Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Kotikokkailua syyslomalla: Kiinaa ikävöiden


Blogin pitämiselle ei ole viime kuukausien aikana jäänyt aikaa, sillä sen verran kiireiseen imuun jouduin työelämässä. Onneksi mieheni on pitänyt huolta perheestä, lapset toisistaan ja syyslomakin tuli sopivaan aikaan katkaisemaan raadannan.
Lomaa vietämme kotosalla. Tai paremmin sanoen loman käytämme hyödyksemme kotona, sillä yritämme viimein saada kodin asuttavaan kuntoon (muuton ja useammassa erässä saapuneiden muuttolaatikoiden jäljiltä). Lauantaina vietämme taas synttärijuhlia suvun kesken. Vasta loppukesästä vietimme mieheni merkkipäiviä vähän isomman kaavan mukaan, siis sukulaisten ja ystävien kesken. Tällä kertaa vietämme lapsen synttärijuhlia vähän pienemmällä mittakaavalla. Tosin tällä kertaa kotiin ja itsevalmistettuun on panostettava enemmän, kyse on nimittäin ensimmäisestä kerrasta kun paluumuuttomme jälkeen avaamme ovemme muille kuin naapurinlapsille.
Ennen kuin muutimme pois Pekingistä, opettelin ayin kanssa tekemään ruokaa. Hän siis näytti minulle, kuinka valmistaa mieleisimmät ruokamme. Parin päivän ajan olen kokeillut paria niistä ja tässä ensimmäisten ohjeet. Aivan täysin samanlaista ruoista ei tullut kuin ayin tekemänä, sillä unohdin tietysti kiireessä heittää osan mausteista sekaan. Mutta enköhän kehity vielä, nimittäin kiireenhallinnassa.
Ganguo caihua tarkoittaa itse asiassa tulikuumassa metalliastiassa valmistettua kukkakaalia. Sen kuuluu olla kuivakkaa, eli kastiketta siinä ei ole. Ruoka on perheeni mielestä aivan liian tulinen, mutta minä rakastan sitä juuri sellaisena kuin se on. Kuivaa ja tulista. Paigu dun on puolestaan possun kylkiluista ja kasviksista tehty pataruoka, hieman mausteinen sekin.
Itse lopetin Kiinassa lisäkeriisin syömisen, mutta näissä possunkyljyksissä on sen verran herkullista kastiketta, jonka suosittelen imeyttämään valkoiseen riisiin. Tai lisäämään pataan tulevien perunoiden määrää.
Dacong-sipuli muistuttaa purjoa tai kevätsipulia, mutta on maultaan paljon miedompi. Se on hyvin yleinen Kiinassa, mutta Suomesta en ole löytänyt sitä. Ayin mielestä sitä ei voi korvata karvaamman makuisella kevätsipulilla, johon minä kuitenkin tyydyin paremman puutteessa.
Varaa kaikki ainekset valmiiksi ja pilko ne odottamaan. Älä tee niin kuin minä, siten että yritän työskennellä ahtaassa ja sekaisessa keittiössä. Siivoa työtasot tyhjiksi, jotta pystyt liikkumaan ja toimimaan nopeasti. Mieluiten tulosta ohjeet valmiiksi paperille, jotta sinun on helppo vilkaista niitä nopeasti. Minulla ainakaan ei toimi skrollaaminen, kun yritän samanaikaisesti paahtaa ruokaa tulikuumalla pannulla.
 
 
 
 

 
 

Käristettyä tulista kukkakaalia eli ganguo caihua


 

500 g kukkakaalia pilkottuna pieniksi paloiksi
15 sichuaninpippuria
5 kuivattua pientä punaista chiliä, pätkittynä pieniksi paloiksi
1 valkosipulin kynsi puolitettuna
3 ohutta siivua tuoretta inkivääriä
1 laakerinlehti
6 cm pätkä kevätsipulia (tai kiinalaista sipulia nimeltä dacong) katkottuna kolmeksi pätkäksi
1 rkl tulista soijapaputahnaa eli ladou banjiang (esim. Lee Kum Kee -merkkinen Chili Bean Sauce)
0,5 tl suolaa
1 tl sokeria
n. 5 rkl öljyä
muutama rkl vettä
1 tl vaaleaa soijakastiketta
1 tl sokeria
1 tl seesamiöljyä
 
 
 
Esivalmistele:
 
Paloittele kukkakaali pieniksi paloiksi ja pilko mausteen ohjeen mukaisesti. Mikäli tulisessa soijapaputahnassa on ”sattumia”, pilko nämä kasvikset pienenpieneksi hakkelukseksi. Tämä kai riippuu tahnasta, Kiinassa samannimisessä tahnassa oli isoja paloja kasviksia, Suomesta ostamani kastike oli jo valmiiksi tahnamaista.
 
