Häivähdys luksuselämää Pekingissä

 

Paitsi kiinalaista ruokaa, perinteistä rakennustyyliä ja asumisalueita hutongeja myönnän rakastavani myös Pekingistä löytyvää luksusta. Loisteliaat hotellibrunssit ovat niin jotain erityistä, joten ne ovat asia, jota en voi Pekingin matkallani ohittaa! Vastaavaa ei Suomesta löydy, tuskin muualtakaan.

Jo päiviä aikaisemmin olen varannut pöydän sunnuntaille loisteliaasta NUO-hotellista, jossa lienee tällä hetkellä Pekingin paras brunssi. Olen myös tilannut kuskin viemään meidät, Linnin, minut ja lapset. Edellisenä päivänä saan varmistussoiton. Olemmeko varmasti tulossa? Moni nimittäin varaa pöydän eikä koskaan ilmestykään paikalle. Soitto tarkoittaa, että täyttä on, ravintola joutuu jo myymään ”ei-oota” uusille asiakkaille, jotka ovat vasta heränneet tulevaan Dragon Boat Festival -lomapäivään maanantaina. Vakuutan, että olemme tulossa.

Aamulla talon edessä meitä odottaa kaksi autoa: näen herra W:n tyylikkäässä violetissa paidassaan ja puvun housuissaan sekä hänen renkinsä herra Yaon aivan yhtä tyylikkäänä. Komennamme pikkupojat toiseen autoon ja me naiset astumme toiseen. Hetken päästä pysäytämme: kuopus joutuu vaihtamaan meidän kyytiimme, koska pelkään poikien tappelevan keskenään. Kuopus mököttää koko matkan ja vielä pitkään jälkeenpäin.

NUOn edessä nousemme kyydistä. Haluan maksaa herra W:lle heti. Hän on kummallisen haluton ottamaan maksua vastaan: ”Kävisikö Weixin?” hän ehdottaa. ”Wechat-maksuni ei toimi”, totean maanantain vaikeuksiani muistellen ja kaivelen rahaa lompakostani. Herra W vaihtaa jalkaa ja seisoo rennosti, samalla kuitenkin pälyilee ympärilleen. Ojennan hänelle kolme punaista satasen seteliä, jotka hän ottaa hyvin haluttomasti vastaan. Vaihtorahaa antaessaan hän näyttää todella myrtsiltä. Vasta silloin tajuan tehneeni kardinaalimokan. Älä koskaan anna avoimesti rahaa kiinalaiselle! Varsinkaan luksuskuskille hienon hotellin edessä. Herra W näyttää sydämistyneeltä, suorastaan tyrmistyneeltä ajaessaan pois. Kuusi hotellin conciergea seisoo rykelmässä ajoluiskan edessä ja näyttää huvittuneilta, kuiskuttelee jotain keskenään. Olen niin nolostunut etten tajua edes tervehtiä heitä.

Hotellin vessassa mietin, että minun pitäisi muistaa toimia maassa maan tavalla. Aivan kuten Suomessa ulkomaalaisten tavat tuntuvat välillä huvittavilta ja typeriltä. Niin myös Pekingissä - joten on siis tosi noloa käyttäytyä kuin ulkomaalainen. Menetin kasvoni, sanoisi kiinalainen.

Pojat yrittävät saada puhelimensa kiinni hotellin Wi-fiin. Jostain syystä se ei onnistu suomalaisella puhelinnumerolla. Yritän samaa omalla puhelimellani, tuloksetta, ja marssin sen jälkeen hotellin neuvontatiskille. Virkailija tutkii asiaa hetken ja toteaa sitten, ettei hän pysty auttamaan, en voi päästä nettiin, koska minulla on vierasmaalainen numero enkä ole hotellissa yöpyvä asiakas. Siinä vaiheessa kiukustun. Ihmettelen kovaan ääneen, kuinka voi olla mahdollista, että kaikkein halvimmissakin ravintoloissa saan oikeuden käyttää heidän nettiään, mutta tässä kalliissa hotellissa se evätään minulta, vaikka meitä on kahdeksanhenkinen ryhmä tulossa syömään heidän huippukalliiseen ravintolaansa. Nainen pyytää minua odottamaan ja ilmoittaa hakevansa ravintolan vuoropäällikön paikalle. Hetken päästä hän palaa nuorehko länsimainen mies mukanaan. Minun ei tarvitse enää toistaa asiaani, miehen avustuksella kirjaudun feikkihuoneen numerolla. Useampaa käyttäjää hän ei sillä pysty kirjaamaan, joten pojat eivät saa wi-fiään. Mutta nettiyhteyden avulla minä pystyn tilaamaan didi-taksin brunssin päätteeksi.

