Thaimaa 4: Hua Hin

 

 

 

  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Pitääks sit maksaa, jos äiti ja me ollaan lähetty ja sä oot yksin ravintolassa?” kysyy kuopus ruokailun päätteeksi, kun Isä on tilaamassa laskua ja vitsailee perheilleen, että juoskaa. ”Pitääks äidin sillon maksaa? Ja pitääks sun tulla mukaa?”

 

Kaakkoisaasialainen ruoka on mannerkiinalaista tulisempaa. Pekingissä tarjoilijat aina kysyvät, haluaako asiakas tulista ”là ma?”, vaikkei pekingiläinen ruoka ole chilisyydeltään lähelläkään sitä, mihin Äiti tottui Singaporessa asuessaan. Ja thairuoka voittaa singaporelaisenkin suunpolttavuudessaan. Tähän mennessä ei kuitenkaan ole vielä tullut vastaan annosta, jota Äiti ei olisi pystynyt syömään. Ei tullut tälläkään kertaa, vaikka katuravintolan mangosalaatti sai hien lentämään ja nenän vuotamaan. Nenäliinaa esiin kaivaessaan Äiti kuuli keskustelun viereisestä pöydästä, jossa mannerkiinalainen perhe valitti, että kylläpä on tulista ruokaa.

 

Hua Hinin nähtävyyksistä perhe tutustui vain kahteen. Toinen oli komea satavuotias rautatieasema, jossa he istuivat maalatulla puupenkillä ja katselivat paikallisen elämän sykettä. Ihmisiä valtavine nyytteineen. Lähtöjä ja saapumisia. Junanlähettäjän lipun heilahdusta ja pillin vihellystä. Perheen lapsista se oli aika tylsää.

 

Apinoita perhe on nähnyt aikaisemminkin muttei elefantteja. Thaimaassa on vaikka kuinka paljon sellaisia paikkoja, jotka tarjoavat turisteille ties mitä elefanttishow’ta,  elefanttiratsastuksesta alkaen. Sellaisia paikkoja tulisi välttää, ne ovat yhtä lailla eläinrääkkäystä kuin muutkin eläinsirkukset ja delfinaariot. Elefantin fysiikka ei kestä ratsastamisen painoa ja nämä eläimet koulutetaan työhönsä ihan rääkkäämällä, erottamalla ne poikasina emostaan ja lyömällä kepillä, kunnes niiden psyyke murtuu.

 

Jos elefantteja haluaa nähdä, kannattaa ottaa selvää kohteista. Hua Hinista löytyy työssään vammautuneiden ja pelastettujen norsujen parantola, jota pyöritetään pitkälti länsimaisin vapaaehtoisvoimin. Sinne veimme lapset ja maksoimme kävelylenkistä elefantin kanssa. Toki sekin panee miettimään, onko oikein, että eläimet joutuvat tallustelemaan turistien perässä näiden ilahduttamiseksi ja popsimaan näiden tyrkyttämiä banaaneja ruoakseen. Mutta ainakin ne saavat kulkea ihan vapaana, kenenkään lyömättä tai pyrkimättä selkään. Ja onhan parantolan saatava jostain varat norsujen ylläpitämiseen. Yhden tällaisen eläimen ruokkiminen maksaa jo pitkän pennin eikä valtio pyöritä niiden vanhainkoteja. Mutta silti - turisteilta rahoja kerätäkseen jopa tämäkin parantola tarjoaa norsukyytejä (sellaista emme tarjouksesta huolimatta ottaneet!).

 

Katuravintoloissa syötyjä päivällisiä lukuun ottamatta kaiken muun ajan nautimme olostamme hotellilla. Etenkin omilla parvekkeillamme. Olihan kyseessä ”kerran-elämässä-tilaisuus”. Olimme majoittuneina kahteen erilliseen huoneeseen, mutta parvekkeittemme välissä oli yhdysovi. Kulmahuoneen parveke oli aivan ihanan iso ja valoisa, ja siellä istuin kaiket päivät lukemassa. Aina myöhään yöhön, oman parvekevalon tuikkeessa. Kerrankin ei ollut edes hyttysiä (ne oli varmaan myrkytetty pois).

