Pontikkaa Qianmenillä (eli miehisyydestä ja seksuaalivähemmistöistä)

 

 

 

 

 

 

Jatkan taas kertomustasi lauantaipäivästä, jolloin Pekingin laitakaupungilla sijaitsevan eunukkimuseon ja hutong-kävelyn jälkeen erosimme ystävästämme ja jatkoimme takseilla eri suuntiin. Linnin ja minun didi-kyyti suuntasi keskustaan, Tianmenin kupeessa sijaitsevaan "vanhaan kaupunkiin" eli Qianmenille, jossa aikoinaan on sijainnut kaupungin rajaa merkitsevä muuri. Juuri täällä ovat aamuisin kaupunginporttien aukeamista odotelleet kauppiaat, joilla ei ollut asiaa asukkaiksi kaupunkiin. Joka aamu he saivat kärrätä myytävänsä portista sisään kaupunkiin ja joka ilta heidän piti kärrätä ne mennessään portista ulos. Näin kertoi oppaamme, hollantilainen sinologi, ensimmäisellä opastetulla kierroksellani pekingiläiseen hutongiin.

 

Haettuamme liput Laoshe Teahousen maanantai-illan esitykseen jatkoimme matkaa kävellen kohti Qianmenin kävelykatua. Dragon Boat Festivalista johtuen keskusta oli täynnä väkeä, suurin osa varmaan muualta tulleita kiinalaisia. Harvinaisen vähän kaltaisiamme länkkäreitä tai muita ulkomaalaisia näkyi kaduilla. Niinpä meitä kuvattiinkin innolla sekä salaa että ihan lupaa pyytäen. Äiti, isä ja ehkä jo parhaat nuoruuden päivänsä ohittanut poika pysäyttivät meidät innokkaasti ja halusivat kuvaan kanssamme. Huonohampaista isää vähän nolostutti ja hän yritti jättäytyä pois kuvasta, mutta kukkapaitainen äiti poseerasi kanssamme innoissaan leveästi hymyillen. Komeaan pinkkiin olkihattuun sonnustautunut poika kuvasi meitä kolmea rinnakkain ja saipa lopulta isänsäkin houkuteltua mukaan kuvaan kanssamme. Aivan riemuissaan he olivat, kun huomasivat meidän puhuvan kiinaa ja hetken aikaa yritimme jutella heidän kanssaan. Meidän oli tosin erittäin vaikea saada mitään selvää heidän mandarinkiinan murteestaan.   

 

Pinkistä olkihatusta ei Kiinassa voi tehdä mitään päättelyitä miehen seksuaalisesta suuntautumisesta. Kiinassa ihmiset eivät ujostele pukeutua hassusti. Jos pinkki kukkahattu tuntuu hauskalta, mies panee sen päähänsä kadulle lähtiessään. Jos mummon tekee mieli käyttää strassitiaraa, hän asettelee sen hiuksilleen. Jokainen saa pukeutua niin kuin haluaa.

 

Sen sijaan muulla tavoin miehen on oltava mies, osoitettava sen miehisillä tavoilla, kuten vaikkapa juomalla lasinsa ganbei eli sananmukaisesti "pohjanmaan kautta", lasinpohjaan asti. Ganbei siis sanotaan, kun juhlissa tyhjennetään lasia. Pomon tai juhlakalun tehtävä on nostaa lasi kaikkien kanssa. Tänä päivänä tosin monissa pekingiläisyrityksissä pomon lasissa saa jo olla vettä tai joku muu nostaa lasin hänen puolestaan. Mieheni ylintä pomoa ei kuulemma humalassa juhlissa näkynyt, joten hänkin toimi näin.

 

Sen sijaan mieheni kertoi toisinaan eräästä firmansa aiemmasta keskitason kiinalaispomosta, joka halusi kaataa aina kuppia kaikkien kanssa - ja tietysti kiinalaiseen tapaan erittäin vahvalla viinalla, paikallisella pontikalla, jota kutsutaan nimellä baijiu "valkoinen viina". Mieheni, joka käyttää alkoholia aina hyvin varovaisesti, joutui aina väistelemään lasinnostovaatimusta "oletko mies vai mikä". Kerran hän oli heittänyt vitsinä, että häntä voi tästedes kutsua nimellä Lisa. Tämä vitsi meni kiinalaiselta täysin yli ymmärryksen, humalapäissään tämä oli takertunut lauseeseen ja tivannut aggressiiviseen sävyyn useaan kertaan, mitä mieheni sillä mahtoi oikein tarkoittaa.