 

Aika moni muukin on päättänyt herkutella sinä päivänä brunssilla, sillä tapaamme yllättäen todella monta tuttua, muun muassa kahdet vanhat naapurimme!

Kuvat kertonevat brunssista: tarjolla on kaikkea mahdollista, melkein mitä vain mieleen juolahtaa. Ainoastaan "Männermarmelade" puuttuu, vaikkakin kotiin palattuamme väitämme kyläilyperheemme miehelle sitäkin löytyneen. Hän oli nimittäin omasta halustaan jäänyt kotiin ja ilmoitti tulevansa mukaan vain, mikäli siellä tarjottaisiin lemppariaan saksalaista Mettbrötcheniä, joka on ainoa hänen kaipaamansa ruokalaji, jota ei Pekingistä saa. Se kun valmistetaan raa'asta possun jauhelihasta eikä siten täytä hygieniavaatimuksia Kiinassa - tuskin Suomessakaan.

   

(Postaan myöhemmin lisää kuvia vuoden takaiselta brunssiltamme, kun veimme suomalaiset vieraamme NUOhon.)

Ruokailun jälkeen pöytätoverini väsähtävät ja lähtevät päivälevolle kotiin, minä puolestani lähden esikoista saatille, hän on matkalla tapaamaan kiinalaista kaveriaan. Nuoret yhytettyäni hyppään metroon ja matkustan yksin Parkview Greeniin.

Parkview Green on pekingiläinen ostoskeskus, jossa luksuskauppojen ja -hotellin lisäksi on esillä kuuluisien taiteilijoiden tekemää modernia taidetta. Yllä kuvia ostoskeskuksen käytävistä. Muutama vuosi sitten kävin täällä Mari Mannisen järjestämällä opastuskierroksella, jossa saimme kuulla asiantuntijan suusta enemmänkin tästä taiteesta sekä pääsimme tutustumaan myös paikkoihin, jonne normaali turisti tai asiakas ei pääse. Tämäkin postaus minulla on vielä julkaisematta, mutta ehkä joku päivä saan sen valmiiksi tai edes kuvat näytille tänne blogiini.

Tämän hotellin persoonallisissa sviiteissä on yöpynyt paljon suuria kuuluisuuksia, ja huhun mukaan eräässä ostoskeskuksen apartmentissä asuu suomalainen julkimokin...  

Parkview Greeniin tulin aina toisinaan kurkistamaan Pekingin ainoan Ted Baker -liikkeen alennusmyyntien tarjontaa ja muuten vain hengittämään luksustuulta sisääni. Kuten kuvista näkyy, täällä taide on hyvin erikoista ja aika ronskiakin. Sitä ja näyteikkunoita katsellen on hauska kuljeskella ja katsella ympärilleen, pysähtyä välillä valokuvaamaan. Niin tekevät kaikki muutkin!

Ostoskeskuksen alakerrassa on muuten yksi kaupungin parhaista jiaozi eli dumpling-ravintoloista.

Näyteikkunoiden vaatteet kuvasin itselleni muistiin. Ehkä joskus lähetän ne kierrätysompelimoon, jossa pyöräytetään minulle samanlaiset.

Paniikkipäivä koulussa

 

 

 

 

 

 

 

 

Viikon aikana olemme enimmäkseen kiertäneet vanhoja koulujamme, tervehtimässä vanhoja tuttujamme.

