Paljon mahtuu yhteen viikkoon: osa 4, jossa Suomi täyttää 99 vuotta

 

 

 

Maanantai-iltaa en jättänyt väliin. Suurlähetystöön lähdin laulamaan kauneimpia joululauluja. Nuoremmat lapset jäivät kotiin sairastamaan, kun pakkauduin naapurin kyytiin autoon. Tällä kertaa liikenne sujui kuin unelma ja ruuhkaan varautuneina saavuimme paikalle 45 minuuttia etuajassa ja koputtelimme kylmissämme suurlähettilään residenssin portilla.

 

Kuten viime vuonna, tässäkin tilaisuudessa meitä säesti ja hauskuutti Suomesta saapunut lähetysseuran pappi Juri Veikkola. Reilun tunnin pappi laulatti meitä, tämän jälkeen alkoi tarjoilu, joka oli onneton: joulutorttuja ja karjalanpiirakoita, ja nekin loppuivat kesken. Kaikille tuskin riitti yhtäkään. Siitä huolimatta, että paikalle saapui jopa vähemmän vieraita kuin oli ilmoittautunut. Kyseinen laulutilaisuus on kuitenkin ainoa tapahtuma, jonka Pekingin suurlähetystö järjestää oman maansa kansalaisille, eikä muutenkaan näy mitenkään meidän elämässämme.

 

Toista oli aikoinaan ainakin Singaporen suurlähetystössä, jossa nimenomaan suurlähetystö oli suomalaiset yhteen kokoava ja yhteisöä kannatteleva voima. Koska Pekingissä lähinnä vain Suomi-koulu kokoaa suomalaisia (enimmäkseen lapsiperheitä) yhteen, olemme aika hajallamme. Kenelläkään ei taida olla hajua, paljonko täällä loppujen lopuksi on suomalaisia. Ne, joilla ei ole lapsia, saattavat olla hyvinkin yksinäisiä, mikäli eivät osaa hakeutua johonkin kansainväliseen yhteisöön. Etenkin puolisolle, jolla ei ole turvanaan edes omaa työyhteisöä, tilanne voi olla henkisesti hyvin stressaava ja laukaista kulttuurishokin tai masennuksen.

 

Muistan aikoinaan Singaporessa, kuinka kaikki muut suomalaiset meitä lukuun ottamatta tuntuivat olevan joko nokialaisia tai lapsiperheitä. Koska me emme kuuluneet kumpaankaan, emme myöskään tunteneet kuuluvamme mihinkään ryhmään. Mieheni suomalaisen työkaverin paikallisen tyttöystävän ja tämän ystävättärien kanssa yritin hengailla, mutten oikein tuntenut kuuluvani kunnolla siihen porukkaan (ja kun pariskunnalle sittemmin tuli ero, nainen katkaisi heti välinsä minuun).

 

Onneksi Singaporessa sentään oli sekä aktiivinen suurlähetystö että Singaporen suomalaisten yhteisö, joiden kautta kaikkien oli mahdollista päästä mukaan ja tutustua muihin ihmisiin. Näiden kautta sain myös kaksi ihanaa ystävää, joiden perheistä on muodostunut meille tänä päivänäkin hyvin läheiset ystäväperheet. Singaporen suomalaisyhteisön juhlatoimikunnassa olin itse erittäin aktiivisesti mukana järjestämässä kolmea juhlatapahtumaa vuodessa.

 

Lasten myötä Pekingin yhteisöihin on helppo päästä mukaan, yhtä lailla kansainvälisiin kuin kotimaisiinkin. Kun lapsia on kolmessa eri koulussa (kahdessa kansainvälisessä ja yhdessä Suomi-koulussa) ja itse osallistuu jokaisen toimintaan aktiivisesti, ei yksinäisyyden hetkiä ennätä kokemaan. Myös naapureihin on helppo ottaa kontaktia, kun yhdessä saatellaan lapsia aamuisin koulubusseille ja iltaisin odotellaan busseja palaaviksi.  

**

 

Maanantaina olin laulamaan lähtiessäni kiireessä pannut etikkapunajuuret marinoitumaan ja kaatanut etikat suoraan pullosta perään. Illalla maistoin ja totesin päällimmäisten punajuurien marinoituneen kirpeän etikkaisiksi, kun taas pohjalla ei ollut makua lainkaan. Näistä punajuurista tein seuraavana päivänä rosollin.

 
 

Tiistaina itsenäisyyspäivänä juhlistimme siis jälleen kerran Suomen itsenäisyyttä – tällä kertaa meillä kotona. Yritin kyllä kutsua kaikki suomalaiset, mutta käytännössä paikalle uskaltautuivat vain Suomi-koulun kautta tutut.

