Tabumaa

Kuopus kantelee isommilleen: ”Äiti sanoi pahan sanan.” ”Ai minkä?” ”No sen paikan, jonne äiti ja isä menee. Ja mäkin meen”, vastaa kuopus epäröiden.  

”Ai mikä se on?”

”No se missä on paljon autoja. Ja saasteita..”

”Sano se. Sano se”, isommat houkuttelevat.

Kuopus epäröi, mutta isompia on vaikea pienen vastustaa: ”Mä kuiskaan.” Pieni kuiskaa jotain isomman korvaan. Isommat repeävät kiljumaan: ”Se oli tabusana!” Pientä alkaa itkettää.

 

Äiti ja Isä yrittävät keskustella Kiinaan liittyvistä asioista, niistä joita pitäisi vielä päättää ja saada hoidettua ennen Isän lähtöä.

Ykkönen: ”Voisitteks te mennä juttelemaan jonnekin, mistä me ei kuulla. Vaikka komeroon!”

Radiosta kuuluu Heli Kajon kappale: ”Veljeni lähti aamulla Kiinaan…”

Neljä lasta kiljahtaa yhteen ääneen: ”Tabuun.”

Tabuasioista ei voi keskustella.

 

Muutaman päivän päästä kuopus pohtii hyvin hiljaa, varoen ettei kukaan vaan kuulisi moista julkeaa paljastusta: ”Tabu on ihan kiva, kun se on siellä Pekingissä.”

  

Jäähyväisten aika

”Sillon kun tässä paperissa lukee 5, niin oonko mä ny sen verran?” kysyy kuopus ja näyttää numeroa vasta saamansa synttärikortin kannessa.  

”Juuri sen verran, olet iso poika jo”, sanoo Äiti ja pöllyttää pikkumiehen pellavaista päätä.

”Saako 5-vuotiaat pelata Klässiä?” riemastuu poika tarkoittaen isoveljiensä Clash of Clans –nettipeliä.

Äiti epäilee että vaikka kyse onkin jo ihan miehen iästä, ei se vielä kuitenkaan riitä kyseiseen peliin.

Päivällä on juhlittu pojan ja isoveljen yhteisiä synttäreitä. Kaikkien lasten synttäreitä on aina vietetty pitkän  kaavan mukaan kaksilla synttärijuhlilla: toiset kavereille ja toiset suvulle.  Tälläkin kertaa juhlat oli aivan pakko ujuttaa kalenteriin, siitä huolimatta että kalenteri oli jo ennestään täpösen täynnä viimeisiksi viikonlopuiksi.  Hiihtolomaviikolla Isä oli lasten kanssa ”lomalla” Äidin ollessa kaiket päivät töissä. Isä soitteli puheluita, järjesteli asioita, haki tuoreen viisuminsa. Muuttofirmasta käytiin arvioimassa pakattavan tavaran määrä. Lauantaina Isä suori muutettavat tavarat varastoon, koti siivottiin niin hyvin kuin lyhyessä ajassa ennätettiin, kakkuja leivottiin ja lihaa paistettiin. Oli aika ottaa vieraita vastaan.

Synttäreiden lisäksi juhlittiin samalla Isän läksiäisiä. Viikon päästä hän on jo poissa, Äiti ja lapset jatkavat keskenään arkea Suomessa. Isovanhemmilla tuli kyynel silmäkulmaan.

Juhlien jälkeen Isä lähtee urheilemaan. Poikien mentyä nukkumaan kuulee Äiti nyyhkettä lastenhuoneesta. Kolmonen on vielä hereillä: ”Äiti, mulla tuli jo nyt ikävä Isää, vaikkei se oo poissa kuin pari tuntia. Kuinka me selvitään ensi viikolla, kun se on ihan oikeasti mennyt?”

Niin, kuinka me selvitään, miettii Äiti ja silittää pojan kosteaa poskea. ”Kyllä kolme kuukautta menee tosi nopeasti…”

 

Ensimmäinen ongelma: kuinka vaikeaa on päästä kouluun

Eli kielikouluvääntöä (jatkoa tarinalle: Koulu ja kielipolku)

Kaksi perheen lapsista käy koulua, jossa opiskellaan vieraalla kielellä. Suurimmaksi ongelmaksi perheen muutossa Pekingiin muodostuukin paluu: kuinka lasten kielitaitoa pystytään pitämään yllä, jotta he voisivat vielä palata entisille luokilleen, vanhojen kavereiden luo. Käytännössä heidän pitää Kiinassakin jatkaa opintojaan samalla kielellä, mikä ei kuitenkaan ole mahdollista Pekingin ”kansainvälisiksi” kutsutuissa kouluissa (international schools). Niissä on opiskelukielinä vain englanti ja kiina. Onneksi Pekingistä kuitenkin löytyy myös lasten vanhaa opinahjoa vastaava koulu, osittain jopa saman hallinnon alainen. Sinne pääsy varmaan turvaisi lasten paluun.