Tee näin:
 
Kuumenna öljy wokkipannulla, lisää soijapaputahna ja sekoittele, kunnes tahna muuttuu punaiseksi. Lisää sichuanpippurit kokonaisina, sipulipalat sekä inkivääriviipaleet. Anna mausteiden maustua pieni hetki (pannu on valmis, kun pannulta nousee herkullinen mausteiden tuoksu) ja lisää sitten kukkakaalinnuput.  Nyt tarkkana: Sekoittele kukkakaalia hetken ajan todella reippaasti käännellen (mieluiten kahdella lastalla). Ripottele sitten joukkoon suola. Kääntele kukkakaaleja hetki ja ripottele sitten muutama ruokalusikallinen vettä päälle.

Kypsennä kukkakaaleja kuumalla wokilla käännellen noin 5 minuutin ajan. Jos kukkakaali kuivuu liikaa, lisää hieman vettä, mutta varovasti. Kukkakaalien kuuluu siis paahtua kuumalla pannulla, eikä höyrystyä tai keittyä.

Lopuksi lisää soijakastike ja sokeri ja sekoittele vielä hetki. Ruoka on valmis, kun kukkakaalit jäävät hieman rapsakoiksi. Kypsennysaika kokonaisuudessaan on noin 8 min. Kaada tarjoiluastiaan ja valuta hieman seesamiöljyä päälle mausteeksi.
 
 
 

 
 


 

Possun ribsit eli paigu dun doujiao

 
500 g possun ribsejä eli kylkiluita
vettä keittämiseen
350 g vihreitä papuja
1 iso peruna
2 tähtianista
3 pientä kuivattua chiliä paloiteltuna kahtia
3 isoa siivua inkivääriä
10 cm pala kevätsipulia (tai vihreää kiinalaista dacong-sipulia) pätkittynä kolmeen osaan
2 valkosipulinkynttä
4 rkl ruokaöljyä
2 rkl tummaa soijakastiketta
2 rkl vaaleaa soijakastiketta (esim. Lee Kum Kee –merkkistä Kum Chun soy sauce)
n. 800 ml kuumaa vettä
1,5 tl suolaa
1 tl kanaliemijauhetta
1 tl sokeria
1 laakerinlehti
 
Esivalmistele:
 
Paloittele possun ribsit n. 4 cm paloiksi ja pane veteen kattilaan. Kiehauta vesi. Kun vaahto nousee pintaan, kaada vesi pois ja huuhtele vaahto pois ribseistä. Suomalaiset ribsit näyttävät hämmästyksekseni vaahtoavan paljon vähemmän kuin kiinalaiset.
 
Pilko kiinalainen sipuli n. 3 cm paloiksi, murskaa valkosipulin kynnet veitsen lavalla ja leikkaa ne puoliksi. Puolita myös chilit katkaisemalla ne sormin.
 
 
Tee näin:
 
Kuumenna öljy wokkipannulla ja lisää mausteet: tähtianikset kokonaisina, chilit, inkiväärit ja sipulit paloiteltuina yllä olevan ohjeen mukaisesti.
 
Kun tuoksu nousee kuumalta pannulta, lisää ribsit. Sekoittele niitä pari minuuttia ja lisää sitten soijakastikkeet ja vettä. Leveäpohjaiseen wokkipannuun lisää vettä kunnes ribsit ovat peitossa ja sentti vielä päälle (kapeapohjaiseen wokkiin ei niin paljon).
 
Lisää perään loput mausteet eli suola, sokeri, kanaliemijauhe ja laakerinlehti. Kiehauta ja vähennä lämpöä. Hauduta n. 40 minuuttia.
 
Sillä välin siivoa pavut nyppimällä päät pois ja pätki ne noin 4 cm paloiksi. Kuori peruna ja pilko noin 10-12 palaan. Lisää kasvikset lihan joukkoon ja anna ruoan hautua vielä noin 15 minuuttia eli kunnes kasvikset ovat kypsiä.
 