 

Koko päivän suorimme Ayin kanssa yhdessä paikkoja ja kovin hän ihmetteli suomalaisten tapoja juhlia. Eikö niissä tarjota kuin yhtä ruokalajia ja sitäkin kovin vähän? Kuinka yksi salaatti voi riittää 20 syöjälle? Tosin on Täti ennenkin nähnyt juhlavalmisteluitamme ja kuullut nyyttäreistämme, joten ei hän enää tällä kertaa kauheasti ihmetellyt. Päinvastoin kyseli kovasti, juhlivatko suomalaiset usein, ja ihasteli kovasti, että onpa erinomainen idea, että vieraat tuovat itse ruokansa mukanaan. Kiinassa nimittäin harva edes tuntee käsitettä nyyttärit, sillä isäntäväen tehtävänä on hoitaa kaikki tarjoilut (joita on tietysti oltava paljon ja montaa sorttia). Onhan se isäntäväen heikkoutta, jos ei tähän pysty. Niinpä Ayi totesikin, että siitä syystä hänkään ei kovin usein jaksa kutsua vieraita kotiinsa.

 

 

Illalla ikkunaan sytytettiin kaksi kynttilää, tupamme täyttyi ihmisistä ja pöytä katettiin täyteen kotoisia jouluruokia (joka sorttia löytyi) sekä viiniä. Masut tupaten täynnä herkkuja yritimme innokkaasti laulaa jouluisia virsiä ja –lauluja, sen minkä painavista vatsoistamme huolimatta saimme haukottua keuhkoista ilmaa. Juri-pappi ei suinkaan tullut Suomesta turhaan meitä säestämään ja lupasi tulla taas uudestaan keväällä. Silloin Viiniä ja virsiä –ilta järjestetään naapurissamme.

 

Keskiviikkoiltana rauhallinen koti-ilta maistui viikon rientojen jälkeen. Mutta kuopus se itki koulusta kotiin palatessaan, että eikö me mennäkään tänään enää mihinkään juhliin. Ihan tylsää… Vaan eipä mennyt kauan, kun jo saimme taas jännitystä elämäämme. Yöllä Kolmonen herätteli meidät valittaen hirmuisen kipeää vatsaansa. Koko yön hän itki ja aamuyöstä oksensi. Sen jälkeen oireet katosivat taas kuin taikaiskusta, jälleen kerran. Vein lapsen lääkäriin mahdollisen umpisuolentulehduksen vuoksi. Lääkäri katseli kummissaan lasta, joka oli täysin terve, oma itsensä. Diagnoosiksi saimme kummallisen viruksen, jonka oireet tulevat ja menevät, tai sitten kyse voi olla ruoka-aineallergiasta.

 
 

Jospa tämän illan rauhoittaisimme vauhdikkaan viikon jälkeiseksi koti-illaksi perheen kesken. Sillä huomenna meidät on kutsuttu taas kylään. Itse asiassa kolmeen kyläpaikkaan.

 

Lainamaljakkoa odotellen

 

 

 

  

 

 

 

 

Osa kuvista on lainattu ystävältä.

 

Paraikaa parasta Pekingissä

 

Kuukausi on vierähtänyt paluustamme Pekingiin ja nyt tuntuu niin hyvältä olla täällä. Voi kunpa voisin jäädä tänne useaksi vuodeksi. Mutta miksi elämä on niin ihanaa maassa, jossa ei ole yhteistä kieltä ihmisten kanssa, jossa jokapäiväinen elämä on vaikeampaa kuin Suomessa ja jossa joutuu pohtimaan terveytensä puolesta?

Ensinnäkin ihania ovat ihmiset. Ihmisten hymyt. Vaikkeivät kiinalaiset ole kuin thaimaalaiset, aina sädehtimässä hymystä, saa heistä kuitenkin yleensä aina puristettua jonkinlaisen hymyn. Jopa naapurin varakkaalta virkamieheltä, joka kulkee aina nokka pystyssä, saan aina vastaukseksi hymyn, kunhan ensin itse tervehdin häntä iloisesti. Lieneekö siis asiaa, joka ei Kiinassa ratkeaisi hymyllä? Jopa riita huijarikauppiaan kanssa on syytä päättää hymyyn, jotta kehtaa tulla toistekin ja kenties tuolla kerralla myyjäkin muistaa, ettei tätä asiakasta kannata yrittää…

Pekingiläinen ruoka on ookoota, vaikkei lähimainkaan parasta syömäämme kiinalaista (singaporelaista ei voita mikään). Pekingiläinen ruoka on nimittäin vähämausteista ja lilluu paksussa öljyssä. Joskus ayi kuitenkin yllättää, kokeilee uusia reseptejä ja valmistaa ruokaa lähes singaporelaisittain: vähemmän öljyä, enemmän tulisuutta. Se on IHANAA. Mutta paikallista katuruokaa, jiān bingejä, tulen vielä kaipaamaan. Kuten nyt vesi kielellä kaipailen singaporelaisia herkkuja.

Kiinalaista arkkitehtuuria rakastan. Joka kerta, kun katselen keskiaikaisia kiviseiniä, sini-vihreitä kattoleikkauksia, koristeellisia maalauksia, eläinfiguureja katoilla, sisimmässäni läikehtii. Kuinka kaunista ja taidokasta. Aivan toista kuin japanilainen ja skandinaavinen yksinkertaisen alkeellinen, ruskeasävyisen ankea arkkitehtuuri. Oikeasti - pitääkö joku sellaisesta?