 

Seksuaalivähemmistöön kuuluminen on siis Kiinassa vielä suuri tabu, eikä sitä ulospäin osoiteta tai edes kavereille kerrota, kuten esikoisemme kuuli kiinalaiselta ystävältään asiasta kysyessään. 

 

Pontikkamuseoon päädyimme sattumalta, kun näimme kadulla hauskoja patsaita ja poikkesimme taloon sisään. Museoksi oli siis naamioitu baijiu-kauppa, jossa hauskoilla patsailla esiteltiin tämän pontikan vaiheita entisajasta nykyaikaan. Onhan kyse satoja vuosia vanhasta juomasta. Epäselväksi ei jäänyt myöskään baijiun kansallinen merkittävyys Kiinassa, päätellen jättimäisestä isänmaallisesta kuvasta, jonka edessä oli yksinäinen Red Star erguotou-pullo lasivitriinissä. Joka kerta, kun joku käveli kuvan ohi, hän laukaisi pyörimään nauhan, joka soitti kansantasavaltahenkistä laulua - korkealta ja kovaa.

 

Tarkemmin erguotoun historiasta ja Yuanshenghao-museosta löytyy blogeista täältä ja täältä.

Loskasäässä nahkasaappaissa ja kukkahameessa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuinka loskasäässä pärjää nahkasaappaissa ja kukkahameessa? Hyvin, tosin tietyin edellytyksin. Reilu vuosikymmen sitten ostamani nahkasaappaat, niitä kohtaan osoittamani hellä huolenpito sekä hevostalleilla tuttu tuote osoittautuivat eilen napakympiksi yhdistelmäksi. Koulunpihan peitti eilen paksu kerros märkää lunta, ja kaikki opettajat, jotka eivät olleet varustautuneet kumisaappain, valittivat läpimärkiä kenkiä ja sukkia. Paitsi minä. Vaikka olinkin pukeutunut fiineihin nahkasaappaisiin, joskus esikoisen syntymän aikoihin hankittuihin, aikomuksenani jatkaa töiden jälkeen tyylikkäänä kaupungille.

Joka kevät puhdistuksen jälkeen olen huolella rasvannut saappaani paksulla kerroksella valjasrasvaa. Se toimii erinomaisesti hoitoaineena antiikkinahkaan tai muuhun rosoisempaan, sillä se imeytyy hyvin nahkaan ja tekee sen samalla notkean pehmeäksi mutta myös vettähylkiväksi. Vuosien mittaan nämä saappaani ovat varmaan imeneet niin paljon rasvaa, että niistä on käytännössä tullut suorastaan vedenpitävät. Edes saumoista ei päässyt vesi läpi, sen verran tukkiva kerros rasvaa on niihinkin muodostunut. Silti nahka hengittää, joten saappaani eivät hiosta kuten kumisaappaat. Kun siis suuntasin Helsingin keskustaan, oloni oli yhä freesi ja mukava, kaikesta sateesta, loskasta ja viimasta huolimatta.

Päivällä koulussa sen sijaan minulle sattui hassu vaatekommellus. Yleensä palelen luokissa ja verhoudun ylimääräisiin neuleisiin sekä syksyllä hankkimaani kotimaiseen mohairhuiviin. Vaihdan luokkaa joka tunti, joten toisissa luokissa palelen ja toisissa riisun vaatteita. Eilen eräässä luokassa lämmityslaite pauhasi täysillä ja oppilaiden märistä vaatteista lähtevä kosteus leijui ilmassa. Minun tuli kuuma ja riisuin neuletakkini. Meillä oli juuri innokas keskustelu meneillään ja kaikkien oppilaiden silmät tapittivat minua katederilla riisuessani takkiani. Seisoin selkä tauluun päin ja yllättäen tunsin viileän vedon paljaassa selässäni. Olin aamulla unohtanut napittaa paitani, joten selkäni oli puoliväliin asti paljaana. Kiireesti kiskoin neuletakin takaisin päälleni, samalla kun jatkoimme keskustelua (siinä vaiheessa pasmani kyllä menivät vähän sekaisin, enkä kuullut oppilaiden vastauksia). Kun sitten oppilaat ryhtyivät tekemään ryhmätöitä ja käänsivät katseensa pois minusta, heitin takin pois ja napitin paitani selästä. Juuri tuollaisessa tilanteessahan sormet jäykistyvät kömpelöiksi nakeiksi eivätkä pienet napit millään suostu sujahtamaan kauniisti pikkuruisen napinläven läpi vaan pullahtelevat auki. Kukaan oppilaista ei kuitenkaan tainnut huomata mitään eikä ihmetellä, mitä tuo opettaja tuolla edessä oikein vääntelehtii… Pelaa yksinään Twisteriä pystysuunnassa, vai? Ja onneksi ala-asteikäiset ovat vielä niin mutkattomia, toista olisi yläasteella.