 

Ensimmäinen kouluvierailumme tapahtui ihan hirvittävällä kaaoksella. Kouluihin ei voi kävellä sisään, vaan kyseistä koulua käyvän ystävän pitää järjestää kouluvierailu. Olin jo viikkoja aiemmin sopinut saksalaisen ystäväni kanssa, että hänen kuopuksensa anoo koulupäivää ystävälleen eli minun kuopukselleni. Hänen tyttärensä on Kolmoseni vanha luokkakaveri ja olisi voinut anoa koulupäivää pojalleni, mutta ajattelimme että poikani mieluummin käy koulua jonkun pojan mukana. Tässä kansainvälisessä koulussa luokat hajotetaan ja järjestetään uudelleen joka vuosi ja tämä tyttö ja Kolmoseni vanhat kaverit olivat tätä nykyä eri luokilla. Niinpä olin vuoden tauon jälkeen ottanut yhteyttä Kolmosen kiinalaisen kaverin J:n äitiin ja pyytänyt hänen poikaansa kutsumaan poikani.

 

Maanantaina minun piti saada siis lapset kouluun, mutta samana päivänä piti hoitaa poliisilaitoksella käynti, käydä ilmoittautumassa lähimmässä ulkomaalaispoliisitoimistossa. Compoundin managementtoimisto olisi voinut hoitaa asian, joten en tiedä oliko kyse haluttomuudesta vai oliko kyse vain kummallisesta kiinalaisesta nuukuudesta (raha tuntuu olevan Kiinassa kalliimpaa kuin aika, mikä näkyy välillä muutamien pennien säästöinä ja valtavana vaivannäkönä), mutta he halusivat minun itse hoitavan asian. Poliisiasema ei nimittäin ole kuin muutaman kilometrin päässä ja tunnen reitin hyvin. Lopulta suostuin että vierailen itse poliisiasemalla - ja säästän siinä muutaman euron!

 

Joten muutaman euron vuoksi koko päivä meni perskattia ja ansaitsee tämän megapitkän päivityksen!

 

 Järjestin lapsille aamuksi tilatun autokyydin tutulta kuskilta herra W:ltä. Yöllä en nukkunut kuin pari tuntia, kun heräsin hermoilemaan ja suunnittelemaan aamun kulkua. Viideltä luovutin ja nousin ylös kirjoittamaan. Voi sen sängyssä pyörimisen paremminkin käyttää.

 

Yöllä olin muistanut senkin, etten ollut sopinut mitään tapaamispaikkaa J:n äidin A:n kanssa, joten ensimmäiseksi aamuvarhain aloin viestailla hänen kanssaan, samanaikaisesti kun kiirehdin lapsia kouluun. Kuopus hangoitteli vastaan, häntä jännitti kouluunmeno.

 

Kolmosen luokka oli muuttanut Middle Schoolin puolelle toiseen rakennukseen ja käytti eri sisääntuloporttia kuin aiemmin, joten tapaamispaikan sopiminen oli vaikeaa A:n kanssa. Tilattua autoa ei kuulunut sovittuun aikaan ja kiukuttelin herra W:lle. Lopulta A soitti ja annoimme poikien neuvotella tapaamispaikan, samalla kun Kolmonen sitoi kengännauhojaan ja auto odotti jo ovella.  

 

Ainoa kouluun lähtenyt, jolla oli Kiinassa toimiva puhelin mukanaan, oli esikoisemme, Ykkönen. Hänen tehtävänsä oli varmistaa, että pikkuveljet selviävät luokkiinsa. Jotta porukka pääsisi portista sisään ilman lupalappua, piti ensimmäiseksi löytää saksalainen kaverini.  

 

Puolisen tuntia myöhemmin sain viestiä monesta suunnasta ja saatoin huokaista helpotuksesta: pojat olivat löytäneet kaverinsa. Herra W lähetti tiedon, että auto on perillä, saksalainen ystäväni ja esikoinen viestittivät, että pojat ovat ok. A lähetti kuvan Kolmosen ja J:n tapaamisesta. Hän oli itse henkilökohtaisesti vienyt poikansa kouluun ja tullut mukaan varmistamaan, että kaikki sujuu hyvin! Enkä ollut muistanut edes antaa Kolmoselle mukaan Suomesta tuotua tuliaislahjaa vietäväksi kaverilleen. 