 


Onnellinen olen siitä, että saan kasvattaa lapseni turvallisessa ympäristössä. Täällä tunnen heidän olevan yhtä turvassa kuin Suomessa, vailla pelkoa siitä, että joku haluaisi heille pahaa. Saksalainen tuttavani sanoi kerran, ettei hän ikinä voisi päästää lapsiaan liikkumaan yhtä vapaasti Kölnissä kuin täällä. Toisaalta turvallisuudentunteeni johtuu (kiinalaisten tuttavieni mukaan) siitä, että lapsemme ovat vaaleatukkaisia, heitä on vaikeampi kaapata kuin täkäläisiä lapsia. Sellaista kuulemma tapahtuu, joten onneksi en pysty lukemaan uutisia. Toisaalta compoudimme turvallisten muurien sisällä on jopa kuusivuotias kuopuksemme vapaampi liikkumaan itsekseen kuin samankokoisella alueella kotonamme pääkaupunkiseudulla.  

Ihanaa on seurata, kuinka lasten kielitaito kehittyy. Kuinka sujuvasti he jo puhuvat yhtä tai kahta vierasta kieltä, pian myös kolmatta. Ja kuinka paljon on oma kielitaitoni kehittynyt täällä asuessamme. Täällä pääsen oikeasti käyttämään vieraita kieliä (toisin kuin Suomessa), täällä käytän päivittäin neljääkin vierasta kieltä, pahimmillaan - tai parhaimmillaan - kaikkia jopa tunnin sisään. 

Kaikkein parasta Pekingissä on kuitenkin pitkä, lämmin kesä, joka alkaa huhtikuusta ja jatkuu pitkälle lokakuulle. Välissä on kuuma kausi, jolloin lämpötila nousee 40 asteeseen, hiki virtaa ja ulkomaalaiset pakenevat kotimaihinsa. Kesän parasta aikaa lienee syyskuu, jolloin sää on trooppinen, päivisin on helteistä ja iltaisin miellyttävän lämmin terassisää, jolloin lämpötila jää suomalaisittain hellerajan tuntumaan. Eikä pihammekaan ole enää sakeana hyttysistä. Missään en nimittäin ole nähnyt niin paljon inisijöitä kuin viime juhannuksena takapihallamme Pekingissä, jolloin hyttysspraystä, -savuista ja tuulettimesta huolimatta itikat ajoivat raavaat miesvieraamme sisätiloihin. Meitä jäi vain kaksi rohkeaa naista uhmaamaan pihalle itikka-armeijan hyökkäystä.

Aurinkolaseille on täällä käyttöä ympäri vuoden, joten kartutin taas hieman varastoani täkäläisillä ”tupperware-kutsuilla”. Muovikippojen ja lastenvaatteiden sijaan näillä kotikutsuilla myydään rillejä. Valokuvieni perusteella tuskin on jäänyt kenellekään epäselväksi, että olen aurinkolasien suurkuluttaja. Vaihdan niitä siinä missä toiset naiset kai vaihtavat laukkujaan - asun mukaan. Ilman laseja saan päänsärkyä kirkkaassa paisteessa, joten käsilaukussa pitää aina olla yhdet kaiken varalta. Ja kuinkas muuten voisin olla pitää blogia incognito. Seuraava tarvehankinta onkin jo tiedossani: silmälasiteline eteisen pöydälle! Siitä olisi sitten helppo napata mukaan asuun passeli asuste lähtiessäni. Aikaisemmin olivat kaikkialle leviävät popot päänvaivamme, siitä huolimatta että kuopus kovin yritti järjestellä niitä siisteihin riveihin. Mutta nyt on tossukaaos hallinnassa – kiitos kenkätelineen, joka löytyi viimein etsinnän jälkeen.

 

Syksyllä siirsin työhuoneeni patiolle. Keväällä käytettynä ostamamme terassikalusteet ovat olleet erittäin kovassa käytössä, vaikka Isä tuolloin pitikin ostosta täysin turhana. Miksi turhaan viettää aikaansa sisällä, kun voi olla ulkonakin. Lasten mielestä ulkoilu on yliarvostettua: ”Äiti, eivät kaikki suomalaiset halua syödä ulkona, vaikka sinä niin väitätkin. Se on stereotypiaa…” Yritä siinä sitten selittää lapsille vitsiä suomalaisten juhannuksenvietosta: ”palanutta makkaraa kaatosateessa palttoot päällä pihamaalla, hyttysten syötävänä”. Eivät he ymmärrä vaan kiikuttavat lautasensa sisään.

 

Hesarin ohje kylmäuutetun kahvin valmistamiseksi löytyy täältä.