Jos olisin Mr Bean, eivät kommellukseni olisi päättyneet tähän. Kukkahameeni ostin yli 20 vuotta sitten Singaporen Laura Ashleystä - Esplanadin liike ei ollut tuolloin vielä edes avannut oviaan ja merkki oli Suomessa vieras. Hame oli pitkään suosikkini, ilmava viskoosikangas tuntui niin miellyttävältä Singaporen helteessä. Vuosia se on ollut vanhanaikainen, ja aikomukseni onkin ollut viedä se remakoitavaksi, en ole vain saanut loistoideaa, mitä kunnioittavaa teettää siitä. Kunnes tänä syksynä kauppojen kukkahameita ja –mekkoja katsellessani tajusin sen olevan juuri sellaisenaan aivan huippumuodikas tähän syksyyn. Vetäessäni sen päälleni kummastelin, että olinko muka oikeasti paljon tukevampi vyötäröltä pari vuosikymmentä sitten. Vyötärölle jäi nimittäin 10 cm liikaa ympärysmittaa. Kunnes tajusin, että sen verran on aika syönyt leninkiä, että vyötärönauhaa selkäpuolella tukenut kuminauha on hapertunut olemattomiin ajan saatossa. Eli pieni korjaustyö odottelee tekemistään, ja tällä hetkellä kavennustyö on hoidettu hakaneulan avulla. Mrbeanmäiseen tyyliin hakaneulan olisi pitänyt pettää seuraavaksi ja hameen valahtaa nilkkoihini, mutta onneksi se kuitenkin hoiti tehtävänsä luotettavasti.

Hamemokaa ei tapahtunut tällä kerralla, mutta selässä olevat napit koituvat toisenkin kerran kohtalokseni. Nimittäin tänään lähdin tyttären kanssa kirjamessuille ja kesken kaiken kierrellessämme tajusin, että olin jälleen kerran unohtanut napittaa paitani napit selästä. Tällä kertaa en seissyt itse lavalla vaan lavan vieressä kuuntelemassa keskustelua, kun yritin sormeilla nappeja kiinni selkäni takana. Ja kyllä vaan on sanottava, että on se todella vaikeaa pujottaa pikkuruiset napit minimaalisen pienten napinläpien lävitse. Etenkin hermostuneena nopeusennätystä yrittäen. Lähestulkoon mahdoton suoritus. Houldinin tasoa. But I did it!

 

Pitäisiköhän siirtyä edestä napitettuihin paitoihin?

 

Shirts Khujo and Massimo Dutti

Cardigans Odd Molly

Skirts Laura Ashley and Boss

Coats Ted Baker and Desigual

Boots Kennel + Schmenger

Mutsifarkkuja, kukkakuppeja ja muuta nostalgiaa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  

 

 

Remakoidut farkut Gant, neule Jackpot, paita Ralph Lauren,

 

 

 

 

 

 

farkut Calvin Klein,  neule PTA, sandaalit Unisa

 

 

Menneisyyden haamuista huolimatta mökillä on myös ihania, rakkaita muistoja. Kaikkein ihaninta on tutkia vanhoja esineitä. Etsiä vajasta vaarin vanhoja työkaluja, lukea Eeva-lehtiä lapsuuteni kesiltä, katsella valokuvia vanhoista sukulaisista. Kauhoa huussin kuiviketta kolhiintuneesta emaliämpäristä (löytöni viime kesältä). Kattaa pöytä säröisillä kukkakupeilla, joita äitini, kälyni ja minä olemme haalineet kirppareilta ja saaneet sukulaisilta perintönä. Niillä, joita voi käyttää vain mökillä, sillä nehän on pestävä vaivalloisesti käsin.

Kaivoin mökkivaatteet esiin pukeakseni ne ylle ja hoksasin, että minähän olen suorastaan muodin aallonharjalla. Etenkin mökkifarkuissa, jotka ovatkin kesän kuuma muotijuttu: korkeavyötäröiset mutsifarkut. Toisissa on jopa kukkia polvissa, vau! Toiset ovat nippanappa kasarit (varmaan sentään silloin valmistetut), taisin nimittäin ostaa ne kesällä -91. Hetken huumassa tuhlasin niihin pitkän pennin kesätöistä ansaitsemistani rahoista. Olisikohan niiden hinta ollut 600 mk, siis 100 euroa, mikä oli silloin pitkä penni farkuista. Saattoivat olla enemmänkin, sillä olivathan ne sentään aidot Calvin Kleinit. Ostin ne La Matta –liikkeen naapurista. Mikähän sen kaupan nimi olikaan?