 

Koulun luota on erittäin vaikeaa saada napattua taksia liikenteestä, joten latasin itselleni Didi-sovelluksen, jolla saa tilattua taksin. Englanninkielinen apps ilmestyi vasta vuosi sitten ja olin ollut Linnin mukana tämän käyttäessä sitä ensimmäisen kerran. Lisäsin luottokorttini maksutavaksi. Yritin myös moneen kertaan tilata kohtuuhintaisen Elisan Reissunetin, jolla pääsisin nettiin ilman wifiä, mutta se ei onnistunut. Ilman sitä ei Wechat toimisi wifin ulkopuolella ja Wechat on ainoa yhteydenpitomahdollisuuteni Kiinassa. Jos se ei toimi, en saa ystäviäni kiinni.

 

Olin aiemmin sopinut korealaisen ystäväni kanssa tapaavamme koululla lounaalla. Wechattailin hänen kanssaan aikataulusta ja hän ilmoittikin lähtevänsä ennen puoltapäivää ystävänsä jäähyväisjuhliin. Minulle tuli kiire: jos haluaisin nähdä tätä korealaista R:ää, minulla ei olisi aikaa käydä ensin poliisiasemalla. Juoksin klubitalolle ja pyysin managementia hoitamaan passiasian. Maksoin palvelusta ja tilasin Didillä taksin.

 

Koululle tullessani kaikki oli sujunut mutkitta. Nousin kyydistä ja ihmettelin, kuinka maksan ja kuski viittoili minua lähtemään. Selvä, maksu menee luottokortilta. Kuten olin R:n kanssa sopinut, menin läheiseen kahvilaan wifin luo. Kahvilassa oli ovet auki mutta muutoin täysin pilkkosen pimeää. Hämärässä erotin omistajarouvan tiskin takana ja hän huusi jo kaukaa: "Meillä ei ole sähköjä tänään!" Ei siis lattea eikä wifiä. Ei R:ää eikä ketään, joka hankkisi minut sisään kouluun.

 

Käännyin ja menin koulun portille, sille tutulle, josta olen sadat kerrat ajanut tai marssinut läpi kulkulupaani liehutellen. Kävelin ovesta sisään pieneen koppiin, josta haetaan vierailijoiden passit. Tuttu vartija iski minulle vierailijatagin käteen ja sen enempiä kyselemättä näytti vieraskirjaa, johon kirjoitetaan omat tiedot ja ketä on tullut tapaamaan. Muistin esikoisen menneen kirjastoon tapaamaan erästä ystäväänsä ajalta, jolloin hän oli tämän koulun kirjastossa työharjoittelussa. Kirjoitin erään virkailijan nimen vieraskirjaan.

 

Olin jo marssimassa portista sisään tagi rintapielessäni, kun minut pysäytti toinen vartija, minulle ennestään tuntematon.

 

"Oletko oppilaan vanhempi?"

 

"Öö, en. Olen tullut tapaamaan kirjastoon xx:ää." 

 

"Onko sinulla tapaaminen?"

 

"Ei, tyttäreni on käymässä hänen luonaan ja sovimme tulostani koululle myöhemmin."

 

Vartija yrittää etsiä henkilön puhelinnumeroa, tuloksetta. Annan toisen kirjastovirkailijan nimen. Tämän numero löytyy, muttei vastaa.

 

Olen vaivaantunut. Mitähän seuraavaksi selitän ja kenen nimen annan. Tuttuja olisi vaikka kuinka paljon, mutta kuka saadaan helposti kiinni ja ketä kehtaan vaivata? Vartija on ihmeissään. Takanani on pitkä jono kiinalaisia tulossa toimittamaan ties mitä asiaa.

 

Lopulta kerron olevani alumnien äiti ja että kaksi poikaani on koulussa tänään vierailijoina vanhoissa luokissaan. Vartija päästää minut sisään.

 

Vieläkin jännittää, kun kävelen kansliaan ja pyydän wifi-tunnuksen. Yritän tutkia Didi-sovelluksesta, kuinka saisin maksettua kuskille. Vaihtoehdoissa ei lue kansainvälistä luottokorttia. Kävelen kirjastoon tervehtimään tytärtäni ja virkailijoita, joiden väitin kutsuneen minut sisään. Samalla luen R:n lähettämää viestiä. Hän on Middle Schoolin puolella jossain tapahtumassa. Vastaan olevani Elementaryn kirjastossa ja hetkeä myöhemmin hän pyytää minua odottamaan siellä.

