Äiti ensimmäinen ja viimeinen toive oli vielä toteuttamatta:
junamatka Kiinassa. Teinihaaveiden matka Siperian poikki Pekingiin on
edelleenkin vielä toteuttamatta, vaikka Äiti on jo matkannut yöjunalla läpi
Malesian ja Intian, seikkaillut täpötäysissä intialaisissa lähijunissa osaamatta
tulkita kirjoitusmerkkejä ja ymmärtämättä kieltä, joutunut vaikeuksiin ja
tullut pelastetuksi.
Kiinassa perhe on tehnyt kaikki matkansa lentäen
(koululaisten luokkaretkiä lukuun ottamatta), mistä tytär jaksaa aina motkottaa
vanhemmilleen: juna on paljon ympäristöystävällisempi valinta kuin lentokone ja
lentäminen saastuttaa kaikkein eniten. Syitä lentämisen suosimiseen on
kuitenkin monia: Ensinnäkin junalippu pikajunaan maksaa lähes saman verran kuin
lentolippu. Toisekseen junamatka kestää paljon pidempään kuin lento ja vielä hyvin
paljon pidempään siitä syystä, että juna-asemat sijaitsevat ”väärällä” puolella
Pekingiä, automatka sinne normaaliin ruuhka-aikaan kestää hyvinkin parisen
tuntia. Kun taas lentokenttä on lähes naapurissa, sinne pääsee yleensä alle
puolessa tunnissa, aamuvarhaisella jopa vartissa. Lisäksi lentolipun voi ostaa helposti
ulkomaalainenkin, kun taas junalipun ostaminen on aivan oma lukunsa.
Junamatka oli siis vielä Äidillä kokematta, samoin olivat
terrakottasotilaatkin näkemättä, ja nehän ovat must-see, kun vierailee Kiinassa.
Lähes yhtä iso juttu kuin Kiinan muuri ja Kielletty kaupunki. Ei voi sanoa
asuneensa kaksi vuotta Kiinassa näkemättä Xi’ania ja terrakottasotilaita. Kun
sitten tänä vuonna koko kansan suuri juhlapyhä Duānwǔjié 端午节
(kuukalenterin viidennen kuun 5. päivä), jota englanniksi kutsutaan nimellä
Dragon Boat Festival, ajoittui sopivasti toukokuun loppuun ja kerrankin Isän firma
ja isompien lasten koulu olivat samaan aikaan lomalla. Äidinkin opetusviikot jo
takanapäin, joten perhe päätti matkustaa junalla Xi’aniin katsomaan
terrakottasotilaita.
Junalippujen ostoa seurasi täysi farssi. Isä pyysi työpäivän
päätteeksi kiinalaisen työkaverinsa auttamaan lippujen tilaamisessa netistä. Kiinan
kielen jälkeen seuraava ongelma oli lippujen määrä. Kiinassa perheen
maksimikooksi katsotaan usein viisi henkeä: äiti, isä, yhdet isovanhemmat ja
pikkukeisari. Kuudelle hengelle lippujen ostaminen on siis yleensä täysin
mahdotonta, nettiohjelmat eivät anna yhden henkilön ostaa enempää kuin viisi
lippua. Niinpä kun Isä oli saanut rekisteröidyttyä ja varattua viisi paikkaa, nimet
ja passinnumerot näpytellen, ei ohjelma enää antanutkaan varata kuudetta.
Lippuvarausta ei myöskään voinut peruuttaa heti, ja työkaverikin alkoi tehdä jo
kotiinlähtöä. Siispä he päättivät viedä tilauksen loppuun ja ostaa viimeisen
lipun työtoverin nimiin. Vaan siitä seurasi uusi ongelma: viimeinen perheenjäsen
– kuopus – saikin lippunsa aivan toiseen vaunuun eikä paikkaa voinut vaihtaa. Lisäksi
yksinmatkustavalle seitsemänvuotiaalle ei tietenkään myydä lippua, joten häntä
varten piti hankkia aikuistenlippu. Lippukustannukset kohosivat heti alkuunsa.
Saadakseen liput vaihdettua ajeli Isä asemalle kahteen
kertaan. Ensimmäisellä kerralla häneltä puuttui Kakkosen ja Kolmosen passit (näillä
olivat ne mukanaan koulujensa opintomatkoilla). Toisella kerralla navigaattori
pyöritti Isää ympyrää eikä hän päässyt perille asemalle. Sakot hän sen sijaan
sai erehtyessään ajamaan ajokieltopäivänään.
Kolmannella kerralla Äiti ja Isä keräsivät kaikkien passit
ja lähtivät ruuhka-ajan jälkeen myöhään illalla Pohjoisasemalle, joka on kotia
lähin asema. Kun asema viimein löytyi ja he saivat auton parkkeerattua, oli
ensimmäinen vaikeus päästä sisään asemarakennukseen, asemille kun ei ilman
lippua pääse kuin lipunmyyntiin. Vartija tukki tien eikä millään suostunut
ymmärtämään, kun Äiti yritti selittää haluavansa vaihtaa junaliput.
”Junalippukaupan” selittäminen kiinaksi ei myöskään tuottanut vastakaikua.
Vasta kun Äiti sai kaivettua puhelimessaan olevasta sanakirjasta ja näytettyä
virkailijalle oikean lipunmyyntitoimistoa merkitsevän sanan shòupiàochù, päästi vartija heidät
rakennuksen sisäpuolelle, laukkujen läpivalaisun kautta totta kai. Metroon,
junaan ja museoihin mennään aina turvatarkastuksen kautta.
