”Pitääks sit maksaa,
jos äiti ja me ollaan lähetty ja sä oot yksin ravintolassa?” kysyy kuopus
ruokailun päätteeksi, kun Isä on tilaamassa laskua ja vitsailee perheilleen,
että juoskaa. ”Pitääks äidin sillon maksaa? Ja pitääks sun tulla mukaa?”
Kaakkoisaasialainen
ruoka on mannerkiinalaista tulisempaa. Pekingissä tarjoilijat aina kysyvät,
haluaako asiakas tulista ”là ma?”, vaikkei pekingiläinen ruoka ole chilisyydeltään lähelläkään
sitä, mihin Äiti tottui Singaporessa asuessaan. Ja thairuoka voittaa singaporelaisenkin
suunpolttavuudessaan. Tähän mennessä ei kuitenkaan ole vielä tullut vastaan annosta,
jota Äiti ei olisi pystynyt syömään. Ei tullut tälläkään kertaa, vaikka
katuravintolan mangosalaatti sai hien lentämään ja nenän vuotamaan. Nenäliinaa esiin
kaivaessaan Äiti kuuli keskustelun viereisestä pöydästä, jossa
mannerkiinalainen perhe valitti, että kylläpä on tulista ruokaa.
Hua Hinin nähtävyyksistä perhe tutustui vain kahteen. Toinen oli
komea satavuotias rautatieasema, jossa he istuivat maalatulla puupenkillä ja
katselivat paikallisen elämän sykettä. Ihmisiä valtavine nyytteineen. Lähtöjä
ja saapumisia. Junanlähettäjän lipun heilahdusta ja pillin vihellystä. Perheen
lapsista se oli aika tylsää.
Apinoita perhe on nähnyt aikaisemminkin muttei elefantteja.
Thaimaassa on vaikka kuinka paljon sellaisia paikkoja, jotka tarjoavat
turisteille ties mitä elefanttishow’ta,
elefanttiratsastuksesta alkaen. Sellaisia paikkoja tulisi välttää, ne
ovat yhtä lailla eläinrääkkäystä kuin muutkin eläinsirkukset ja delfinaariot.
Elefantin fysiikka ei kestä ratsastamisen painoa ja nämä eläimet koulutetaan työhönsä
ihan rääkkäämällä, erottamalla ne poikasina emostaan ja lyömällä kepillä,
kunnes niiden psyyke murtuu.
Jos elefantteja haluaa nähdä, kannattaa ottaa selvää kohteista. Hua
Hinista löytyy työssään vammautuneiden ja pelastettujen norsujen parantola,
jota pyöritetään pitkälti länsimaisin vapaaehtoisvoimin. Sinne veimme lapset ja
maksoimme kävelylenkistä elefantin kanssa. Toki sekin panee miettimään, onko
oikein, että eläimet joutuvat tallustelemaan turistien perässä näiden
ilahduttamiseksi ja popsimaan näiden tyrkyttämiä banaaneja ruoakseen. Mutta
ainakin ne saavat kulkea ihan vapaana, kenenkään lyömättä tai pyrkimättä
selkään. Ja onhan parantolan saatava jostain varat norsujen ylläpitämiseen. Yhden
tällaisen eläimen ruokkiminen maksaa jo pitkän pennin eikä valtio pyöritä
niiden vanhainkoteja. Mutta silti - turisteilta rahoja kerätäkseen jopa tämäkin parantola tarjoaa norsukyytejä (sellaista emme tarjouksesta huolimatta ottaneet!).
Katuravintoloissa syötyjä päivällisiä lukuun ottamatta kaiken muun
ajan nautimme olostamme hotellilla. Etenkin omilla parvekkeillamme. Olihan
kyseessä ”kerran-elämässä-tilaisuus”. Olimme majoittuneina kahteen erilliseen
huoneeseen, mutta parvekkeittemme välissä oli yhdysovi. Kulmahuoneen parveke
oli aivan ihanan iso ja valoisa, ja siellä istuin kaiket päivät lukemassa. Aina
myöhään yöhön, oman parvekevalon tuikkeessa. Kerrankin ei ollut edes hyttysiä
(ne oli varmaan myrkytetty pois).
Ja sitten viimeisenä päivänä - iltalentoa odotellessamme -
lähetimme lapset (ihan omasta toiveestaan) hotellin pizzeriaan. Niin
me vanhemmat pääsimme kahdestaan livahtamaan high tealle.
Muutamaa päivää
myöhemmin kotiin palattuamme luimme uutisista, että Thaimaan kuningas oli
kuollut ja maahan oli julistettu suruaika.