Kastiketta tuli jostain syystä liikaa ja se oli liian mautonta. Ensi kerralla vähennän veden määrää, en unohda kanajauhetta sekä ehkä lisään myös perunoiden määrää…
 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Matkalla eunukkimuseoon eli seikkailu Pekingin laidalla





 




 







 
Vartijakoiran surullista elämää - koppi auringossa 40 asteessa
  
Kaikki on kopioitavissa - Kiinassa


 

 
 
(Julkaisematon juttu toiseksi viimeisimmästä päivämme Pekingissä kesäkuun lopussa)

Muuttolaatikoiden lähdettyä asuimme pari päivää hotellissa. Toiseksi viimeisenä päivänä Isä meni töihin, esikoinen sopi viimeisiä tapaamisia kavereittensa kanssa. Pojat lähetin tutun kuskin kyydissä Linnin poikien seuraksi kotimme naapuriin. Minä suuntasin esikoinen mukanani treffeille erään Suomi-koulun opettajan kanssa. Suomi-yhteisön ystävämme olivat yhdessä keränneet minulle muistokirjan ja hankkineet lahjan muistoksi. Meillä oli ollut tarkoitus tavata lounaan merkeissä isommalla porukalla, mutta se oli peruttu, kun olin lähtenyt pikavisiitille Suomeen.

Kahvien jälkeen erosimme. Opettaja vauvoineen lähti kotiinpäin, esikoinen suuntasi metrolle tavatakseen kaverinsa. Minä olin tilannut kyydin viemään minut paikkaan, jonka näkemistä olin odottanut siitä lähtien, kun olin muuttanut Pekingiin: eunukkimuseoon.

Oli parikin syytä siihen, miksi olin jättänyt museon näin viime tinkaan. Ensinnäkin museo on hyvin kiinankielinen (kuten moni muukin nähtävyys Kiinassa), joten saadakseni siitä paljon irti, halusin oppia ensin kieltä. Toisekseen koko Kiinassa oloaikani oli ollut hyvin kiireistä. Kolmannekseen: museo sijaitsee aivan laitakaupungilla, melkein maaseudulla, enkä ollut uskaltautunut sinne aikaisemmin yksin.

En ollut koskaan aikaisemmin vieraillut läntisessä Pekingissä. Ensin ajoimme lukuisten ostoskeskusten ohi. Naureskelin kun ohitimme hotellin, jonka nimi oli ruhtinaallisesti Schonbrunn. Valtatien varrella oli antiikin aikaisia rakennuksia, siis kreikkalaisen temppelin mallisia taloja komeine pylväineen ja muuta Pekingissä hätkähdyttävää.

Sitten katu muuttui kapeaksi ja lopulta käännyimme sivukujalle. Vähän matkaa ajettuaan kuljettaja pysäytti: ”dao le – perillä.” Bu dao le, emme tosiaankaan ole. Kadulla ei näy merkkiäkään minkäänlaisesta museosta, pelkkää hutongia vain. Lukemani perusteella tiedän olevani hyvin kaukana länsimaisesta, siis tutusta ja turvallisesta maailmasta. En ole niin pellolla mihin luulin etukäteen päätyväni, mutta julkisia takseja ei täällä kulje. Jos siis nousen kyydistä, olen täysin omillani. Vain vähäinen kielitaitoni turvanani. Eikä edelleenkään sitä museota missään.

Varmistan kuskilta, olemmeko oikeassa paikassa. Hän veivaa ikkunan alas ja kyselee ohikulkijoilta. Kukaan ei tunnu tietävän. Museon osoitteen olen saanut Linniltä, ja nyt minua alkaa epäilyttää. Ajamme eteenpäin. Lopulta löytyy joku, joka muka tietää. Kuski ei halua kääntää autoa, aivan kuin katu olisi yksisuuntainen viittoilee hän taaksepäin tuloreittimme suuntaan: ”Tuolla se on, oli se se paikka.” Siis se ohittamamme dao le -paikka, jonka edessä oli vain epämääräinen viiri kiinalaisin tekstein.