Kertakäyttökulttuurin maa

Shanghailainen Sari kauhisteli tammikuussa blogissaan, kuinka kiinalaiset viskaavat kaikki koristeensa pois uudenvuoden jälkeen ja ostavat seuraavana vuonna taas uudet. Ihmettelin tätä kovin, kun mietin, kuinka hurjan pienellä palkalla moni elää Kiinassa ja kuinka hirvittävän kallista elämä on etenkin suurkaupungeissa.

Muistan kyllä ihmetelleeni ayimme (joka tosin on kohtuullisen hyväpalkkaisen ammattikunnan edustaja) aloittaessa meillä työnteon vuosi sitten, kuinka heti ensimmäisenä työpäivänään hän ryntäsi jääkaapille ja tyhjensi sieltä kaikki muovipurkit, joihin olin huolella säilönyt edellisten päivien ruoantähteet minun ja lasten lounaaksi. Hän työnsi nenänsä ruokiin, nyppi niitä sormin ja nyrpisti nenäänsä. Ennätin juuri ja juuri hätiin, kun hän oli kippaamassa niitä roskikseen. Tämän jälkeen hän oppi hyvin pian tässä asiassa talomme tavoille, sillä nykyään hän ei uskalla koskea jääkaapissa edes selvästi homeiseen ruokaan.

Samoin jouduin ryntäämään hätiin, kun hän innokkaasti uhkasi heittää pois kaikki mielestään tyhjät pullot (Suomesta raahaamani erikoisshampoopullot, joiden pohjalla oli vielä ainetta) ja palautettavat posliiniset suān năi –jugurttipurkit, joista olin maksanut pantin keräilläkseni niitä hauskoiksi mukeiksi ja pikkuisiksi maljakoiksi. Pienet vesipullotkin säästän ja täytän lasten koulureppuun tädin suureksi ihmeeksi.

Mutta eilen opimme jälleen uutta toistemme oudoista tavoista. Pyysin ayia tyhjentämään ja järjestämään sotkuiset kuiva-ainekaapit (ensimmäistä kertaa asumisemme aikana). Hämmästyksekseni hän oli heittämässä pois vaikka kuinka paljon kuivattuja ruokia avaamattomissa pakkauksissaan, kuten keksejä, Väinämöisen palttoonnappeja, sipsejä, ”koska ne ovat vuoden vanhoja...”. Mikä ei edes kaikkien kohdalla pitänyt paikkansa, osa oli viime keväänä hankittuja ja osa vastikään Suomesta tuotuja. Kun selitin kuivattujen ruokien säilyvän vuosikausia, hän vain pudisteli huvittuneena päätään sanomatta sanaakaan. Hulluja nuo länsimaiset, luin hänen ilmeestään.

Samoin hänen mielestään poisheitettäviä olisivat kiinalaiset, liemeen säilötyt tofut, joiden avaamattomassa pakkauksessa lukee niiden säilyvän 10 kuukautta ja pakkauspäivä on ollut viime lokakuussa. Toisin sanoen edes kiinalaisittain niiden viimeinen käyttöpäivä on tuskin vielä ohi! Mutta roskiin joutaisivat kaikki…

Kaapista löytyi myös tammikuussa ostettuja tahmeita linnunsiemenkeksejä, jotka on valmistettu siirapista tai hunajasta ja auringonkukan- ja seesaminsiemenistä. Taas hän työnsi niihin sormensa ja nenänsä, ja sen jälkeen nyrpisti naamaansa: ”bù hăo”. Otin palan keksiä ja maistoin: ”hăochī – hyvää on”. Kun ei niissä näy elukoita, niin tuskin ne miksikään ovat menneet.

On totta, että kaikki ruokatarvikkeet eivät säily täällä yhtä hyvin kuin Suomessa. Valion avaamaton kermaviili on täysin priimakuntoista kahdeksan kuukautta viimeisen käyttöpäivän jälkeen (kokeiltu on moneen kertaan), kun taas pekingiläinen umpiopakattu ja avaamaton kermaviili haisee kammottavalle jo viikon viimeisen käyttöpäivänsä jälkeen. Ja olemmehan Suomessakin saaneet lukea kaikista kiinalaisista ruokaskandaaleista, viimeisimpänä Fukushiman ydinturma-alueelta tuoduista merenelävistä. Ehkä se on saanut kiinalaiset näin varovaiseksi kaiken ruoan suhteen.

Pyysin ayia jättämään ”vanhaksi menneet” kuivatarvikkeet pöydälle, jotta söisimme ne pikaisesti pois. Ja koska vatsani on linnunsiemenkeksien jäljiltä edelleen tänään kunnossa, niin eivätköhän nekin ole ihan syötäviä.

