia syömään mitä vain. Olihan se noloa mennä Isän ystävien kanssa syömään ulos, jos ei pystynyt syömään sitä, mitä toiset tilasivat pöytään. Kun Äiti nosteli lusikalla vaaleanpunaisia mustekalan lonkeroita imukuppeineen  tom yam –keitostaan ja sai vaivoin liemen niellyksi, päätti hän sen olevan ensimmäinen ja viimeinen kerta. Vähitellen hän oppi syömään melkein mitä vain. Ja hän huomasi, että kun kerran maistaa, ja sitten toisenkin, oppii ajattelemaan mitä tahansa ruoaksi. Ja vähitellen alkaa jopa himoitsemaan kyseistä makua. Kuten valkosipulivoissa paistettuja etanoita. Tai vaaleanpunaiseksi värjättyä meduusaa. Ei mennyt pitkään, kun Äiti jo katseli yläpuolellaan liidellen uivaa rauskua Underwater Worldin akvaariotunnelissa ja näki silmissään RUOKAA: tuossa ui tulinen sambal stingray. Nam!

 

Kuva on lainattu täältä

 

Tuolloin ei Äidillä ja Isällä vielä omia lapsia ollut. Äiti kuitenkin muistaa Singaporessa vierailleen suomalaisperheen, jonka kymmenvuotiaat lapset eivät syöneet spagettia muun kuin ketsupin kera. Koska ketsuppia ei löytynyt italialaisesta ravintolasta (aasialainen ravintolahan ei tullut kyseeseenkään), söivät he pelkästään spagettia - ilman kastiketta. Tosin saattavat Äidin omat lapsetkin välillä syödä spagettia sellaisenaan, Äidin suureksi ihmetykseksi.

Äiti muistaa myös noilta ajoilta ruotsalaisen tuttavaperheen, jonka kanssa he kävivät usein ulkona syömässä, aina aasialaisravintoloissa. Joka kerta tuon perheen teinit söivät pelkkää valkoista riisiä, koska kaikki muut ruoat olivat aivan liian ”outoja” heidän mielestään. Samalla perheen äiti kertoi tyytyväisenä lisäävänsä kotona aina inkivääriä kaikkeen lasten ruokaan - terveellisyyden vuoksi. Äiti ihmetteli, mikä ero oli inkiväärillä maustetulla ruotsalaisella lihakastikkeella ja kiinalaisella: nimi kenties?

Tuolloin Äiti päätti itsekkäästi, että kun hän joskus saa lapsia, ei ravintolaa valita aina lasten ehdoilla eikä kotona valmisteta useampia ruokalajeja syöjien erilaisten vaatimusten mukaan. Vaan että kaikkien on syötävä samaa ruokaa tai oltava syömättä. Niinpä jo esikoisvauvalleen Äiti paistoi riisiä intialaisin höystettynä maustein. Kurkuma ja kardemumma tuoksuivat keittiössä, kun Äiti pakasti niitä pilttipurkkeihin. Pienestä pitäen esikoisen eteen kannettiin erinäköisiä ja erimaalaisia ruokia. Ja hyvinhän ne upposivat. Kaksivuotias pisteli himoiten poskeensa mustekalan vaaleanpunaisia lonkeroita imukuppeineen päivineen. Jo pienenä tämän lempiruokia olivat raaka kala ja sushi. Äidin oli opeteltava rullaamaan vaivalloiset sushit itse.  Tänä päivänä Äiti väistelee kysymystä: "Koska me taas tehdään niitä...?"

Jotkut asiat ovat kuitenkin makukysymyksiä. Sillä aivan kaikkea eivät Äidin lapset sittenkään oppineet syömään. Kerran kasviksia vihaava lapsi kysyi Äidiltä: ”Onko mun ihan pakko AINA maistaa kesäkurpitsaa. Olen maistanut sitä ainakin tuhat kertaa ja tiedän etten edelleenkään pidä siitä!” Äiti tiesi, ettei lapsi lainkaan liioitellut maistamiskertojen lukumäärässä, mutta vastasi toiveikkaasti: ”Ehkä JONAIN päivänä opit tykkäämään… ” Tämän jälkeen lapsi neuvoi pienempiä sisaruksiaan että kaikkea on toki pakko maistaa. Lisäsi kuitenkin vielä ohjeeksi: ”Mutta jos et tykkää, niin ota nenästä kiinni ja nielaise...”

 

 

 

Pekingin ensimmäisen päivän "pikalounas" ennen Isän lähtöä töihin: höyrytettyjä dim sumeja (näitä kutsutaan nimellä bao).

 

 

Nykyaikaisten länsimaisten ostoskeskusten ravintoloissakaan ei välttämättä kukaan puhu englantia, mutta tilaaminen on helppoa ja modernia. Tarjoilija näyttää pikaisesti, kuinka kosketusnäyttömenulta liitetään ruokalajeja ostoskoriin. Listalla ruokalajit ovat onneksi kuvina ja joskus jopa englanninkielisin nimin. Kun on valmista, viittoilee Äiti tarjoilijan paikalle. Ja sitten peukut pystyyn, että menihän tilaus oikein, sillä "ostoskorin" sisältö näyttää tältä:
 

 

 

Nähtävästi meni, sillä pöytään kannettu ruoka taitaa näyttää siltä kuin tarkoituskin:
 

Bambunversoja
 

 

 

Ruokalistalta löytyvät jauhomadot Äiti ja Isä jättävät tilaamatta. Tarjoilija tuo listan ulkopuolelta alkupaloiksi pöytään JOTAIN. Tuskin silti mitään, joka olisi joskus kiemurrellut. Rapeat pötköt maistuvat lähinnä inkiväärillä ja kanelilla maustetuilta kuivatuilta juurilta

 

Luineen päivineen pilkottua kanaa ja vihreää kasvista, jota Kiinassa kutsutaan kaleksi. Mikähän mahtaa olla Kiinassa nimitys lehdille, joita singaporelaisittain kutsutaan nimellä 'kailan'? Kananpaloja täytyy oppia syömään kuten kivelliset mustat oliivit: luunpalat kannattaa sylkäistä suusta ennen nielaisemista.

 

 

Tofua pyöritellään mausteessa
 

 

Sieniä ja jauhelihaa
 

 

 

 

Taas JOTAIN. Mitähän tuli tilattua?

 

 

 

 

Näitä eivät Äiti ja Isä ole ennen maistaneet: dijonsinapilla maustettuja kanan räpylöitä. Äiti yrittää rouskutella niistä pari, nielaisee ne lähes kokonaisena ja toteaa, että ensikertalaiseen ei tämä "herkku" uppoa. Kanan räpylöitä näyttäisi olevan myynnissä lähes joka kaupassa, jopa säilöttyinäkin, mutta Äidin mielestä suutuntuma on kuin söisi sinappisia rustoja. Auttaisiko jos pitäisi nenästä kiinni?

 

Isä yrittää syödä niitä sivistyneesti, imeskelee pehmeät varpaanvälit ja toteaa, että menetteleehän nämä. Jättää loppuosat lautasen reunalle.

 

 

 

Äiti miettii, että paremmalta ehkä maistuisivat, jos ne uppopaistaisi rapeiksi. Niin singaporelainen varmaan tekisi. Löytyyköhän Kiinasta sellainenkin variaatio?

 

Komeat kulissit.

Follow my blog with Bloglovin