Ensimmäisen kerran Äiti otti yhteyttä Pekingin kouluun lokakuussa. Ensin vaikeudet näyttivät pieniltä. Yläkouluikäiseltä esikoiselta puuttui yhden koulussa opiskeltavan vieraan kielen opinnot, ja siihen piti anoa maan opetusministeriöstä poikkeuslupaa. (”Mutta onhan lapsella jo neljä vierasta kieltä”, muistutti Äiti. ”Suomessa pakollinen toinen kieli on ruotsi. Eikö se kelpaa tilalle?”)

Kadonneiden todistusten tilalle pyydettiin uudet ja Äiti käänsi ne kyseiselle kielelle. Joulukuussa perheen kaikkien lasten hakemukset lähetettiin toiveikkaasti samaan kouluun. Jos Äiti ennättäisi ennen kesää opettamaan kieltä riittävästi kolmannellekin lapselle, voisi tämäkin päästä samaan kouluun. Näin kansliasta luvattiin. Ja kuopus kielitaidottomana päiväkotiin. Lapset oppivat kieliä niin nopeasti, ja olisivathan Äiti ja isommat sisarukset pienten apuna. Parin kuukauden aikana Äiti ja Kolmonen opiskelevat puolet ensimmäisen vuoden oppimäärästä. Koko joululoman lapsi raataa kieliopintojensa parissa. Vaikka kumpikin väsähtää, sekä oppilas että opettaja, ei onneksi lapsen innostus sammu raadannan ikeessä.

Tiivis viestinvaihto jatkuu. Yhä uusia papereita ja lomakkeita vaaditaan hakemusten liitteiksi. Koulussa herää suuri huoli lasten kielitaidosta. Onko se riittävä luokkakieleksi ja opintojen tarpeisiin? Yläkoulussa on jo vaativaa, kuinka esikoinen mahtaa pärjätä yläluokkien kiihkeässä tahdissa? Ja täytyyhän alaluokillakin osata kirjoittaa tekstejä vieraalla kielellä. Äiti huomauttaa lasten todistusten huippuarvosanoista, eivätkö ne jo kerro siitä, että ovat he selvinneet tähänkin asti. ”Mutta kuitenkin…” saa hän aina vastaukseksi. Vain kuopuksen puuttuvaa kielitaitoa ei kyseenalaisteta: päiväkodissako ei siis tarvitse itseään ilmaista?  

Aluksi koulu haluaa itse haastatella lapset kielitaidon selvittämiseksi. Suomen koulun opettajiin ei kai luoteta, vaikka heillä sama äidinkieli onkin. Palattuaan Kiinan visiitiltä kotiin Äiti kuitenkin kirjoittaa useille lastensa natiiviopettajille ja pyytää heiltä tarvittaessa kielitaitolausuntoa, johon opettajat suostuvat mielellään. Ehkä he saavat Pekingin päät kääntymään, koska yllättäen nämä lausunnot sittenkin kelpaavat osoitukseksi riittävästä kielitaidosta.

Opetusministeriön päätös uupuu vielä. Koko tammikuun Äiti hermoilee, että entä jos lapset eivät pääsekään kouluun? Kuinka mielellään Äiti ja Isä panisivatkaan heidät siihen kansainväliseen kouluun, jossa halutaan oppilaiden nauttivan opiskelusta. Mutta silloin paluu vanhalle luokalle vaarantuu. Äiti kirjoittaa lasten nykyisen koulun rehtorille kysyäkseen lasten mahdollisuuksista palata, mikäli heidän koulukielensä olisi pari vuotta ainoastaan englanti. Rehtorilta tulee kiertelevä ja kaarteleva vastaus: ”Pyydän, että säästätte minut sitovilta lausunnoilta” ja ”sillä se riippuu niin monesta ’jos’:sta”. Rehtori ilmoittaa, että koulu testaa lasten kielitaidon ennen näiden paluuta, ja hän toteaa myös, että vääränlaiset kielenopetusmetodit saattavat estää lasten sopeutumisen vanhaan kouluun. Toisin sanoen koulu haluaa itse valita oppilaansa, sen homogeenisen linjan on säilyttävä, lasten parhaasta viis?