Kävelemme siihen paikkaan enkä ensin löydä mitään merkkiä, joka varmistaisi minun olevan oikeassa paikassa. Löydän englanninkielisen laatan, jossa mainitaan Tian Yin hauta, mutta ei mitään museosta. Roikun kuskin takin liepeessä, en voi päästää häntä lähtemään ja jättämään minut yksin tähän paikkaan, kauas sivistyksestä ja virallisten taksien kulkureitistä. Kuskin on rauhaton, hänellä lienee jo kiire seuraavaa kyytiä metsästämään. Soitan Linnille, mutta yhteys on huono. Viimein hän kuulee sanat Tian Yin hauta ja vannoo, että olen oikeassa paikassa, hän lupaa olla pian perillä. Armahdan kuskin ja päästän hänet lähtemään. 40 asteen helteessä tummassa puvussaan hikoillen hän rientää juoksujalkaa takaisin mustalle autolleen, heittää sanasen portin edessä retkottavalle, sätkää syvään imevälle körjylle. Tämä nauraa räkätellen, kun jään seisomaan portin eteen. Hetken päästä kuskini ajaa ohitsemme, vilkuttaa mennessään.

 

Viiden minuutin päästä Linnin taksi ajaa ohitsemme. Heilutan kovasti, hyvä etten hyppää auton eteen. Linni pysäyttää kuskin ja maksaa. Sitten olemme omillamme.

Kun pyrimme museon portista sisään, meidät pysäyttää aluspaitainen rakennusmies. Menee tovi, ennen kuin ymmärrämme mistä on kyse. Museo on suljettu. Mutta Linni rohkeasti puhuu meidät sisään, vetoaa siihen, että ystävä on täällä vain tänään. Mies vie meidät katsomaan hautausmaata. Emme tiedä, mikä on viimeisen eunukin Tian Yin hauta, mutta näemme monta komeaa hautapaasia. Ylpeänä mies osoittelee meille yksityiskohtia hautapaasien kaiverruksista. Poistuessamme yritän lykätä hänelle palkkioksi sisäänpääsymaksun verran rahaa, parisen euroa. Mies puistelee päätään, ei hän halua palkkiota. Juttelemme vielä hetken ja kuulemme, että ensi vuonna museon remontti on valmis. On siis pakko palata vuoden päästä Pekingiin.

Linni tietää, että lähellä on harvinainen temppeli ja ehdottaa kävelyä sinne. Temppeli sijaitsee pienellä kukkulalla, hutongkylästä syrjään. Matkaa ei ole kuin kilometri mutta neljässäkymmenen  asteen helteessä se on urheilusuoritus. Unohdan, että vasta viikkoa aikaisemmin makasin sängyn pohjalla korkeassa kuumeessa ja että lääkäri kielsi keuhkokuumeiselta liikunnan kolmeksi viikoksi. Sitä kieltoa rikoin jo päästyäni sängystä ja touhuttuani muuttoa. Ehkä siis tämäkään urheilu ei ole minulle kuolemaksi. Olen myös valinnut väärät sandaalit jalkaan, nämä ovat kauniit kaupunkisandaalit, mutta eivät pysy jalassa huonolla maantiellä ja mäkistä tietä kavuttaessa.

 

Temppeliin on kaksi sisäänpääsyvaihtoehtoa. Kalliimmalla pääsee katsomaan harvinaisia satoja vuosia vanhoja maalauksia alkuperäisessä kunnossaan, viidesosalla näkee vain jäljennökset. Maksamme täyden hinnan 100 rämpylää ja liitymme juuri alkavalle opastuskierrokselle. Englantia harvinaisen hyvin taitava opas huokaisee helpotuksesta, kun kuulee meidän osaavan myös hieman kiinaa. Kierroksen aikana ymmärrämme miksi. Kierros kestää tunnin ja suurimmaksi osaksi opas selittää kiinaksi, kertoo maalaustekniikoista perin pohjin ja näyttää taskulampun avulla konkreettisesti. Siksi mekin pysymme kärryillä niistä kärryillä. Englanniksi hän selittää vain joitakin buddhalaisuuteen ja jumaliin liittyviä asioita, niitä jotka ovat kierroksen kiinalaisille itsestäänselvyyksiä. Kuten arvata saa, olemme kierroksen ainoat ulkomaalaiset. Kiinalaisia on parisenkymmentä ja oletettavasti he kaikki ovat etsineet temppelin varta vasten, eivät sattuneet paikalle sattumalta. Eräs nuori nainen kyselee meiltä englanniksi, kuinka löysimme temppelin, ja kertoo, että on olemassa vain yksi vastaava. Sekin jossain vuorilla Pekingistä luoteeseen, siellä Datongin ja Zhangjiakoun suunnalla.

