Junalippufarssi

Äiti ensimmäinen ja viimeinen toive oli vielä toteuttamatta: junamatka Kiinassa. Teinihaaveiden matka Siperian poikki Pekingiin on edelleenkin vielä toteuttamatta, vaikka Äiti on jo matkannut yöjunalla läpi Malesian ja Intian, seikkaillut täpötäysissä intialaisissa lähijunissa osaamatta tulkita kirjoitusmerkkejä ja ymmärtämättä kieltä, joutunut vaikeuksiin ja tullut pelastetuksi.

 

Kiinassa perhe on tehnyt kaikki matkansa lentäen (koululaisten luokkaretkiä lukuun ottamatta), mistä tytär jaksaa aina motkottaa vanhemmilleen: juna on paljon ympäristöystävällisempi valinta kuin lentokone ja lentäminen saastuttaa kaikkein eniten. Syitä lentämisen suosimiseen on kuitenkin monia: Ensinnäkin junalippu pikajunaan maksaa lähes saman verran kuin lentolippu. Toisekseen junamatka kestää paljon pidempään kuin lento ja vielä hyvin paljon pidempään siitä syystä, että juna-asemat sijaitsevat ”väärällä” puolella Pekingiä, automatka sinne normaaliin ruuhka-aikaan kestää hyvinkin parisen tuntia. Kun taas lentokenttä on lähes naapurissa, sinne pääsee yleensä alle puolessa tunnissa, aamuvarhaisella jopa vartissa. Lisäksi lentolipun voi ostaa helposti ulkomaalainenkin, kun taas junalipun ostaminen on aivan oma lukunsa.

 

Junamatka oli siis vielä Äidillä kokematta, samoin olivat terrakottasotilaatkin näkemättä, ja nehän ovat must-see, kun vierailee Kiinassa. Lähes yhtä iso juttu kuin Kiinan muuri ja Kielletty kaupunki. Ei voi sanoa asuneensa kaksi vuotta Kiinassa näkemättä Xi’ania ja terrakottasotilaita. Kun sitten tänä vuonna koko kansan suuri juhlapyhä Duānwǔjié 端午节 (kuukalenterin viidennen kuun 5. päivä), jota englanniksi kutsutaan nimellä Dragon Boat Festival, ajoittui sopivasti toukokuun loppuun ja kerrankin Isän firma ja isompien lasten koulu olivat samaan aikaan lomalla. Äidinkin opetusviikot jo takanapäin, joten perhe päätti matkustaa junalla Xi’aniin katsomaan terrakottasotilaita.

 

Junalippujen ostoa seurasi täysi farssi. Isä pyysi työpäivän päätteeksi kiinalaisen työkaverinsa auttamaan lippujen tilaamisessa netistä. Kiinan kielen jälkeen seuraava ongelma oli lippujen määrä. Kiinassa perheen maksimikooksi katsotaan usein viisi henkeä: äiti, isä, yhdet isovanhemmat ja pikkukeisari. Kuudelle hengelle lippujen ostaminen on siis yleensä täysin mahdotonta, nettiohjelmat eivät anna yhden henkilön ostaa enempää kuin viisi lippua. Niinpä kun Isä oli saanut rekisteröidyttyä ja varattua viisi paikkaa, nimet ja passinnumerot näpytellen, ei ohjelma enää antanutkaan varata kuudetta. Lippuvarausta ei myöskään voinut peruuttaa heti, ja työkaverikin alkoi tehdä jo kotiinlähtöä. Siispä he päättivät viedä tilauksen loppuun ja ostaa viimeisen lipun työtoverin nimiin. Vaan siitä seurasi uusi ongelma: viimeinen perheenjäsen – kuopus – saikin lippunsa aivan toiseen vaunuun eikä paikkaa voinut vaihtaa. Lisäksi yksinmatkustavalle seitsemänvuotiaalle ei tietenkään myydä lippua, joten häntä varten piti hankkia aikuistenlippu. Lippukustannukset kohosivat heti alkuunsa.

 

Saadakseen liput vaihdettua ajeli Isä asemalle kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla häneltä puuttui Kakkosen ja Kolmosen passit (näillä olivat ne mukanaan koulujensa opintomatkoilla). Toisella kerralla navigaattori pyöritti Isää ympyrää eikä hän päässyt perille asemalle. Sakot hän sen sijaan sai erehtyessään ajamaan ajokieltopäivänään.

 

Kolmannella kerralla Äiti ja Isä keräsivät kaikkien passit ja lähtivät ruuhka-ajan jälkeen myöhään illalla Pohjoisasemalle, joka on kotia lähin asema. Kun asema viimein löytyi ja he saivat auton parkkeerattua, oli ensimmäinen vaikeus päästä sisään asemarakennukseen, asemille kun ei ilman lippua pääse kuin lipunmyyntiin. Vartija tukki tien eikä millään suostunut ymmärtämään, kun Äiti yritti selittää haluavansa vaihtaa junaliput. ”Junalippukaupan” selittäminen kiinaksi ei myöskään tuottanut vastakaikua. Vasta kun Äiti sai kaivettua puhelimessaan olevasta sanakirjasta ja näytettyä virkailijalle oikean lipunmyyntitoimistoa merkitsevän sanan shòupiàochù, päästi vartija heidät rakennuksen sisäpuolelle, laukkujen läpivalaisun kautta totta kai. Metroon, junaan ja museoihin mennään aina turvatarkastuksen kautta.