Äiti alkaa olla jo epätoivoinen koulukysymyksen vuoksi. Se lähentelee jo kysymystä elämästä ja kuolemasta, siis ainakin lasten loppuelämästä. Kuinka hän pystyy kertomaan heille, että nämä ovat loppuelämäkseen tuomittuja vieraaseen kouluun, etsimään itselleen uudet kaverit. Miksi ikinä tuli päätettyä lähteä Kiinaan?

Helmikuun alussa sihteeri Pekingistä lähettää tiedon, että esikoisen vieraan kielen poikkeuslupa on hyväksytty. Siihen on kuitenkin lisätty ehto, että lapsen täytyy jatkaa ruotsin kielen opintojaan itsenäisesti ja että Suomen koulusta on kaksi kertaa vuodessa faksattava Pekingiin koe, joka lähetetään tarkistettavaksi Suomeen. Sihteeri on kirjoittanut Suomeen rehtorille ja pyytänyt koulua laatimaan lapselle opetusministeriön vaatiman henkilökohtaisen opiskelusuunnitelman.

Viisi päivää myöhemmin sihteeriltä tulee pyyntö: voisiko Äiti hoputtaa rehtoria, jotta opiskelusuunnitelma saataisiin ajoissa matkaan. Sen pitää olla perillä kuun loppuun mennessä, muuten esikoista ei voi ottaa kouluun. Äiti tietää, että asialla on siksikin kiire, koska koulu on seuraavalla viikolla menossa kiinni kiinalaisen uudenvuoden ajaksi. Mutta kiire on myös Suomen päässä: hiihtoloman alkuun ei ole kuin muutama päivä aikaa. Äiti kirjoittaa hädissään rehtorille ja tämä vastaa rauhoitellen, ettei hätää: suunnitelma on jo tekeillä. Samana päivänä se kolahtaakin Äidin sähköpostiin.  

Kaksi päivää myöhemmin sihteeri kirjoittaa: ”Koulun johto ja johtokunta ovat eilen valinneet kouluvuoden 2015/2016 uudet oppilaat, ja ilokseni voin ilmoittaa teille, että voimme puolestamme nyt aivan virallisesti ottaa kouluun molemmat lapsenne X:n ja Y:n…”

Viimein. Neljän kuukauden vääntö. On ohi!

 (Mutta kuopus ei päässyt päiväkotiin ja Kolmoselle päätettiin jo aikaisemmin hakea paikkaa toiseen kouluun. Ja se on jo sitten uusi tarina: Haku kansainväliseen kouluun)

P.S. Muita kirjoituksiani aiheesta löytyy näiltä sivuilta: eurooppalaisessa koulussa, kansainvälisessä koulussa, Suomi-koulussa (eli kuinka pysytään suomalaisina) sekä  näistä: Ensimmäinen ongelma: kuinka vaikeaa on päästä kouluun, Haku kansainväliseen kouluun  ja Koulu ja kielipolku. 

Murphyn päivä

Jos jokin on mennäkseen pieleen…

 

Vasta pari päivää sitten Äiti pohti mielessään, kuinka harvoin enää tulee mitään paniikkitilanteita: niitä päiviä jolloin vastoinkäymiset kumuloituvat ja kaikki mahdolliset asiat lähtevät menemään pieleen. Onneksi sellaisia tulee enää harvoin, nyt kun lapsetkin ovat jo isompia, iloitsi äiti.

Sunnuntai-iltana äiti suunnittelee seuraavalle päivälle sovittua haastattelua myöhään yöhön. Aamulla se kostautuu väsymyksenä ja hän vetkuttelee pitkään sängyssä lasten valmistautuessa koulumatkalle. Juuri kun he ovat lähdössä bussille, huomaa Isä toisen lapsen pukeutuneen luokan hiihtoreissua ajatellen aivan väärin: ohuisiin farkkuihin! Sitä paitsi pitkästä aikaa on taas pakkastakin. Kiireesti poika komennetaan vaihtamaan verkkarit jalkaan ja Äiti alkaa etsiä tälle ulkohousuja. Joita ei löydy mistään. Luultavasti lapsi on unohtanut ne kouluun. Lopulta Äiti kaivaa esiin pikkuveljen ulkohousut ja työntää ne pojalle. Housut ulottuvat nilkkojen yläpuolelle, kun poika kiiruhtaa ulos. Bussiin pitää ehtiä, jotta hän ennättäisi mukaan hiihtoreissulle. Hän joutuu vielä vaihtamaan bussiakin, sillä luokka on lähdössä naapurikaupungin pidemmille laduille hiihtämään.