 

Juttelen kirjastovirkailijoiden kanssa ja aikaa kuluu. Didimaksu ei toimi eikä R:ää näy. Lähdemme esikoisen kanssa Middle Schoolin puolelle häntä etsimään. Tapaan tuttuja ihmisiä, näen vilauksen Kolmosesta kavereittensa kanssa ja hänen entisen opettajansa, joka opettaisi häntä tänäkin vuonna.

 

Lopulta soitan R:lle Wechat-puhelun ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän piipahtaa minua tervehtimään. Hän haluaa, että menisimme syömään korealaiseen ravintolaan viikonloppuna. Ehdimme tavata 5 minuutin ajan, sitten hänen on riennettävä jo eteenpäin.

 

Itsevarmoin askelin kävelemme koulun portista ulos - vierailijatagit rintapielissämme - ja menemme syömään siihen kahvilaan, jossa ei ole sähköä. Syön lempiannokseni kurpitsasalaatin, sen jonka olen syönyt kymmeniä kertoja, mutta se ei maistu yhtä hyvälle kuin muistin. Tuskin enää toiste palaan sitä maistamaan.

 

Palaamme kouluun ja loppukoulupäivän ajan yritän saada Didi-sovelluksen kautta ajoni maksettua. Pyydän apua koulussa työskentelevältä suomalaisnaiselta, joka on asunut maassa parinkymmenen vuoden ajan. Hän lähettää minulle rahaa Wechatillä. Vastaanotan sen ja yritän lähettää kuskille. Wechat pyytää numerokoodia. Mikä koodi? Olen unohtanut koodin täysin. En ole kirjoittanut sitä ylös mihinkään, sen pitäisi joku aivan helppo ja helposti muistettava tunnus. Testaan kaikki mahdollisuudet. Yritän kuusi kertaa, sen jälkeen Wechat on vaarassa mennä kokonaan lukkoon. Unohtunutta koodia en voi tilata, koska minulla ei ole enää kiinalaista pankkikorttia. Täysin matti-tilanne. Ei koodia, ei wechatmaksua - eikä taksimaksua ollenkaan!

 

Saamme luvan matkustaa kotiin koulubussin kyydissä. Etsin puhelittoman Kolmosen käsiini, löydän hänet liikuntatunnilta ja neuvon häntä tulemaan bussille. Antaisin hänelle kaverin tuliaissuklaat mukaan, mutta tunti on ulkona 30 asteen helteessä ja suklaa sulaisi auringossa. Päätän yrittää etsiä hänet uudelleen myöhemmin.

 

Palaan kirjastoon, johon saksalainen ystäväni on onneksi viimein saapunut, kesken omien maastamuuttokiireittensä.  Hän osaa hyvin kiinaa ja yrittää soittaa kuskille, mutta hänen puhelimensa ei saa yhteyttä. Lopulta asia hoituu siten, että kiinalainen virkailijatuttumme soittaa kuskille ja selittää tilanteen. Tämän jälkeen hän tekee kuskista Wechat-kontaktinsa ja maksaa Wechatin kautta. Kuski kuittaa maksun maksetuksi ja siten vapauttaa taas Didin käyttööni. Ystävät neuvovat minua seuraavalla kerralla maksamaan käteisellä.

 

Meillä on jo hirvittävä kiire bussiin enkä ennätä enää viemään tuliaissuklaata Kolmosen kaverille kiittääkseni häntä mukavasta päivästä.  (Muutamaa päivää myöhemmin palaamme koululle päätösjuhlaan. Kolmonen käy vielä pikaisesti etsimässä ystävänsä J:n, muttei kehtaa ojentaa tälle lahjaa, koska vieressä on muita kavereita, joille hänellä ei ole lahjaa mukanaan. Lahja jää siis antamatta ja minua nolottaa. Lahjat ovat kiinalaisille niin tärkeitä. Lähetän A:lle vielä kerran suuret kiitokseni ja anteeksipyytöni.)

 

Syntyi siis kauhea sekasorto ja minulle valtava stressi - pelkästään muutaman euron säästön tähden. Ja itse asiassa rahaakin kului loppujen lopuksi enemmän: erillisiin taksimatkoihin.

