Look & See

Tammikuun alussa äiti ja isä lähtevät kahdestaan Pekingiin previsiitille tutustuakseen asuma-alueihin ja etsiäkseen kotia ja koulua lapsille. Tällaista muutaman päivän tutustumisreissua kohdemaahan ennen suunniteltua muuttoa kutsutaan Pekingin expattislangilla ”look and see” –matkaksi.

Lentokentällä äiti ja isä pääsevät ensikosketuksiin pekingiläiselämän kanssa. Lähtöportin lähestyessä kanssamatkustajien enemmistö kiinalaistuu. Useilla on kasvoillaan hengityssuojain. Äitiä ihmetyttää. Influenssakausi on tuskin alkanut ja Helsingin ilman pienhiukkasarvo alle neljässadasosaa siitä mitä Kiinan pääkaupungissa!

Portilla heidät ohitetaan tylysti jonossa. Isä tökkää äitiä kylkeen: "Nyt se sitten alkaa. Vieläkö voi perua..."

Äiti ei ole vuosiin ollut pitkällä lennolla. Hän on muistellut kaiholla sitä tunnetta, jonka kokee matkustamon valojen hämärtyessä yöksi. Kun suurin osa matkustajista nukkuu käpertyneinä penkkeihinsä ja käytävää pitkin kulkiessaan voi katsella nukkuvia kasvoja, viltteihin kääriytyneitä hahmoja. Silmälappuja, korvatulppia. Kun sieltä täältä pilkottaa pieni hohde matkustajien lukuvaloista. Vielä edellisellä äidin pitkällä lennolla illan viimeistä elokuvaa katseltiin isoista kuvaruuduista. Oli pakko katsoa mikäli oli hereillä - halusi tai ei. Liian jännittävän elokuvan kohdalla ei auttanut muu kuin sulkea silmänsä. Ja toivoa että kaikki lapset nukkuivat. Mutta nykyään jokaisella matkustajalla on oma päätteensä edessä istuvan selkänojassa. Kosketusnäyttö toimii huonosti ja edessä istuvan penkki nykii, kun takana oleva matkustaja painelee kuvaruutuaan.

Matkan aikana lentämisen hohde häviää. Penkit ovat pienentyneet (vai ovatko äidin omat koivet jäykistyneet keski-iän myötä?). Jalkoja puuduttaa. Vetää suonta. Ei väsytä, sisäinen kello näyttää vasta alkuiltaa. Vieruskaveri vetää sikeitä ja levittää jalkansa äidin puolelle. Äidin tekisi mieli työntää miehensä jalat takaisin mutta hän ei raaski. Miesparallahan on sentään työpäivä edessään. Äiti valvoo ja vaihtaa jatkuvasti asentoaan. Juuri kun hän on nukahtamassa, hän tuntee kuin putoavansa. Edessä oleva istuin heilahtaa äidin potkusta ja matkustaja korahtaa unisena. Toivottavasti hän saa uudelleen unen päästä kiinni. Äiti ei saa. Kun valot syttyvät vähitellen matkustamoon, ei Suomessa kello näytä vielä edes puoltayötä. On aika herätä Kiinan aamuun!


Follow my blog with Bloglovin