Isosisko on jo juossut bussille edeltä käsin ja pikkuveli lähtee kulkemaan perästä, painava reppu selässä ja sukset nippuna käsivarsilla.

Vähän ajan päästä ovi käy. Lapsi palaa takaisin kertomaan myöhästyneensä bussista. Isä hoputtaa, että seuraavaan bussiin pitää ehtiä. Poika lampsii taas sukset kainalossa pysäkille. Vähän ajan päästä hän soittaa itku kurkussa: ”Isä, mä myöhästyin siitä toisestakin bussista!”

Nyt on jo tulen palava kiire. Jos luokka jää odottamaan yhtä myöhästyjää, koko hiihtoreissu joudutaan varmasti perumaan. Isä pohtii tilannetta. Mikäli hän lähtee autolla viemään, myöhästyy hän itse töistä. Eikä autollakaan enää ennätä. Isä tekstaa opettajalle tilanteen ja soittaa lapselle ohjeita. Tämän pitää osata itse vaihtaa bussia ja löytää se bussipysäkki, jossa muu luokka odottaa.   

Äiti etsii netistä karttaa bussipysäkin sijainnista ja huutelee sivusta ohjeita. Entä jos lapsi ei löydä perille? Hyvässä muistissa on vielä se edellinen kerta syksyllä, jolloin lapsi lähti ensimmäistä kertaa kaverin luo naapurikaupunkiin eikä bussikortissa ollut riittävästi rahaa paluumatkaan. Jolloin lapsi oli kävellyt yksin oman kaupungin puolelle ja itkuisena soittanut Isälle matkan varrelta. Onneksi suunta oli oikea ja puhelimessakin akkua riittämiin. Tai ylipäänsä kerrankin puhelin mukana. Ja oli viimein oikea bussipysäkkikin löytynyt.

Isä lähtee kuopuksen kanssa päiväkotiin ja soittaa matkan varrelta. Lapsi on ennättänyt ajoissa tapaamaan luokkansa  bussipysäkillä. Juuri ja juuri: ruhtinaalliset kaksi minuuttia ennen bussin tuloa.

Äiti huoahtaa helpotuksesta ja avaa sähköpostin tarkistaakseen tapaamispaikan. Siitä Pekingin koulusta, jonne isommat ovat hakeneet, on tullut johdon sihteeriltä viesti. Yllätys, yllätys: taas ongelmia. Suomen koulusta pitäisi saada yksi paperi. Erittäin kiireesti. Lapsen pääsy kouluun riippuu nyt tästä paperista ja siitä, että se tulee ajoissa. Voisiko Äiti mitenkään auttaa ja hoputtaa koulua… Äiti huokaisee, vilkaisee kelloa ja ryhtyy kiireesti muotoilemaan vieraalla kielellä viestiä, jonka perimmäinen tarkoitus olisi kohteliaasti ilmaista että vipinää kinttuihin.

Sen jälkeen Äiti tunkee tietokoneen kassiinsa ja ryntää matkaan. Keskimmäiset pojat ovat unohtaneet avaimensa kotiin, toinen myös puhelimensa. Äiti pudottaa avaimen naapurin postilaatikosta. Toivottavasti lapsi älyää kotiin palatessaan käydä kysymässä sieltä. Se ei tosin olisi ensimmäinen kerta.

Bussissa Äiti tajuaa, ettei hänellä edelleenkään ole tarkempaa tietoa siitä, mistä hän löytää haastateltavansa. Sen hän unohti kiireessä tarkistaa sähköpostistaan.

Ylittäessään vihreällä valolla suojatietä koulun edessä, kaasuttaa kääntyvä auto kovaa vauhtia häntä kohti. Hetken Äiti puntaroi juoksemista pois auton edestä, mutta tajuaa tien niin liukkaaksi, että juoksuaskeleet veisivät jalat alta. Voisi käydä vielä huonommin. Kuljettaja saa juuri ja juuri auton pysähtymään ja näyttää kauhistuneelta. Mutta Äidille tämä on jo toinen kerta samassa paikassa, kun hän on meinannut jäädä kääntyvän auton alle. Liikennevaloista huolimatta. Kuinka tuurilla pienet koululaiset ylittävätkään tuota tietä koulumatkallaan. 

