Thaimaa, osa 3: Luksuselämää

 

 

 

 

  

 

 

  

 

 

”Kenenkään jalat ei voi ulottaa altaan pohjaan”, miettii kuopus ja tiirailee 2,6 metrin syvyyteen. "Paitsi Jumalan. Se voi taikoa itelleen niin pitkät jalat." Äiti pohtii itsekseen, kuka on mahtanut antaa uskonnonopetusta pojalle? 

 

Isä suunnittelee päivän retkeä. Hän lukee opaskirjasta vuodelta 1999: ”Railway hotel on historiallinen hotelli, jota on käytetty kuvauksiin elokuvassa ’Kuoleman kentät’. Poikkeaminen lasillisella on hintansa väärti tässä yhdessä maailman topten –luokkaan lukeutuvista hotelleista.” Isä nykäisee Äitiä hihasta: ”Hei, tästä sä varmaan tykkäisit…” ”Mutta mehän yövytään siellä…”


 

 

 

 

 

 

 

  

 

  

 

 

 

v

 

 

 

 

 

 

Hua Hinin siirtomaatyylinen Railway hotel, jonka vanhin osa on rakennettu jo 20-luvulla, tuo mieleen Singaporen legendaarisen Raffles Hotellin, josta kuuluisa drinkki Singapore Sling on alun perin kotoisin. Nykyään tämä kuninkaallisten ja äveriäiden rautatiehotelli toimii nimellä Centara Grand Beach Resort & Villas Hua Hin.

 

Tähän hotelliin olimme majoittuneet, resortin puolelle eli tuohon alkuperäiseen osaan. Normaalisti meillä tuskin olisi varaa yöpyä tässä luksushotellissa, mutta koska ei ollut sesonkiaika, saimme pikalähdön erittäin hyvään hintaan: maksoimme kahdesta huoneesta vain hieman enemmän kuin Cha Amin epäonnistuneesta mökistämme.

Entä millainen on tämä hotelli? Lähes täydellinen. Toivottavasti kuvani kertovat kaiken tästä mennyttä aikaa henkivästä ihanuudesta. Miinusta tuli siitä, että ne palvelut, jotka eivät kuuluneet huoneemme hintaan, olivat aivan hirmuisen tyyriitä. Hotellin ravintoloissa oli maailman kalleinta olutta, ja niinpä raahasimme oluet ja viinit kaupasta huoneeseemme ja nautimme omalla ihanalla parvekkeellamme. Huonehintaan kuuluvaa loisteliasta aamiaista lukuun ottamatta ruokailimme yleensä Hua Hinin kaduilla ja rannoilla. Ainakin sillä tavalla toimimme siten, kuten vastuullisen matkailijan tulee toimia.
 

 

 

 

 

 

 

P.S. Vastuullinen matkailija ei tietenkään edes majoittuisi kansainvälisen hotelliketjun omistamaan hotelliin tai mökkikylään - emmekään mekään yleensä. Mutta Hua Hinistä ja Cha Amista oli aivan mahdotonta löytää lomakauden ulkopuolella yhtäkään avoinna olevaa pienyrittäjän majapaikkaa, jonka tulojen voisi olettaa hyödyttävän paikallisia. Kaikki olivat sulkeneet ovensa sadekauden ajaksi.