Parikymppinen virkailija nyökkäsi, kun Äiti kysyi kiinaksi,
ymmärtääkö tämä englantia. Sanaakaan poikaparka ei uskaltanut sanoa ääneen,
näpytteli vain vastaukset kiinaksi kääntäjään ja esitteli Äidille ja Isälle sen
tuottamaa epämääräistä mongerrusta, jonka merkitystä sai arvailla. Loppujen
lopuksi Äiti ei ollut varma, ymmärsikö virkailija englantiakaan sen paremmin ja
vaihtoi kielen kiinaksi. Silloin selvisi, ettei paikkoja voinut vaihtaa tällä
asemalla, vaan pitäisi ajaa toiselle, Läntiselle asemalle (Bĕi Jīng Xī Zhàn).
Navigaattori sijoitti taas Länsiaseman väärään paikkaan.
Äiti asetti paikan manuaalisesti, jolloin navigaattori ohjasi heidät väärälle
puolelle asemaa. Vihdoin ja viimein he löysivät oikealle puolelle, saivat auton
parkkiin ja pääsivät sisään rakennukseen. Aseman ainoalla englanninkielisellä
luukulla oli kiinankielinen lappu. Hetken Äiti luuli virkailijan lähteneen
kotiin, sitten tämä ilmestyi paikalle silmiään hieroen ja käski odottaa viisi
minuuttia. Ajan kuluttua virkailija löntysteli paikalle täysinäinen höyryävä
termosmukillinen teetä kädessään, leveästi haukotellen. Istahti paikoilleen ja otti paperit käteensä.
Ja juuri silloin koko lippujärjestelmä kaatui!
Lipunmyyntisalissa
kävivät tunteet kuumina. Netissä tai muualla tehdyt lipputilaukset on aina
lunastettava asemalla, joten moni oli jo matkansa maksanut, menossa junaan eikä
saanut lippujaan vaihdettua siihen oikeuttavaan pieneen paperinpalaan. Ihmiset
huusivat, heiluttivat papereitaan ja mesosivat. Virkailijat huusivat kovaäänisiin
siten että Äidin korvat soivat metelistä muttei saanut sanaakaan selvää
mistään. Paitsi että ”ei pysty, tulkaa huomenna uudestaan”. Puolitoista tuntia
Äiti ja Isä seisoivat tiskillä ja odottelivat. Neuvoivat takanaan seisovaa pohjoisafrikkalaista
miestä, jonka juna Hohhotiin, Sisä-Mongoliaan ennätti jo lähteä, eikä virkailija
ollut kovin kiinnostunut tätä auttamaan. Totesi vain tylysti, että aamulla
menee seuraavaa juna. Afrikkalaismiesparka kertoi Äidille valvoneensa kaksi
vuorokautta matkustaen, hän oli vasta saapunut Pekingiin lentäen ja heti piti jatkaa
matkaa. Sanaakaan hän ei ymmärtänyt kiinaa eikä englantikaan sujunut kovin
hyvin. Joko hän oli suunnattoman väsynyt tai jossain aineissa, mutta sekaisin
hän ainakin vaikutti olevan. Lentokentälle hän halusi palata, muttei tiennyt,
mitä sanoa taksikuskille. Isä selvitti hänelle aamun ensimmäisen lennon
Hohhotiin ja Äiti kirjoitti lapulle ohjeet: kuinka sanoa taksikuskille jīchăng ja näyttää saman kiinankielisin
merkein:机场.
Kun Äiti ja Isä puolilta öin luovuttivat ja lähtivät kotiin,
he kulkivat saman afrikkalaismiehen ohitse. Tämä nukkui kadulla rinkka pään
alla tyynynään. Äiti ja Isä neuvottelivat, pitäisikö miesparka herättää ja
viedä lentokentälle. Mutta sitten he arvelivat miehen hylänneen ajatuksen
lentämisstä, pääsisihän hän junallakin seuraavana aamuna. He jättivät miehen
nukkumaan kadulle, sillä yksin hän ei jäänyt. Joka puolella, kadulla ja
kerrosta alempana, oli ihmisiä leiriytyneinä, kokonaisia perheitäkin pienine
lapsineen, jotka arvatenkin kaikki odottelivat seuraavan aamun junaa. Joten
mikäs siinä oli kadulla nukkuessa, turvallista ja miellyttävän lämmintä. Vessat
ihan vieressä ja pieni kauppa auki koko yön. Pölyistä ja likaista korkeintaan.
Yhdeltä yöllä, tunnin ajomatkan jälkeen, Äiti ja Isä viimein
saapuivat kotiinsa nukkumaan. Seuraavana
aamuna Isä lähti muutaman päivän työmatkalle ja siltä palattuaan hän teki vielä
kerran turhan käynnin juna-asemalle: tällä välin kaikki paikat olivat jo
menneet, joten enää ei lippuja voinut vaihtaa.
Meno-paluureissu luotijunalla Xi’aniin kestää 12 tuntia.
Saman verran kului Isältä aikaa lipunvaihtoreissuillaan, enimmäkseen autossa
istumiseen. Kulutetun bensan ja maksettujen sakkojen jälkeen junaliput tulivat
jo lentolippuja kalliimmiksi.
Äitiä epäilee, että Siperian junamatka jää edelleen
haaveeksi. Finnairkin tulee paljon halvemmaksi.