Iltapäivällä kenkä hiertää ja Äiti riisuu vessassa liian paksun sukan pois.

Myöhemmin hän huomaa puhelimensa kadonneen. Ystävällinen tuntematon auttaa ensinnässä ja soittaa Äidin puhelimeen, jospa se sitten pirisisi jossain kassin pohjalla tai taskussa. Pihaustakaan ei kuulu. Äiti kyselee vahtimestareilta löytötavaroita ja kiertää joka paikan, mihin hän olisi voinut laskea puhelimen kädestään. Myöhemmin se löytyy. Se oli kassin vihonviimeisessä sivutaskussa. Siinä taskussa, jonka olemassaoloa äiti ei ole aikaisemmin huomannutkaan. Äänettömänä totta kai.

Illalla rehtorilta tulee rauhoitteleva viesti: ”Ei hätää. Paperi kunnossa, homma hoidossa.”

 

Mitä yhteistä on ruuneperillä ja lohikäärmeen parralla?

Vastaus on ajankohta.

Jo useamman viikon ajan Äiti on turhaan taistellut viettelystä vastaan. Leipomoiden ja kahviloiden tiskit ovat tyrkyllään houkuttelevia ruskeita, punssiin kastettuja torttuja.  Vadelmainen hillosilmä niiden päällä katsoo Äitiin kutsuvasti: ”Maista!” Ja Äiti maistaa. Hän, joka yleensä ohittaa pullat ja kakut ja korkeintaan kokee itsehillinnänvaikeuksia mehukkaita täytteitä pursuavien foccaccioiden ja sämpylöiden kohdalla.

Kuinkahan moneen runebergintorttuun hän onkaan jo langennut odotellessaan tätä virallista päivää, jolloin niillä saa herkutella ihan luvan kanssa. Todella moneen. Joinakin päivinä niitä on mennyt jopa kaksi. Välillä hän on kantanut niitä laatikossa perheelleen, niin että osa perheenjäsenistä on jo ehtinyt kyllästyä makuun ja pyytänyt laskiaispullaa tilalle. Soimaavaa omaatuntoaan hän on hiljentänyt puolustelemalla, että tulee jopa halvemmaksi nautiskella yksi torttu kuin hakea kahvilasta latte matkaan. Se Äidin toinen pahe.

Ehkä syynä tämänvuotiseen erityiseen himoon on Äidin sisäinen tarve syödä niitä varastoon. Koska ensi vuonna niitä ei löydykään lähileipomosta. Kuinka ihmeessä hän selviäisi kaksi vuotta saamatta maistaa torttua? Vaikka silti, yrittää hän muistuttaa itseään, voihan sen toki korvata toisella herkulla. Sillä, jota Äiti on jo vuosia ehtinyt kaivata. Sillä, jota ei voi hakea kotikaupungin leipomosta eikä karkkikaupasta. Herkulla, jonka syöminen liittyy usein samaan ajankohtaan kuin tortunkin...

Ja nyt tulemme siihen, kuinka runeberg oikein liittyy lohikäärmeen partaan. Dragon beard candy on kiinalainen sokerista venytetty makeinen, jonka sisällä on maapähkinärouhetta. Singaporessa tätä herkkua sai vain kiinalaisen uudenvuoden aikaan, koska kosteassa ilmastossa herkun kuiva olomuoto ei säily pitkään. Se pitää nauttia pian valmistuksen jälkeen.

Kiinalainen uusivuosi ajoittuu usein tammi-helmikuun vaihteeseen, eli samaan ajankohtaan, jolloin Suomessa nautiskellaan runebergintortuista ja laskiaispullista. Tänä vuonna sitä vietetään aika myöhään, vasta kahden viikon päästä. Mutta ensi vuonna se sattuukin aivan tähän Runebergin päivän tienoille, 8.2., ja silloin Äiti ja Isäkin viettävät sitä, kaukana kotimaisemistaan ja suomalaisista herkuista, uudessa kotipaikassaan Pekingissä herkuttelemalla aivan muilla herkuilla.