Temppelin sisällä on pilkkosen pimeää, jotta auringonvalo ei vahingoittaisi hauraita ja jo haalistuneita maalauksia. Jotta näkisimme, saamme mukaamme taskulamput. Niiden valo on niin tehokas, että se sokaisee helposti myös lähellä seisovat. Kun kohdistan valon kauempana olevaan seinämaalaukseen, kanssani keskustellut nuori nainen pyytää minua osoittamaan muualle. Toisella kerralla yritän tutkia oppaan esittelemästä seinämaalauksesta erityistä maalaustekniikkaa, sama nainen pyytää minua sammuttamaan valon. En ole ymmärtänyt, että opas näyttää samanaikaisesti maalauksesta toista kohtaa. Välillä on vaikea tietää, mikä valonkajo lähtee kenenkin lampusta.

Kiveen tehdyt taidokkaat maalaukset ovat mestarinäyte: milloin siveltimenjälki onkin kaiverrus kiven pinnassa, milloin aitoa kultaa kohokuviona. Pukukankaiden silkkiefekti on luotu sentin korkuisilla kaiverretuilla renkailla, joita kutakin halkaisee 48 sädettä.

 

Kun kierroksen jälkeen palaamme ulkoilmaan, kiinalaiset katoavat. He ovat nähneet haluamansa ja poistuvat. Linni ja minä jatkamme viehättävän temppelialueen koluamista. Käymme katsomassa jäljennöksiä, Linni valokuvaa niiden yksityiskohtia. Aina jonkun rakennuksen jälkeen löytyy uusi polku, joka johtaa uuteen kolkkaan. Linni räpsii valokuvia, minä vain ihailen, sillä olen jättänyt kunnon kameran hotelliin ja kännykkäni akku vetelee viimeisiä latauksiaan. Olen ottanut laturin mukaan ja sekä pienessä matkamuistomyymälässä että portilla pyydän lupaa ladata akkuani. ”Mei you dian – ei ole sähköä”, saan vastaukseksi toteamuksen ja käsien pyörittelyn.

 
Olemme siis yksin Pekingin laitakaupungilla, kaukana takseista ja julkisesta liikenteestä. Kännykän kartat eivät edes tunnista temppeliin johtavaa tietä, niiden mukaan olemme keskellä viheraluetta. Soittaisin tutulle kuskille, mutta akkuni on nukahtamaisillaan enkä tiedä, kuinka selittäisin hänelle noutopaikkamme. Ennen käytimme Überiä, mutta se lopetti toimintansa vuosi sitten. Mutta Linni on vastikään ladannut puhelimeensa kiinalaisen taksisovelluksen Didin ja rohkeasti testaa nyt sitä. Hetken päästä puhelin pirahtaa soimaan ja Linni vapisevin sormin vastaa siihen. Hän panee kaiuttimen päälle ja kuuntelemme yhdessä. Vieressämme korttelikahvilan tai lähiöbaarin virkaa toimittavien kuluneiden muovituolien päällä istuu pari paikallista ja hiljenee seuraamaan uteliaina yritystämme. Kommunikoimme yhteistyönä, mikä minulla menee ohi, Linni saa vastattua, ja päinvastoin. Linni hokee puhelimeen temppelin nimeä, minä puolestaan sivusta huutelen luuriin: ”Lai bu lai, oletko tulossa vai et?” Kuski toteaa jotain ja lopettaa puhelun. Jännittyneinä tuijotamme karttaa luurin näytöllä ja seuraamme, kuinka kuski ajaa aiemmin päivällä kulkemaamme tietä pitkin. Ihmiset lähiöbaarissa seuraavat touhuamme hetken ja sitten unohtavat taas meidät. Auto pysähtyy. Kartalla ei risteystä näy, mutta arvaamme kuskin ihmettelevän siinä risteyksessä, jossa käännyimme metsätielle. Sitten kartasta näkyy, kuinka auto kääntyy ja lähtee matelemaan läpi metsäksi merkityn alueen.
 