Saatuamme kuuman veden taloon ei meidän tarvinnut kauan odottaa, mikä talossa hajoaa seuraavaksi. Tällä kertaa se oli tiskikone. Meillä on käynyt jo kaksi korjausmiestä (sekä taloyhtiön oma että tiskikoneen valmistajan erikoismies) vilkaisemassa tiskikonetta, jonka ainoa vika on, että sen luukku on pudonnut saranoiltaan. Kone on siis täysin toimintakuntoinen, vain luukku repsottaa, joten tällä hetkellä vedet valuvat lattialle. Kummankin korjaajan koneen vilkaiseminen kesti alle minuutin. ”Ei voi korjata. Ostettava uusi!” kuului molempien antama tuomio. Nähtävästi he osaavat siis korjata moottoreita, mutta eivät vaihtaa saranoita... Miesten mentyä ayi tuuletti tyytyväisenä: ”Hieno juttu. Saatte upouuden…”

Kuinkahan kauan tällä kerralla kestää, ennen kuin vuokraisäntä ymmärtää, että kuusihenkisen perheen asumismukavuuteen vaikuttaa kyllä ratkaisevasti astianpesukone. Sen verran korkeaa vuokraa talosta maksetaan. Mutta emmehän me hänen mielestään tarvinneet kuumaa vettäkään…

Tällä kertaa yritämme nykäistä oikeasta korresta: rahasta. Ei tiskikonetta - ei vuokraa...


P.S. Paraikaa Suomessa muuten vietetään hävikkiruoan viikkoa!

Ihan kiinalaista touhua

Yhteydenpito vuokraisäntiin tapahtuu Kiinassa monen välikäden kautta. Kun jokin talossa hajoaa ja siitä on ilmoitettava vuokraisännälle, on ensin otettava yhteyttä omaan välittäjään. Tämä puolestaan on yhteydessä vuokraisännän välittäjään, joka puolestaan vasta ilmoittaa asiasta isännälle. Näin toimitaan myös Singaporessa, joten Äidillä ja Isällä on ollut Singaporen ja Kiinan vuosien aikana yhteensä kolme eri vuokraisäntää (tai –emäntää), joista ainoatakaan he eivät ole ikinä nähneet ilmielävinä tai mitenkään suoraan edes viestailleet tämän kanssa. Sen sijaan Äidillä ja Isällä on ollut vaihtuva määrä erilaisia asunnonvälittäjiä, joiden tehtävä on paitsi ensin auttaa löytämään asunto, myös toimia välikätenä jatkuvasti vaihtuvien vuokraisännän välittäjien kanssa. Mikä takaa erittäin monimutkaisen viestinvaihdon ja luultavasti mitä monimutkaisimman viestien välittymisen ja merkityksen muuttumisen matkan varrella. Välillä ihmetyttää, kuka oikein vetää välistä ja millä tavoin, sillä niin käsittämättömän vaikeaa on saada asioita hoidetuksi.

 

Viimeisen vuoden aikana ovat Äiti ja Isä tapelleet viikkokausia vuokraisännän (tai –emännän?) kanssa sekä matkalla vaihtuneista huonekaluista, asunnon huonosta sisäilmanlaadusta (joka oli talven saastepäivinä lähes yhtä huono kuin ulkona, ilmanpuhdistuslaitteista huolimatta), pattereista jotka eivät lämmitä, vuotavasta katosta jne. Joka kerta ovat Äiti ja Isä odottaneet viikkokausia, ennen kuin vuokranantaja on suostunut tekemään asialle mitään. Ja joka kerta asia on hoitunut vasta kovimman kautta: nimittäin uhkauksen ja kiristyksen.

 

Näin käy tälläkin kerralla, kun perhe palaa lauantaina lomalta Suomesta ja molemmat vedenlämmitysboilerit ovat hajonneet loman aikana. Vasta torstaina saadaan taloon lämmintä vettä, ja siihen asti Äiti käy aamuisin kello kuusi klubitalolla pesulla (rukoiltuaan ensin managementiä edellisenä iltana avaamaan suihkutilat häntä varten tuntia normaalia aikaisemmin).

 



Aamupyöräily kuudelta klubitalolle



 

Mutta eipä tässä kaikki. Tarinan tragikoomisuus piilee siinä, että maanantaina paikalle saapuu erikoiskorjaaja. Toteamaan, mitä uusien osien vaihtaminen maksaa. Ennen kuin maksaja selviää, on työmies jo häipynyt paikalta, luvannut kuitenkin palata hetken (yīhuìr) päästä.

 

Kun useampi taho on hätyytellyt vuokraisäntää viesteillä (joihin tämä ei vastaa) ja välittäjä on luvannut hoitaa maksupuolen, on korjausmies jo kadonnut sen sileän tien vuorokaudeksi. ”Yīhuìr - kohta”, voi nähtävästi Kiinassa merkitä mitä vain ajanjaksoa, korjausmiehelle se on siis taikasana, jolla selviää sen hetkisestä epämukavasta tilanteesta, lykkää sitä tulevaisuuteen. Mutta Äidille lupaus on lupaus.