 

Palattuamme kotiin käy managementissa kysymässä passejamme. Ne eivät ole vielä saapuneet ja minulle kerrotaan, että virkailija oli aamulla velottanut liian vähän. Maksan puuttuvan summan - alle 3 euroa!

 

Iltakävelyllä poikkean Linnin kanssa noutamaan passeja. Tällöin selviää, että jo aamulla lähdettyäni hänelle oli soitettu, että olin maksanut 20 rmb:tä liian vähän ja häntä oli kehotettu tulemaan maksamaan vieraansa puolesta. Silloin hän oli kypsähtäneenä todennut puhelimeen, ettei hän todellakaan lähde kävelemään kilometriä kolmen euron vuoksi ja että viitsitte sellaisen summan vuoksi edes vaivata!

 

 

Sään armoilla

Heinäkuussa pahimmat sateet kuuteenkymmeneen vuoteen riepottelivat Pekingiä ja kaupunki joutui tulvan valtaan. Kesäänsä kaupungissa viettäneet ystäväni kertoivat, kuinka tiet suljettiin veden noustessa eivätkä ihmiset päässeet palaamaan koteihinsa. Lähes 300 kiinalaista menetti henkensä tai katosi tulvissa. Me olimme tuolloin Suomessa ja ainoastaan Facebookin kautta ystäviemme eloa seuratessamme saimme edes tietää koko tulvasta. Compoundimme management lähetti ystävällisesti viestin kaikille asukkaille, että kannattaisi lähettää joku tarkistamaan oman kotimme tilanne.

Eilen saimme pientä makua tulvasta. Onneksi sentään vain pienessä mittakaavassa. Kolmen äitikaverin kanssa istuin taksissa matkalla keskustaan lastemme vanhempainiltaan. Keskustan tornitalojen häämöttäessä alkoi sataa kaatamalla. Ennen kuin Uber-taksimme kaarsi koulu eteen, sai yksi äideistä soiton mieheltään, joka oli jo perillä vanhempainillassa. ”Metro on jo suljettu, käskekää kuskin kääntyä saman tien kotiin.” Vasta hiottuamme hintaa kuskin kanssa (mikä vaati jopa soiton ayillemme, koska kielitaitomme loppui kesken) tämä suostui ajamaan meidät koko matkan takaisin. Kolme tuntia lähtömme jälkeen taksi kaarsi takaisin kotipihallemme.

 

Vauhdikas viikonloppu

Voisi kuvitella, että kun ihminen saapuu uuteen maahan maailman toiselta puolen eikä hänen elimistönsä ole vielä tottunut vieraisiin viruksiin ja bakteereihin, nämä suorastaan kyttäisivät otollista tilaisuutta iskeäkseen oikopäätä kiinni puolustuskyvyttömään. Vaan ei, näin ei ainakaan käynyt minulle, sillä koko ensimmäisen vuoteni Pekingissä olin terve kuin pukki. Viime viikolla kuherruskuukauteni viimein päättyi ja sairastuin pahimpaan flunssaan mitä vuosikausiin.

Koko viikon lepäsin (sen verran kuin osaan levätä: kiinaa kerraten ja blogia kirjoittaen). Viikonloppuna lepokausi päättyi ja vietin mitä vauhdikkaimmat kolme päivää, joka alkoi perjantai-illasta. Tuolloin vanhempien lasten koululla vietettiin koko koulun yhteistä perhejuhlaa. Minä juhlin lapsistamme kolmen sekä äitiystävieni kanssa, samalla kun mies vietti iltaa toisaalla yhden lapsen ja lätkäpelikaveriensa kanssa. Tuona iltana nimittäin kasattiin Pekingin harrastajajääkiekkojoukkueet taas vuodeksi eteenpäin.  

 

Lauantaiaamun valjetessa taivas oli kirkkaampi ja sinisempi kuin varmaan koskaan. Mitä surkein päivä perheen yhteiselle ajanvietolle, totesimme äitien kesken matkatessamme koululle. Onhan niin paljon mukavampaa viettää kaunista lauantaipäivää koulutuksessa, yhdeksästä neljään! Lounaalle kävellessämme emme voineet välttyä taivaan sinisyydeltä. Emmekä ylittämämme joen vihreydeltä, sillä leväpeite luo kauniin kontrastin siniselle taivaalle. Ja mielenkiintoisen tuoksahduksen raikkaaseen ilmaan.