”Jee, tulossa on”, riemuitsee Linni.
 
Moottorin äänen erottaa jo kaukaa, viimein autokin ilmestyy näkyviin. Kuskilla ei ole vaikeuksia tunnistaa meidät: olemme ainoa ulkomaalaiset lähimailla ja seisomme keskellä katua heiluttamassa.
 
Viisi minuuttia ajettuamme puhelimeni soi. Esikoinen soittaa ja akkuni vetää viimeisiään. Kaksi prosenttia jäljellä, kun esikoinen kertoo ääni väristen, kuinka hänen vatsaansa alkoi sattua ja hän joutui hyvästelemään kaverinsa Tiananmenillä ja lähtemään hotellille. Koska taksit eivät saa pysähtyä Tiananmenillä, hän joutui ajamaan pysäkin välin metrolla. Nyt hän seisoo metroaseman edessä eikä saa taksia. Pyydän häntä jatkamaan yrittämistä ja jos ei häntä puoleen tuntiin onnista, lupaan ajattaa taksin metroaseman kautta. Hetken päästä puhelimeni piippaa, että kyyti on saatu. Sen jälkeen puhelimeni hiljenee.
 
Tunnin päästä olemme hotellilla. Sekä me että kaikki lapset ovat turvassa: esikoinen hotellissa, pojat tyytyväisinä Linnin poikien luona, Linni ja minä ihmisten ilmoilla. Istahdamme todella myöhäiselle lounaalle hotellin terassille, työnnän laturin pistorasiaan ja akun ladatessa virtaa puhelimeeni näppäilen kyytitilauksen pojille. Perään lähetän kiitokset. Kiitos herra Wang turvallisesta taksipalvelustasi. Pelastit monesti elämämme Kiinassa.


(Kuvat on lainattu ystävältäni Linniltä, jonka postaus ja lisää kuvia löytyy täältä.)
 

perjantai 4. elokuuta 2017

Viimeinen lomaviikko




 

 
 

Tällä viikolla purettiin kolleja (Kiinasta saapui 87 laatikkoa pari viikkoa sitten), kestittiin kaukaisia vieraita (esikoisen Suomi-hullu kirjeenvaihtotoveri perheineen vietti Helsingissä kaksi päivää), viettiin hääpäivää, saateltiin mummi maahan ja valmistauduttiin suureen juhlaan – Isän pyöreisiin vuosiin. Loppuu se pitkäkin loma. Vaikkei se tällä kertaa ehtinyt vielä alkaakaan.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Mutsifarkkuja, kukkakuppeja ja muuta nostalgiaa


 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
  
 
 
Remakoidut farkut Gant, neule Jackpot, paita Ralph Lauren,
 
 
 
 
 

 


farkut Calvin Klein,  neule PTA, sandaalit Unisa
 
 
Menneisyyden haamuista huolimatta mökillä on myös ihania, rakkaita muistoja. Kaikkein ihaninta on tutkia vanhoja esineitä. Etsiä vajasta vaarin vanhoja työkaluja, lukea Eeva-lehtiä lapsuuteni kesiltä, katsella valokuvia vanhoista sukulaisista. Kauhoa huussin kuiviketta kolhiintuneesta emaliämpäristä (löytöni viime kesältä). Kattaa pöytä säröisillä kukkakupeilla, joita äitini, kälyni ja minä olemme haalineet kirppareilta ja saaneet sukulaisilta perintönä. Niillä, joita voi käyttää vain mökillä, sillä nehän on pestävä vaivalloisesti käsin.

Kaivoin mökkivaatteet esiin pukeakseni ne ylle ja hoksasin, että minähän olen suorastaan muodin aallonharjalla. Etenkin mökkifarkuissa, jotka ovatkin kesän kuuma muotijuttu: korkeavyötäröiset mutsifarkut. Toisissa on jopa kukkia polvissa, vau! Toiset ovat nippanappa kasarit (varmaan sentään silloin valmistetut), taisin nimittäin ostaa ne kesällä -91. Hetken huumassa tuhlasin niihin pitkän pennin kesätöistä ansaitsemistani rahoista. Olisikohan niiden hinta ollut 600 mk, siis 100 euroa, mikä oli silloin pitkä penni farkuista. Saattoivat olla enemmänkin, sillä olivathan ne sentään aidot Calvin Kleinit. Ostin ne La Matta –liikkeen naapurista. Mikähän sen kaupan nimi olikaan?