 

Kun sama työmies saapuu tiistaina paikalle virnuillen, puhelin korvallaan ja urputtaen, ettei saa välittäjää kiinni eli ”huolestuneena” siitä, kuka laskun maksaa, palaa Äidillä pinna. Hetken hän raivoaa muistuttaen miestä siitä, että edellisenä iltana on useampi ihminen tavoitellut tätä, ilmoittanut maksuasian olevan kunnossa ja rukoillut miestä palaamaan taloon. Että tänään on työmiehen turha enää yrittää kikkailla asialla vaan pantava toimeksi. Tämän jälkeen ei Äiti poistu sekunniksikaan korjausmiehen viereltä, vaikka tämä ayin välityksellä pyytää katsojia poistumaan. Äiti ilmoittaa vahtivansa, ettei mies karkaa mihinkään. Kädet puuskassa seisovat Äiti ja ayi kuin tatit miehen vierellä koko ajan ja seuraavat, että osat varmasti vaihdetaan ja että hanasta alkaa tulla taas lämmintä vettä. Korjausmiehen kädet tärisevät ja hän hihittää hermostuneena (kuten kiinalaiset tekevät hämmentyneinä) kiinnittäessään uusia osia paikoilleen.

 

Saatuaan työnsä valmiiksi lähtee työmies pois, ja Äiti ja ayi huokaisevat helpotuksesta. Mutta ilo on ennenaikainen. Vain puoli tuntia myöhemmin mies palaa - vuokraisäntä on nimittäin vihdoin ja viimein reagoinut viesteihin ja käskenyt POISTAA uusitut osat. Hän haluaa vaihtaa kokonaan uudet boilerit rikkoutuneiden tilalle. Korjaaja odottaa pihalla ja polttaa kymmenisen tupakkia, sillä Äiti ei päästä häntä sisään taloon ennen kuin on keskustellut asiasta Isän kanssa. Isällä on samanaikaisesti kaksi linjaa auki, toinen Äidin ja toinen välittäjän kanssa.

 

Ensin Äiti lähettää lapset tukkapesulle ja vasta sen jälkeen hän päästää korjaajan sisään taloon vaihtamaan rikkoutuneet osat takaisin uusien tilalle. Taaskaan ei talossa ole lämmintä vettä.

 

Samana iltana vuokraisäntä tulee jälleen uusiin ajatuksiin: välittäjä tiedottaa, että korjaaja on tilattu tulemaan kahden päivän päästä panemaan jälleen kerran samat uudet osat paikoilleen. Nyt saa välittäjä tulikivenkatkuisen viestin välittääkseen eteenpäin. Äiti ja Isä vaativat upouusia boilereita ja pikaisesti. Tai muuten vuokraisäntä saisi etsiä uudet vuokralaiset, sillä tällainen pelleily ei vetele. Äiti ja Isä eivät ole mitään marionetteja vuokraisännän sirkuksessa.  

Taaskaan ei vuokraisännästä kuulu mitään. Mutta kaksi päivää myöhemmin, kesken Äidin työpäivän, ilmoittaa ayi korjausmiehen saapuneen jälleen kerran asentamaan samat osat takaisin. Ayi jopa lähettää kuvaamansa videon. Videolla sama tuttu työmies hihittää nolona tutun vanhan boilerin edessä.

 

Enää ei välittäjän mukaan ole perustetta irtisanoa sopimusta saman tien. Uuden vuokratalon sopimuksen kanssa puolestaan on omat mutkansa. Äiti ja Isä ovat vuokrasopimuksensa ja vuokraisännän vankeina.

 

Muutamaa päivää myöhemmin toinen boilereista hajoaa taas. Jälleen kerran on perhe taas ilman kuumaa vettä. Yllättäen tällä kertaa on toiminta nopeampaa, jo samana päivänä paikalle saapuu se sama tuttu korjausmies vaihtamaan uusia osia. Mutta vielä samana iltana management-toimistosta soitetaan. Sillä sen verran kiireessä on korjaaja paikalta lähtenyt, että hän on unohtanut käyttämättömiä korjausosia taloon. Ja sen verran taitaa miestä jo nolottaa, ettei hän kehtaa edes itse tulla niitä noutamaan!

 

Mutta aina vain hankalammaksi muuttuva vuokraisäntä pysyy yhä edelleen piilossa. Joskus Äiti jopa epäilee, mahtaako häntä olla edes olemassakaan? Kenties on mielikuvituksen tuotetta koko vuokraisäntä…? Sillä ei kai tuollaisia voi olla olemassakaan?

 

Vaan voi, ollaanhan Kiinassa. Kun Äiti koulubussissa tilittää sattumuksistaan kuopuksen ryhmän entiselle apuopelle, kiinalaiselle Ms Linalle, tämä hymähtää. Hänen omistusasuntonsa sijaitsee 28-kerroksisessa kerrostalossa, jonka kolmesta hissistä ei kerran ainoakaan toiminut neljään kuukauteen! Ja kun asukkaat siitä valittivat, ei management suostunut edes kommentoimaan syytä, miksei hissejä saatu kuntoon aikaisemmin. Tuona aikana vanhukset eivät päässeet kauppaan, vauvaperheet kantoivat rattaansa alakertaan, ihmiset muuttivat kerrostalosta muualle. Mutta management ei kommentoinut. Eihän sellainen kuulu tapoihin.