Seuraavana vuonna kauppa taisi lopettaa (tai yhdistyi La Mattaan, joka tuolloin myi vain kenkiä). Piipahdin nimittäin putiikissa ja löysin alennuskorista samoja farkkuja puoleen hintaan. Ostin kahdet kappaleet – numeroa isompaa kokoa. Olinkohan välissä lihonut vai valmistauduinko jo tuleviin pyöreämpiin vuosiin? Missä ne ovat tänä päivänä, en tiedä. Ehkä myin ne eteenpäin. Tai ehkä ne joskus löytyvät jonkun vakuumipussin pohjalta.

Hieman on aika kohdellut näitä farkkujani huonosti (ovat olleet kovassa käytössä), sillä niissä on jopa pieni kulumareikä haaroissa. Normaali kulumapaikka minun farkuilleni, mutta siihen on usein löytynyt apu Remakesta. Muutoin ne ovat siis todella ehdat ja julmetun paksua ja tukevaa farkkukangasta, kuten tuolloin kaikki farkut olivat. Tästä asiasta kirjoitti Outi Les Pyy jokin aika sitten vanhojen farkkujen hintavertailussaan. Paikkauksen jälkeen voisin siis ottaa nämäkin vaikka vakituiseen käyttöön, katu-uskottaviksi kaupunkivaatteiksi.

Muutos kankaiden laadussa tapahtui seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä, kuten Remake ja Outi ovat monesti todenneet. 2000-luvulla vaatteet halpenivat ja niiden laatu huononi. Sen huomaa näistä toisista mutsifarkuistani, Ganteista vuosimallia 2004, ostin ne Kakkosen syntymän jälkeen päästyäni eroon vauvakiloistani. Puuvillan sekaan on ilmestynyt elastaania, eikä huolellisesta hoidosta ja kuivausrummun ja pehmennysaineiden välttelystä huolimatta voi sille mitään, että elastaani haurastuu vuosien saatossa. Lisäksi tämä kangas on jo valmiiksi kulutettu vaalennuspesuilla. Niinpä nämä farkut ovat hajonneet yhtä aikaa yhtälailla sekä haaroista että polvista, ja olen jo vuosia sitten korjannut niitä itse ja paikkauttanut Remakessa. Heidän käsialaansa on tuo komea kukkakirjailu paikkana polvessa (paikkakankaana on käytetty lapseni vanhoista farkuista leikattua palaa). Itse olen ommellut nuo vanhat kirpparipitsit peittämään omia paikkauksiani. Nyt farkut eivät valitettavasti enää kestäneet mökkielämän jatkuvaa kumartelua ja joka kumarruksella polvireikä rätsähti suuremmaksi. Näiden päivät housuina taitavat siis olla luetut ja seuraavaksi näistä tulee taas uusi hameprojektini Remakeen.

Hienoja ovat muuten nuo 90-luvun neuleetkin, hyvin on aika kestänyt niitäkin. Sen verran on kuitenkin PTA:n neule kärsinyt ajansaatossa, että kaulus on lähtenyt rispaantumaan. Pellava-puuvillaneule on pehmennyt niin miellyttäväksi, että suunnitelmissani on viedä se jatkojalostukseen Remakeen, kunhan vain keksin, millaisen siitä teettäisin.

Viime vuonna kuvasin nämä pellavahaalarit ja bermudashortsit. Lienevätköhän ne ensi kesän muotia?



Tässä alla muuten yhdet mutsifarkut jostain 90-luvun alusta. Nämä jalassa lensin aina Singaporesta Suomeen. Sittemmin ne päätyivät kymmeneksi vuodeksi mökkikäyttöön. Kunnes vuosia sitten niistä ja mieheni vanhoista paidoista remakoitiin hame...



Pekingissä tämä toimi hyvin, mutta nyt arkailen, kehtaanko täälläkin käyttää tätä? Onko tämä merirosvohame Suomessa liian tyttömäinen aikuiselle naiselle?

 

 

Hame Jackpot/Remake, paita Gant, sandaalit Ferragamo

Kaikki kuvissa mainitut vaatteet ja kengät ovat olleet vaatekaapissani vähintään 9 vuoden ajan :)