Seuraavana vuonna kauppa taisi lopettaa (tai yhdistyi La Mattaan, joka tuolloin myi vain kenkiä). Piipahdin nimittäin putiikissa ja löysin alennuskorista samoja farkkuja puoleen hintaan. Ostin kahdet kappaleet – numeroa isompaa kokoa. Olinkohan välissä lihonut vai valmistauduinko jo tuleviin pyöreämpiin vuosiin? Missä ne ovat tänä päivänä, en tiedä. Ehkä myin ne eteenpäin. Tai ehkä ne joskus löytyvät jonkun vakuumipussin pohjalta.

Hieman on aika kohdellut näitä farkkujani huonosti (ovat olleet kovassa käytössä), sillä niissä on jopa pieni kulumareikä haaroissa. Normaali kulumapaikka minun farkuilleni, mutta siihen on usein löytynyt apu Remakesta. Muutoin ne ovat siis todella ehdat ja julmetun paksua ja tukevaa farkkukangasta, kuten tuolloin kaikki farkut olivat. Tästä asiasta kirjoitti Outi Les Pyy jokin aika sitten vanhojen farkkujen hintavertailussaan. Paikkauksen jälkeen voisin siis ottaa nämäkin vaikka vakituiseen käyttöön, katu-uskottaviksi kaupunkivaatteiksi.

Muutos kankaiden laadussa tapahtui seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä, kuten Remake ja Outi ovat monesti todenneet. 2000-luvulla vaatteet halpenivat ja niiden laatu huononi. Sen huomaa näistä toisista mutsifarkuistani, Ganteista vuosimallia 2004, ostin ne Kakkosen syntymän jälkeen päästyäni eroon vauvakiloistani. Puuvillan sekaan on ilmestynyt elastaania, eikä huolellisesta hoidosta ja kuivausrummun ja pehmennysaineiden välttelystä huolimatta voi sille mitään, että elastaani haurastuu vuosien saatossa. Lisäksi tämä kangas on jo valmiiksi kulutettu vaalennuspesuilla. Niinpä nämä farkut ovat hajonneet yhtä aikaa yhtälailla sekä haaroista että polvista, ja olen jo vuosia sitten korjannut niitä itse ja paikkauttanut Remakessa. Heidän käsialaansa on tuo komea kukkakirjailu paikkana polvessa (paikkakankaana on käytetty lapseni vanhoista farkuista leikattua palaa). Itse olen ommellut nuo vanhat kirpparipitsit peittämään omia paikkauksiani. Nyt farkut eivät valitettavasti enää kestäneet mökkielämän jatkuvaa kumartelua ja joka kumarruksella polvireikä rätsähti suuremmaksi. Näiden päivät housuina taitavat siis olla luetut ja seuraavaksi näistä tulee taas uusi hameprojektini Remakeen.


Hienoja ovat muuten nuo 90-luvun neuleetkin, hyvin on aika kestänyt niitäkin. Sen verran on kuitenkin PTA:n neule kärsinyt ajansaatossa, että kaulus on lähtenyt rispaantumaan. Pellava-puuvillaneule on pehmennyt niin miellyttäväksi, että suunnitelmissani on viedä se jatkojalostukseen Remakeen, kunhan vain keksin, millaisen siitä teettäisin.

Viime vuonna kuvasin nämä pellavahaalarit ja bermudashortsit. Lienevätköhän ne ensi kesän muotia?



Tässä alla muuten yhdet mutsifarkut jostain 90-luvun alusta. Nämä jalassa lensin aina Singaporesta Suomeen. Sittemmin ne päätyivät kymmeneksi vuodeksi mökkikäyttöön. Kunnes vuosia sitten niistä ja mieheni vanhoista paidoista remakoitiin hame...



Pekingissä tämä toimi hyvin, mutta nyt arkailen, kehtaanko täälläkin käyttää tätä? Onko tämä merirosvohame Suomessa liian tyttömäinen aikuiselle naiselle?


 


 



Hame Jackpot/Remake, paita Gant, sandaalit Ferragamo



Kaikki kuvissa mainitut vaatteet ja kengät ovat olleet vaatekaapissani vähintään 9 vuoden ajan :)