 

Ja sitten viimeisenä päivänä - iltalentoa odotellessamme - lähetimme lapset (ihan omasta toiveestaan) hotellin pizzeriaan. Niin me vanhemmat pääsimme kahdestaan livahtamaan high tealle.

 

Muutamaa päivää myöhemmin kotiin palattuamme luimme uutisista, että Thaimaan kuningas oli kuollut ja maahan oli julistettu suruaika.

 

 

 

 

  

 

 

Thaimaa, osa 3: Luksuselämää

 

 

 

 

  

 

 

  

 

 

”Kenenkään jalat ei voi ulottaa altaan pohjaan”, miettii kuopus ja tiirailee 2,6 metrin syvyyteen. "Paitsi Jumalan. Se voi taikoa itelleen niin pitkät jalat." Äiti pohtii itsekseen, kuka on mahtanut antaa uskonnonopetusta pojalle? 

 

Isä suunnittelee päivän retkeä. Hän lukee opaskirjasta vuodelta 1999: ”Railway hotel on historiallinen hotelli, jota on käytetty kuvauksiin elokuvassa ’Kuoleman kentät’. Poikkeaminen lasillisella on hintansa väärti tässä yhdessä maailman topten –luokkaan lukeutuvista hotelleista.” Isä nykäisee Äitiä hihasta: ”Hei, tästä sä varmaan tykkäisit…” ”Mutta mehän yövytään siellä…”


 

 

 

 

 

 

 

  

 

  

 

 

 

v

 

 

 

 

 

 

Hua Hinin siirtomaatyylinen Railway hotel, jonka vanhin osa on rakennettu jo 20-luvulla, tuo mieleen Singaporen legendaarisen Raffles Hotellin, josta kuuluisa drinkki Singapore Sling on alun perin kotoisin. Nykyään tämä kuninkaallisten ja äveriäiden rautatiehotelli toimii nimellä Centara Grand Beach Resort & Villas Hua Hin.

 

Tähän hotelliin olimme majoittuneet, resortin puolelle eli tuohon alkuperäiseen osaan. Normaalisti meillä tuskin olisi varaa yöpyä tässä luksushotellissa, mutta koska ei ollut sesonkiaika, saimme pikalähdön erittäin hyvään hintaan: maksoimme kahdesta huoneesta vain hieman enemmän kuin Cha Amin epäonnistuneesta mökistämme.

Entä millainen on tämä hotelli? Lähes täydellinen. Toivottavasti kuvani kertovat kaiken tästä mennyttä aikaa henkivästä ihanuudesta. Miinusta tuli siitä, että ne palvelut, jotka eivät kuuluneet huoneemme hintaan, olivat aivan hirmuisen tyyriitä. Hotellin ravintoloissa oli maailman kalleinta olutta, ja niinpä raahasimme oluet ja viinit kaupasta huoneeseemme ja nautimme omalla ihanalla parvekkeellamme. Huonehintaan kuuluvaa loisteliasta aamiaista lukuun ottamatta ruokailimme yleensä Hua Hinin kaduilla ja rannoilla. Ainakin sillä tavalla toimimme siten, kuten vastuullisen matkailijan tulee toimia.
 

 

 

 

 

 

 

P.S. Vastuullinen matkailija ei tietenkään edes majoittuisi kansainvälisen hotelliketjun omistamaan hotelliin tai mökkikylään - emmekään mekään yleensä. Mutta Hua Hinistä ja Cha Amista oli aivan mahdotonta löytää lomakauden ulkopuolella yhtäkään avoinna olevaa pienyrittäjän majapaikkaa, jonka tulojen voisi olettaa hyödyttävän paikallisia. Kaikki olivat sulkeneet ovensa sadekauden ajaksi.