Mutta, kukapa ties, jos vaikka Äiti oppisi tekemään runebergintorttuja ihan itse!  Jos himo yltyy liian suureksi…

 

 

Kunnon aamupalalla pärjää koko päivän

Kuutena aamuna Äiti ja Isä katselevat aamun sarastusta aamiaishuoneen ikkunasta. Kuinka hotellin viereisellä umpikujalla juoksija harjoittelee pikaspurtteja kaverin ottaessa aikaa. Kuinka vanhempi mies ulkoiluttaa kiinanpalatsikoiriaan, jotka iloisina juoksevat hännät heiluen tutkimassa reviiriään ja moikkaamassa kavereitaan. Pienten koirien hahmoja ilmestyy pusikoista vastaamaan tervehdyksiin. Mies itse odottelee puolimatkassa, tekee samalla aamujumppaansa. Ihmisiä saapuu harvakseltaan töihin. Nähtävästi he ovat hotellin väkeä, sillä he kulkevat takaovesta. Etuovelle päästäkseen pitäisikin kiertää koko valtava kortteli.

Mitä tylsempi on hotelli, sitä kompensoi runsaampi aamupala. Sitä mieltä on Äiti, joka mieluummin yöpyisi tunnelmallisessa hotellissa. Mutta kansainvälisen ketjun liikemieshotellissa ei aamupalasta voi valittaa yksikään. Täällä britti saisi pekoninsa ja munakkaansa, amerikkalainen pannukakkunsa siirapilla. Suomalainen graavilohta (ehkä puuron puuttuminen häntä vähän haittaisi). Italialaiselle olisi mozzarellasalaattia ja salamia. Lapsille monen sortin muroja. Leipäpöytä vastapaistettuine leipineen tässä maailmankolkassa jättää suorastaan sanattomaksi.

Mutta mitä kiinalaiset syövät aamupalaksi? Vaikkapa löysän riisipuuron tapaista lihaliemellä tai mausteilla jatkettua congeeta. Erilaisia taikinanyyttejä, joiden sisään on yleensä leivottu jotain: Dim sumeja, höyrytettyjä taikinapullia, joissa on täytteenä esimerkiksi lihaa tai kalaa. Paistettuja dumplingeja. Won toneja, joissa on täytteen päällä ohueksi kaulittu taikinakerros. Nuudelikeittoa.

Joka aamu Äiti maistaa kaikkia kiinalaisen aamupalan herkkuja. Ei haittaa vaikka lounas jää väliin.

 

Wontonkeittoa: keitettyjä taikinanyyttejä ja kalen lehti lihaliemessä. Laihan liemen saa jokainen maustaa mieleisekseen.

 

Erilaisia paistettuja dumplingeja, seesaminsiemenpullia ja kurpitsapullia.

 

Merileväsalaattia, jossa on lihaliemessä liotettua rakkolevää.  Toisinaan lihaliemi on keitetty liian laihaksi, jolloin rakkolevä maistuu lähinnä sitkeälle limaklöntille. Mutta niinä päivinä, jolloin levässä on maukas lihaliemen maku, on tämä herkullisin ja raikkain salaatti, mitä äiti on aikoihin saanut maistaa. Juuri sellainen, jota maistaa kerran ja jonka makua kaipaa tämän jälkeen aina. Kuten sushin ja korianterin. 

 

 

Buffet-tiski on pitkä. Tässä on näkyvissä ainoastaan puolet siitä. Keitto valmistetaan asiakkaan valitsemista nuudeleista.

 

Ilman saasteindeksi

Tulopäivänä ilma oli sakeaa ja haisi. Haju tuntui pistelevänä nenässä.  Äiti ja Isä kysyivät välittäjältä ilmanlaadusta. ”Huono on”, nyökkäili välittäjä. Saastelukema oli n. 200.

Äiti muisteli sitä talvea Singaporessa, jolloin Borneon ja Sumatran metsäpalot toivat Singaporeenkin sakean sumun. Pahimmillaan aurinko oli vain punainen pallo sumun keskellä ja naapurikerrostalon hahmon saattoi juuri ja juuri erottaa omalta parvekkeelta. Suomeksi sitä kutsuttiin savusumuksi, englanninkielellä haze eli usva. Tuolloin perheelliset suomalaiset lennättivät lapsiaan turvaan koti-Suomeen. Sukulaiset seurasivat Suomesta käsin tilannetta kauhistuneina.

Pekingin ilma ei ensivaikutelmana niin kummoiselta tuntunut.