 

 

Lauantai-iltana lähdimme miehen kanssa kahdestaan ulos syömään. Nelilapsisessa perheessä kahdenkeskinen aika ei ole kovin tavallista herkkua, vaikka tällä kertaa olikin edellisestä kerrasta vierähtänyt vasta kuukausi. Muistan vielä hyvin sen ajan, jolloin suunnitelma illasta aikuisten kesken lopahti jo ajatukseen hoitajan etsimisestä lapsille. Nykyään lastenhoitaja löytyy omasta takaa, ja yleensä tämä on myös helposti suostuteltavissa. Uhkailun ja kiristyksen sijaan riittää ihan pelkkä perinteinen lahjonta, suostuttelukeinona käytämme pizzaa, sipsejä ja limsaa. Jostain kumman syystä lapsista on mukavaa viettää iltaa ihan keskenään leffaa katsoen ja herkkuja syöden. Ehkä se on se, että saa syödä telkkarin ääressä ja tiputtaa sipsejä sohvalle. Eikä kukaan komenna nukkumaan. Vapautta!

 

Romanttinen fine dining Pekingissä vaatii kuitenkin hieman etsiskelyä. Ensinnäkin fine dining ja kiinalainen ruoka eivät mahdu minun mielessäni samaan lauseeseen. Singaporessa pääsin onnekkaasti (kutsuvieraana) muutaman kerran erittäin hienoihin kiinalaisiin ravintoloihin, mutta vaikka ruoka olikin erinomaista, ei se mielestäni ollut NIIN ihmeellistä. Ehei, paljon parempaa ja mielenkiintoisempaa kiinalaista saa halvalla kadulta, siihen ei kannata omia rahoja tuhlata. Toisekseen aasialaiseen ravintolaan menen mieluummin isolla porukalla, jotta voin tilata pöytään mahdollisimman monta eri ruokalajia. Joten romanttisesti miehen kanssa kahden haluan syödä länsiruokaa.

 

Toinen ongelma on terassi. Tällä hetkellä Pekingin kesä on vielä parhaimmillaan, illan viiletessä lämpötila putoaa miellyttävään 25 asteeseen. Tällaisessa säässä en mistään hinnasta enkä edes kenenkään pakottamana suostuisi syömään kylmäksi ilmastoiduissa sisätiloissa. Tämä sotii kiinalaista ajattelua vastaan, sillä kuka hullu nyt ulkona söisi. Tai hullupa tietenkin, varmaan tästä nimenomaisesta syystä eräs kiinalaisista rajanaapureistamme rakennutti kesällä lomamme aikana korotetun aidan meidän ja oman talonsa väliin. Koska aidanjatke ilmestyi vain meidän yhteiselle rajallemme, arvelen syyksi pähkähulluuteni. Ensin kyllä pohdin, pelkäsikö hän meidän vakoilevan ayejaan keittiössä (jota herrasväki ei tietenkään itse käytä), vai oliko vaarana, että ayit näkisivät keittiönikkunastaan meidän turmeltunutta elämäämme ja pelottavia tapojamme, kuten ulkoilua pihamaalla. Nyt he eivät enää näe sitä, mikä soisi minulle mahdollisuuden hyppiä vaikka nakupellenä pikkupihallamme.


Mutta eksyinpä vähän aiheesta, joten palataanpa askel takaisin päin. Pekingistä saa siis hakemalla hakea länsimaista fine dining -ravintolaa, jolla olisi vielä viehättävä terassi. Muutama suljettu löytyi. Vaan löytyipä viimein oikeanlainen ja vieläpä historiallinen: art deco –tyylin mukaan rakennettu Capital M, jonka viehättävältä kattoterassilta on näkymä suoraan keskiaikaiselle Qianmen-portille ja valonauhoin koristelluille Tiananmenin rakennuksille. Paikka oli ihastuttava, mutta haastavaa oli taiteilla korkeakorkoisissa sandaaleissani porrasaskelmilla ja väistellä terassin lautalattian rakoja. Parin viinilasillisen jälkeen se tosin pelotti vähemmän kuin tullessani selvin päin, jolloin tasapainoilin seinistä ja miehen käsikynkästä tukea ottaen. Tarkasti askelmiin keskittyessäni jäivät valitettavasti ravintolan upeat art deco –lattiat kuvaamatta (vessaa lukuun ottamatta), mutta niitä voi ihailla ravintolan omilla nettisivuilla. Ravintolan ruokaa en sen sijaan voi hehkuttaa, kovin talviselta listalta valitsemamme ruoka oli pienoinen pettymys, ainakin verrattuna vuodentakaiseen käyntiimme Temple-ravintolassa. Ehkä seuraavan kerran tulemme vain lasilliselle maisemia ihailemaan!