 

 

P.S. seuraavalla viikolla perhe on taas ilman vettä, tällä kertaa kokonaan. Sillä vihdoin ja viimein on joku, suorastaan aivan oma-aloitteisesti, päättänyt vaihdattaa autotallin vuotavat putket uusiin. Silti saas nähdä, milloin taas seuraavan kerran talossa ilmenee ongelmia ja millainen tappelu silloin käydään vuokraisännän kanssa. Mutta kuten naapurit lohduttavat: samanlaisia kaikki nämä talot ovat - ja samanlaisia kaikki vuokraisännät! Siihen on vain totuttava...

Kylmä suihku niskaan

Palatessa Pekingin kentällä on tungosta. Kiinalaisten passeja tarkastaa viisi virkailijaa, ulkomaalaisten passeja vain kolme, vaikka määrältään molempia on saman verran. Onneksi edessä seisoo jonossa tuttu suomalaisperhe, jonka kanssa aika kuluu kesämuistoja kertaillessa. Kahden tunnin päästä laskeutumisestaan saapuu perhe toiseksi viimeisenä hihnalle noutamaan laukkunsa. Hihnan numero on jo poistettu näyttötaululta. Ystäväperhe on kadonnut viemään Suomessa lomailleen koiransa karanteeniin.  

Koti-compoundin portilla seisoo vieraita vartijoita. Poissa ovat tutut mukavat sedät, jotka jo pitkältä huikkailivat iloisesti nĭ hăota ja riemukkaasti vilkuttivat Äidille ja lapsille, Isälle asteen verran arvokkaammin. Nämä uudet tulokkaat tuijottavat tiukasti suoraan eteensä ja vetävät sotilaallisesti käden lippaan, mikäli ovat huomaavinaankaan tervehdystä. Asukaskortit syynätään portilla hyvin tarkkaan. 

Pitkän unettoman lennon ja nihkeiden päiväunien jälkeen suihku virkistäisi. Mutta hanasta ei tule pisaraakaan lämmintä vettä. Lämmityslaite on hajonnut, laitteen putkista tihkuu vettä, ja niiden alle on ayi asettanut ämpärin. Isä soittaa management-toimistoon ja sieltä lähetetään paikalle taloyhtiön korjaaja, lähinnä päätään pyörittelemään. Tämä vika ei ole jokapaikanhöylän heiniä.

Talosta ei löydy mitään syötävää. Viimeisin ateria on syöty aamuviideltä, aamupala Mongolian yläpuolella, ja siitä on aikaa jo kaksitoista tuntia. Korjausmiestä odotellessa kaikilla perheenjäsenillä kurnii nälkä vatsassa. Kiinalaista ruokaa ei haikaile vielä kukaan, vaan perhe päättää lähteä sushille lähiravintolaan. Isä syö puhelin vierellään, valmiina hyppäämään pyörän selkään heti, kun puhelin pirahtaa että ekspertti on tulossa. Perhe saa syödä kaikessa rauhassa, puhelua ei kuulu.

Maanantaiaamuna ayi saapuu töihin. Äiti kovistelee häntä: miksei tämä ilmoittanut mitään managementiin huomattuaan lämmittimen valuttavan vettä. Eihän taloon saa jättää putkea vuotamaan ja häipyä pois päiväkausiksi. Ayi pyörittelee päätään, eihän hänelle tullut mieleen. Äiti muistuttaa heidän maksaneen hänelle viiden viikon palkan siitä hyvästä, että tämä pitää huolta talosta ja käy säännöllisesti tarkistamassa, että kaikki on kunnossa. ”Tämä talo oli sinun vastuullasi ja se oli sinun tehtäväsi…”

Äiti on vihainen ja ayi pyörii vaivaantuneena. ”Luulen että soitin. Mutta työmies ei tullut…”, keksii tämä sitten.

Ristiriitaisissa mietteissä

Kesäkuun lopussa kansainvälisten koulujen päättyessä expattighetto hiljenee. Perheet matkustavat kotimaihinsa, ainoastaan työssäkäyvät jäävät kaupunkiin säästääkseen lomaviikkojaan eurooppalaiseen lomakauteen.

Lähtöä edeltävänä päivänä Äiti pyykkää ja pakkaa. Pyykkitelineen ja -rekin viereen hän nostaa jättimäisen tuulettimen puhaltamaan vaatteet nopeasti kuivaksi. Koko vuoden vaatehankinnat on tehtävä kotimaassa, mutta siitä huolimatta Äiti lappaa paniikissa matkalaukkuihin varustetta jälkikasvulleen. Seitsemän koneellista pyykkiä, seitsemän lähtövalmista matkalaukkua.

Yöllä herätyskello soi muistuttaakseen Äitiä pesukoneen tyhjentämisestä ja uuden koneellisen lataamisesta.