 

Parikymppinen virkailija nyökkäsi, kun Äiti kysyi kiinaksi, ymmärtääkö tämä englantia. Sanaakaan poikaparka ei uskaltanut sanoa ääneen, näpytteli vain vastaukset kiinaksi kääntäjään ja esitteli Äidille ja Isälle sen tuottamaa epämääräistä mongerrusta, jonka merkitystä sai arvailla. Loppujen lopuksi Äiti ei ollut varma, ymmärsikö virkailija englantiakaan sen paremmin ja vaihtoi kielen kiinaksi. Silloin selvisi, ettei paikkoja voinut vaihtaa tällä asemalla, vaan pitäisi ajaa toiselle, Läntiselle asemalle (Bĕi Jīng Xī Zhàn).

 

Navigaattori sijoitti taas Länsiaseman väärään paikkaan. Äiti asetti paikan manuaalisesti, jolloin navigaattori ohjasi heidät väärälle puolelle asemaa. Vihdoin ja viimein he löysivät oikealle puolelle, saivat auton parkkiin ja pääsivät sisään rakennukseen. Aseman ainoalla englanninkielisellä luukulla oli kiinankielinen lappu. Hetken Äiti luuli virkailijan lähteneen kotiin, sitten tämä ilmestyi paikalle silmiään hieroen ja käski odottaa viisi minuuttia. Ajan kuluttua virkailija löntysteli paikalle täysinäinen höyryävä termosmukillinen teetä kädessään, leveästi haukotellen.  Istahti paikoilleen ja otti paperit käteensä. Ja juuri silloin koko lippujärjestelmä kaatui!

 

Lipunmyyntisalissa kävivät tunteet kuumina. Netissä tai muualla tehdyt lipputilaukset on aina lunastettava asemalla, joten moni oli jo matkansa maksanut, menossa junaan eikä saanut lippujaan vaihdettua siihen oikeuttavaan pieneen paperinpalaan. Ihmiset huusivat, heiluttivat papereitaan ja mesosivat. Virkailijat huusivat kovaäänisiin siten että Äidin korvat soivat metelistä muttei saanut sanaakaan selvää mistään. Paitsi että ”ei pysty, tulkaa huomenna uudestaan”. Puolitoista tuntia Äiti ja Isä seisoivat tiskillä ja odottelivat. Neuvoivat takanaan seisovaa pohjoisafrikkalaista miestä, jonka juna Hohhotiin, Sisä-Mongoliaan ennätti jo lähteä, eikä virkailija ollut kovin kiinnostunut tätä auttamaan. Totesi vain tylysti, että aamulla menee seuraavaa juna. Afrikkalaismiesparka kertoi Äidille valvoneensa kaksi vuorokautta matkustaen, hän oli vasta saapunut Pekingiin lentäen ja heti piti jatkaa matkaa. Sanaakaan hän ei ymmärtänyt kiinaa eikä englantikaan sujunut kovin hyvin. Joko hän oli suunnattoman väsynyt tai jossain aineissa, mutta sekaisin hän ainakin vaikutti olevan. Lentokentälle hän halusi palata, muttei tiennyt, mitä sanoa taksikuskille. Isä selvitti hänelle aamun ensimmäisen lennon Hohhotiin ja Äiti kirjoitti lapulle ohjeet: kuinka sanoa taksikuskille jīchăng ja näyttää saman kiinankielisin merkein:机场.

 

Kun Äiti ja Isä puolilta öin luovuttivat ja lähtivät kotiin, he kulkivat saman afrikkalaismiehen ohitse. Tämä nukkui kadulla rinkka pään alla tyynynään. Äiti ja Isä neuvottelivat, pitäisikö miesparka herättää ja viedä lentokentälle. Mutta sitten he arvelivat miehen hylänneen ajatuksen lentämisstä, pääsisihän hän junallakin seuraavana aamuna. He jättivät miehen nukkumaan kadulle, sillä yksin hän ei jäänyt. Joka puolella, kadulla ja kerrosta alempana, oli ihmisiä leiriytyneinä, kokonaisia perheitäkin pienine lapsineen, jotka arvatenkin kaikki odottelivat seuraavan aamun junaa. Joten mikäs siinä oli kadulla nukkuessa, turvallista ja miellyttävän lämmintä. Vessat ihan vieressä ja pieni kauppa auki koko yön. Pölyistä ja likaista korkeintaan.

 

Yhdeltä yöllä, tunnin ajomatkan jälkeen, Äiti ja Isä viimein saapuivat kotiinsa nukkumaan.  Seuraavana aamuna Isä lähti muutaman päivän työmatkalle ja siltä palattuaan hän teki vielä kerran turhan käynnin juna-asemalle: tällä välin kaikki paikat olivat jo menneet, joten enää ei lippuja voinut vaihtaa.

 

Meno-paluureissu luotijunalla Xi’aniin kestää 12 tuntia. Saman verran kului Isältä aikaa lipunvaihtoreissuillaan, enimmäkseen autossa istumiseen. Kulutetun bensan ja maksettujen sakkojen jälkeen junaliput tulivat jo lentolippuja kalliimmiksi. 

 

 

 

Äitiä epäilee, että Siperian junamatka jää edelleen haaveeksi. Finnairkin tulee paljon halvemmaksi.