Koko päivän Äidillä oli kuitenkin nenä tukossa ja kurkkua kuivasi. Kauhukuvat alkoivat pyöriä hänen mielessään. Äidin hyvä ystävä oli muuttanut syksyllä Etelä-Kiinaan ja häneltä tulleet viestit olivat koko talven kertoneet karua tarinaa jatkuvasta sairastelusta. Hän harkitsi jo lähtöä lasten kanssa muualle lopputalven ajaksi.   

Herätessään ensimmäisenä aamuna Pekingissä nojaa Äiti tyynyyn ja katselee kaunista auringonnousua pilvenpiirtäjähotellin valtavasta ikkunaseinästä. 15 kerroksesta katsoen Pekingin aurinko näyttää nousevan kuulaana ja kirkkaana. Kaukana kaupungin taustalla siintävät sumuiset vuoret. Aamuna jolloin taivas on sininen, aurinko paistaa ja ulkona odottaa eksotiikkaa, on helppo ajatella, että mikäs täällä on asuessa. Useana päivänä aurinko paistaa lämmittäen ja ilma on selkeää. Isä toteaa että kaikki on järjestettyä – täysin heidän tulonsa kunniaksi. Myöhästyivät vain yhdellä päivällä…

Illalla päivän lukema näyttää kuitenkin 150 – näennäisestä kuulaudesta huolimatta. Reippaasti yli ’epäterveellisen’ jopa Kiinassa.
 

 

 

Aurinko nousee kaupungin ylle

 

 

 

Loppuviikosta indeksi on jo 260. Aurinko on punainen pallo sumun keskellä, vuoret katoavat täysin harmaaseen sumuun ja naapuritalo erottuu vain aavemaisena hahmona sumun keskeltä. Ulkona haisee savulle.

Previsiitin jälkeen Äiti saa viestin ystävään Etelä-Kiinasta. Perhe on sairastellut edelleen ja varannut jo matkan pois saasteita karkuun. Ystävä kirjoittaa: ”Vielä viimeisen kerran – harkitkaa…”
 

 

Päivä, jolloin aurinko oli vain punainen pallo (aivan prikulleen oikeanlaisena ei kamera sitä kuitenkaan tallentanut)

 

Follow my blog with Bloglovin

Omakoti vai pilvenpiirtäjä?

Ennen previsiittiä surffasivat Äiti ja Isä netissä, vertasivat kouluja ja asuinalueita. Omakotitaloalue vaikutti lasten kanssa parhaalta vaihtoehdolta. Pekingin ”Villat” ovat etenkin lapsiperheiden suosiossa, suomalaisiakin asuu alueella jonkin verran.  Ulkomaisten expatriaattien lisäksi Shunyin alueella asuu myös jonkin verran varakasta paikallista väkeä, mutta matkaopas Mondo toteaa siitä kylmästi näin:

”Syitä satunnaisen matkailijan vierailuun ei juuri löydy.” (Suomeksi: tylsä paikka.)

Olisihan se hauskaa asuisi jossain, jossa pääsisi näkemään paikallista elämää. Kaksi aikuista ihmistä voisi muuttaa melkein minne vain, rajoitteena olisi lähinnä työmatka. Pekingissähän se voi venyä tuntikausiksi, jos asuu väärällä puolella kaupunkia. Mutta Äidillä ja Isällä on neljä lasta ja lapsista nuorimmat ovat vielä melko pieniä, kuopus vasta päiväkodissa, joten villa-alue tuntuu houkuttelevalta. Sieltä varmaan lapset saisivat kavereita ja vanhempienkin olisi helpompi tutustua naapureihin. Sijainti on kauempana keskustasta, samalla puolella kaupunkia kuin Isän työpaikka. Ja lähellä on metroasema sekä alueelta kulkee shuttle bus keskustaan. Ja ainahan on takseja. Isojen koulumatka keskustaan olisi pitkä, koulubussilla 45 min, mutta pienempien koulut ja päiväkodit olisivat lähempänä.

Pekingissä Äiti ja Isä heräävät liikkumisvaikeuksien todellisuuteen. Kyytiä kotiin odottava tuttavaperhe metsästää taksia pitkään pienen tyttärensä kanssa, koska taksikuskien mielestä 2 km matka on liian lyhyt ajettavaksi. Vanhempien mielestä se on liian pitkä käveltäväksi väsyneen nelivuotiaan kanssa myöhään illalla. Hotellin ovipoika yrittää tuloksetta tilata taksia kännykkäsovelluksella. Vasta kun perhe on valmis korottamaan ekstramaksun 20 rämpylään (yuaniin), suostuu joku taksi noutamaan heidät. Autottomana ja kielitaidottomana liikkuminen Pekingissä alkaa tuntua vähemmän houkuttelevalta, sillä jopa kännykkäsovelluksella tilatessa saattaa kuski varmistaa kyydin soittamalla.