Äiti ei saa unta. Mielessä pyörii ristiriitaisia mietteitä lähdöstä. Elämä Pekingissä on ollut ihanan avartavaa, täynnä kaikkea uutta ja jännittävää. Niin erilaista kuin kotimaassa. Kuinka pian tämä kaikki ihanuus päättyykään, suree Äiti, on surrut etukäteen jo kuukausia. Kuinka vaikea muutto oli lapsille vuosi sitten, mutta nyt osa heistä jo ymmärtää Pekingin viehätyksen ja on oppinut arvostamaan kokemustaan - siitäkin huolimatta että vuosi on ollut heille kaikille hyvin yksinäinen ja vaikea, elämänsä vaikein vuosi. Mutta nyt kielitaito on hyvässä alussa ja seuraavan vuoden aikana kehitys tulee olemaan huimaa. Jouluna olisi tarkoitus palata Suomeen kokonaan. Äiti kuitenkin haluaa jäädä Pekingiin.

Mitä jos Suomessa iskeekin koti-ikävä? Jos kotimaassa on niin ihanaa, kun lähellä on rakkaat ystävät ja omaiset, saa asua omassa kauniissa kodissaan, vanhan talon idyllissä, alueella, jossa lähes kaikki ovat tuttuja. Istua omalla pihalla ja ihailla näkymää puistoon, ilman että hyttyset imevät jalat kutiseville rakkuloille. Ja arki on helppoa, päivät eivät kulu liikenteen ruuhkissa, asiat saa hoidettua ilman viittomakieltä. Entä jos perhe ei haluakaan enää syksyllä palata takaisin Pekingiin?

Ja vielä pitäisi selvitä Suomen ”lomasta”? Viikkoihin on lastattuna niin paljon tehtävää, hankittavaa, hoidettavaa… Niin paljon ihmisiä joita pitäisi tavata, ihmisiä joita pitäisi auttaa. Lapset kasaavat omia odotuksiaan lomalle: koko vuoden ajan he ovat odottaneet kavereiden tapaamista, mökkeilyä, isovanhempien luona kyläilyä. Ennen ”lomaa” Äiti tarvitsee jo lomaa.

Kun kyyti jo odottaa pihalla viedäkseen Äidin ja lapset lentokentälle, avaa Äiti seitsemän matkalaukkua ja purkaa osan tavaroista pois.

 

 

**

Samana iltana Äiti avaa kotioven. Ihana, kaunis, rakas koti, vanha talo. Äiti tomuttaa makuuhuoneet ja esikoinen kulkee lähimetsissä ystävänsä kanssa. Lapset riemuitsevat paluusta kotiin. Äiti juo aamukahvinsa yöpuvussa pihamaalla hytisten, nauttii kauniista näkymästä ja hyttysten puuttumisesta. Kahtena ensimmäisenä päivänä hänen kauppareissunsa kestävät tuntikausia, koska hän turisee lähes jokaisen vastaantulijan kanssa - tuttuja kaikki tyynni. Tuntuu siltä, kuin kymmenen kuukautta olisi kadonnut välistä ja elämä jatkuisi siitä, mihin se jäi viime elokuussa, kuin mitään elämää Pekingissä ei olisi koskaan ollutkaan. (Perheen on vaikea käsittää sitä, että MUIDEN elämässä on tapahtunut vaikka mitä näiden kuukausien aikana, muut ihmiset eivät ole palanneet aikakoneella elokuuhun.)

 

 

 

Hiljainen talo, vuokralaiset ovat lähteneet

 

 

 

Vaan ei tyhjä kauan

 

Ensimmäinen aamukahvi
vilpoisalla pihamaalla

 


Koti <3

Perheessä on kuitenkin eräs, jonka pieni maailma mullistuu täysin. Kirjastossa, jossa hän on asioinut aivan pienestä pitäen, ei hän enää löydä lastenosastoa. Päiväkodissa kyläily pelottaa häntä, koska sen tutut, ennen niin rakkaat ihmiset ovat hänelle jo täysin vieraita. Ensimmäisenä iltanaan kotona kuopus seisoo nakupellenä lastenhuoneen perällä komeronoven edessä ja hämmentyneenä ihmettelee: ”Missä täällä on suihku?”

Joitakin asioita on Äitikin jo ehtinyt unohtaa elämästä Suomessa. Kuten sen, mihin reikään pankkikortti on työnnettävä. Kun hän kaupassa yrittää vinguttaa pankkikorttiaan magneettijuovaa pitkin, mylvii myyjä naurusta ja huutaa kollegalleen: ”Eipä ole kukaan toinen yrittänyt tehdä tätä vuosiin.” Äitiä nolottaa. Hän mutisee jotain ulkomailla asumisesta ja hipsii nopeasti tiehensä.

 

Kummallinen värkki
naistenvessassa...

 

 

Viikkoa myöhemmin perhe on onnellinen Suomessa. He eivät kaipaa takaisin Pekingiin. Ihana elämä on nyt täällä.

 

 

Terveisiä Pridesta