 

 

 

Rakastan saksalaisia ja englantilaisia poliisisarjoja. Englantilaisia tuijottelen samanmielisten lasteni kanssa kotona Yle Areenasta, mutta saksalaisten dekkarien katsominen Pekingissä on suoranainen happening. Kerran kuukaudessa saksalaisravintola Zeit Berlinin kabinettiin kokoontuu iloinen saksalaiskrimien ystäväjoukko nähdäkseen Tatortin viimeisimmän jakson. Ja usein sinne on lähdettävä, siitä huolimatta että taksimatka meiltä ravintolaan kestää tunnin suuntaansa. Yksin reissu jäisi tosin tekemättä, mutta onneksi naapurista löytyy samanmielinen dekkarifani…



 

 

Paljon oli tänä viikonloppuna huijarikuskeja ajossa taksiliikenteessä. Perjantaina taksimatkamme kotiin maksoi kymppejä lisää normaaliin verrattuna, ja meinasipa kuski yrittää myös ”väärennetyn rahan taktiikkaa”. Satasella ja viidelläkympillä ei koskaan kannattaisi taksia maksaa, sillä näitä seteleitä väärennetään eniten. Yleensä huijaus tapahtuu siten, että kuski vaihtaa ovelasti setelin ja väittää asiakkaan antamaa rahaa väärennetyksi. Hämmentynyt asiakas ottaa setelin vastaan ja tarjoaa kuskille uutta, ja tällä tavoin kuski saattaa vaihtaa jopa useita seteleitä väärään rahaan, ennen kuin asiakas hoksaa yhtään mitään. Minä maksoin satasella, mutta pidin koko ajan silmäni kiinni setelissä. Kuski pyöritteli sitä, epäili väärennetyksi ja pyysi toista seteliä. Kohautin olkiani ja sanoin, ettei minulla ole muuta rahaa. Eipä hänen auttanut muu kuin hyväksyä antamani seteli. Mikäli olisin ryhtynyt etsimään toista rahaa ja kiinnittänyt huomioni lompakkooni, huomaamattani hän olisi vaihtanut kädessään olevan setelini väärennökseen.

Lauantai-iltana ensimmäinen taksikuskimme puolestaan yritti pyytää paluumatkasta Tiananmeniltä meille kotiin kolmea sataa, kolminkertaista hintaa normaaliin verrattuna. Kun käskimme panna mittarin päälle, hän pudotti hinnan kahteen sataan. Hyppäsimme saman tien liikennevaloissa ulos autosta ja etsimme uuden kyydin, joka maksoi satasen.

 

Aina kun pystyn, käytän taksimatkoihin Uberiä, mikäli vain saan appsin toimimaan puhelimessani. Yleensä kuljettajat soittavat varmistussoiton ja joskus heitä ei huvita etsiä asiakasta, joka takeltelee huonoa kiinaa ja hokee lähinnä tīng bù dŏngia (sananmukaisesti: kuuntelee - ei ymmärrä). Sunnuntaina leffasta palatessamme apps toimi, mutta ensimmäinen kuljettaja hylkäsi kyydin. Kehtasipa vielä maksattaa minulla 10 juania (1,50 €) peruutusmaksua (mikä ei ole ensimmäinen kerta). Tein reklamaation Uberille ja sain rahani takaisin, kuski puolestaan sai sakkomaksun ja varoituksen. Mielenkiintoinen taksiviikonloppu totta tosiaan, paljon sitä oppi lyhyessä ajassa. Taidanpa taas jatkossa siirtyä metroon.


Ja maanantaiaamuna pääsee taas bussilla töihin...