Äiti ja Isä päättävät katsastaa myös keskustan pilvenpiirtäjiä. Tällöin koulut ja työpaikka olisivat ihanteellisen lähellä. Metrolla pääsisi joka paikkaan eivätkä Isä ja koululaiset jonottaisi aamulla ja iltapäivällä ruuhkassa. Mahdollisen kodin tuntumassa olisi Pekingin suurin puisto, melkein yhtä hieno kuin koti-Suomessa. Lapset rakastaisivat sitä! Ja Äidin mielestä olisi hauskaa kerran saada asua pilvenpiirtäjässä, katsella auringonnousua ja –laskua ja yöllä kaupungin valoja. Kuin tv-sarja Fraserissa, jota Äiti ja Isä aikoinaan seurasivat Singaporessa.


  

 

 

 

 

 

15. kerroksen näkymä mahtavaan Chaoyang puistoon:

 

 

 

Mutta sinne päästäkseen on ylitettävä vilkasliikenteinen tie (kuva otettu vielä hiljaisen liikenteen aikaan):

 

 

 

 

Puistoon päästäkseen täytyy maksaa sisäänpääsy tai omistaa kausikortti: 

 

 

 

Osa Chaoyang-puistosta toimii huvipuistona

 

 

 

 

Äiti ja Isä laajentavat asunnon etsintää. Mutta kerrostaloasunnot ovat pienempiä kuin villat, harvassa on edes parveketta, yhteiset pihat ovat onnettoman pieniä. Sitten kun Pekingin kuuma kesä alkaa, Äiti ja lapset pakahtuisivat umpinaiseen asuntoon. Joka päivä heidän olisi paettava koko päiväksi puistoon (tuttua toki Äidille kotiäitivuosilta, jolloin äitiseuraa ja lapsille kavereita etsittiin leikkipuistosta). Ja vaikka Chaoyang-puisto on lähellä, ei lapsia voisi lähettää sinne yksin, koska ylitettävänä on ensin vilkasliikenteinen monikaistainen tie. Kerrostaloissa asuu vähemmän lapsia eikä naapureihin välttämättä tutustu kovin helposti. Viimeisessä talossa he tapaavat ruotsalaisnaisen, jolta Äiti kalastelee vinkkejä. Nainen kertoo lastensa käyvän koulua villa-alueella. He ovat vaihtaneet juuri siihen kouluun, johon Äiti ja Isäkin ihastuivat vierailullaan. Mutta mikäli lapset pääsisivät siihen kouluun, ei heidän koulumatka lyhenisikään, kulkisi vain toiseen suuntaan.

Äiti ja Isä päättävät sittenkin pysytellä villoissa.  Talot ovat kauniita ja väljiä ja niillä omat miniatyyripihansa ja pationsa, jonne voi pystyttää grillin ja pihakalusteet. Mitä siitä, että kesäisin on niin paljon hyttysiä, ettei ulkona voi oleskella eikä ovia ja ikkunoita pitää auki. Liikenne on vähäistä ja hidasteita on alueella joka puolella. Jopa pieninkin voi turvallisesti juosta pihalla leikkimässä. Lähistöllä ei tosin ole valtavaa puistoa, vaan ainoastaan pieni jättömaa portin ulkopuolella. Mutta onhan alueella leikkipuisto, taaperoiden kokoluokkaa tosin. Uima-allas löytyy sekä klubitalon sisältä että sen pihalta, joten lapsetkin oppisivat paremmiksi uimareiksi. Tärkeintä olisi kuitenkin että alueelta löytyisi kavereita – niin lapsille kuin vanhemmillekin. Ainakin siihen on hyvät edellytykset kun joka talossa asunee lapsiperheitä
 

 

 

Tässäkin erään villan uima-altaassa tulisi varmaan pulikoitua kesällä:

 

 

 

 

Klubitaloissa on sisäuima-allas, kuntosali, tilat kielikursseille ja harrastustoiminnalle, kahvila, kenties ravintoloita, kokoontumistilat. Useissa on myös kauppa, joten länsimaisia ruokatarvikkeita ei tarvitse etsiä kaukaa...

 

 ((Jatkoa tarinassa: Oma villa - kullan kallis? (kulttuurishokki #1)

Follow my blog with Bloglovin