Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

perjantai 4. elokuuta 2017

Viimeinen lomaviikko




 

 
 

Tällä viikolla purettiin kolleja (Kiinasta saapui 87 laatikkoa pari viikkoa sitten), kestittiin kaukaisia vieraita (esikoisen Suomi-hullu kirjeenvaihtotoveri perheineen vietti Helsingissä kaksi päivää), viettiin hääpäivää, saateltiin mummi maahan ja valmistauduttiin suureen juhlaan – Isän pyöreisiin vuosiin. Loppuu se pitkäkin loma. Vaikkei se tällä kertaa ehtinyt vielä alkaakaan.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Mutsifarkkuja, kukkakuppeja ja muuta nostalgiaa


 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
  
 
 
Remakoidut farkut Gant, neule Jackpot, paita Ralph Lauren,
 
 
 
 
 

 


farkut Calvin Klein,  neule PTA, sandaalit Unisa
 
 
Menneisyyden haamuista huolimatta mökillä on myös ihania, rakkaita muistoja. Kaikkein ihaninta on tutkia vanhoja esineitä. Etsiä vajasta vaarin vanhoja työkaluja, lukea Eeva-lehtiä lapsuuteni kesiltä, katsella valokuvia vanhoista sukulaisista. Kauhoa huussin kuiviketta kolhiintuneesta emaliämpäristä (löytöni viime kesältä). Kattaa pöytä säröisillä kukkakupeilla, joita äitini, kälyni ja minä olemme haalineet kirppareilta ja saaneet sukulaisilta perintönä. Niillä, joita voi käyttää vain mökillä, sillä nehän on pestävä vaivalloisesti käsin.

Kaivoin mökkivaatteet esiin pukeakseni ne ylle ja hoksasin, että minähän olen suorastaan muodin aallonharjalla. Etenkin mökkifarkuissa, jotka ovatkin kesän kuuma muotijuttu: korkeavyötäröiset mutsifarkut. Toisissa on jopa kukkia polvissa, vau! Toiset ovat nippanappa kasarit (varmaan sentään silloin valmistetut), taisin nimittäin ostaa ne kesällä -91. Hetken huumassa tuhlasin niihin pitkän pennin kesätöistä ansaitsemistani rahoista. Olisikohan niiden hinta ollut 600 mk, siis 100 euroa, mikä oli silloin pitkä penni farkuista. Saattoivat olla enemmänkin, sillä olivathan ne sentään aidot Calvin Kleinit. Ostin ne La Matta –liikkeen naapurista. Mikähän sen kaupan nimi olikaan?

Seuraavana vuonna kauppa taisi lopettaa (tai yhdistyi La Mattaan, joka tuolloin myi vain kenkiä). Piipahdin nimittäin putiikissa ja löysin alennuskorista samoja farkkuja puoleen hintaan. Ostin kahdet kappaleet – numeroa isompaa kokoa. Olinkohan välissä lihonut vai valmistauduinko jo tuleviin pyöreämpiin vuosiin? Missä ne ovat tänä päivänä, en tiedä. Ehkä myin ne eteenpäin. Tai ehkä ne joskus löytyvät jonkun vakuumipussin pohjalta.

Hieman on aika kohdellut näitä farkkujani huonosti (ovat olleet kovassa käytössä), sillä niissä on jopa pieni kulumareikä haaroissa. Normaali kulumapaikka minun farkuilleni, mutta siihen on usein löytynyt apu Remakesta. Muutoin ne ovat siis todella ehdat ja julmetun paksua ja tukevaa farkkukangasta, kuten tuolloin kaikki farkut olivat. Tästä asiasta kirjoitti Outi Les Pyy jokin aika sitten vanhojen farkkujen hintavertailussaan. Paikkauksen jälkeen voisin siis ottaa nämäkin vaikka vakituiseen käyttöön, katu-uskottaviksi kaupunkivaatteiksi.

Muutos kankaiden laadussa tapahtui seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä, kuten Remake ja Outi ovat monesti todenneet. 2000-luvulla vaatteet halpenivat ja niiden laatu huononi. Sen huomaa näistä toisista mutsifarkuistani, Ganteista vuosimallia 2004, ostin ne Kakkosen syntymän jälkeen päästyäni eroon vauvakiloistani. Puuvillan sekaan on ilmestynyt elastaania, eikä huolellisesta hoidosta ja kuivausrummun ja pehmennysaineiden välttelystä huolimatta voi sille mitään, että elastaani haurastuu vuosien saatossa. Lisäksi tämä kangas on jo valmiiksi kulutettu vaalennuspesuilla. Niinpä nämä farkut ovat hajonneet yhtä aikaa yhtälailla sekä haaroista että polvista, ja olen jo vuosia sitten korjannut niitä itse ja paikkauttanut Remakessa. Heidän käsialaansa on tuo komea kukkakirjailu paikkana polvessa (paikkakankaana on käytetty lapseni vanhoista farkuista leikattua palaa). Itse olen ommellut nuo vanhat kirpparipitsit peittämään omia paikkauksiani. Nyt farkut eivät valitettavasti enää kestäneet mökkielämän jatkuvaa kumartelua ja joka kumarruksella polvireikä rätsähti suuremmaksi. Näiden päivät housuina taitavat siis olla luetut ja seuraavaksi näistä tulee taas uusi hameprojektini Remakeen.


Hienoja ovat muuten nuo 90-luvun neuleetkin, hyvin on aika kestänyt niitäkin. Sen verran on kuitenkin PTA:n neule kärsinyt ajansaatossa, että kaulus on lähtenyt rispaantumaan. Pellava-puuvillaneule on pehmennyt niin miellyttäväksi, että suunnitelmissani on viedä se jatkojalostukseen Remakeen, kunhan vain keksin, millaisen siitä teettäisin.

Viime vuonna kuvasin nämä pellavahaalarit ja bermudashortsit. Lienevätköhän ne ensi kesän muotia?



Tässä alla muuten yhdet mutsifarkut jostain 90-luvun alusta. Nämä jalassa lensin aina Singaporesta Suomeen. Sittemmin ne päätyivät kymmeneksi vuodeksi mökkikäyttöön. Kunnes vuosia sitten niistä ja mieheni vanhoista paidoista remakoitiin hame...



Pekingissä tämä toimi hyvin, mutta nyt arkailen, kehtaanko täälläkin käyttää tätä? Onko tämä merirosvohame Suomessa liian tyttömäinen aikuiselle naiselle?


 


 



Hame Jackpot/Remake, paita Gant, sandaalit Ferragamo



Kaikki kuvissa mainitut vaatteet ja kengät ovat olleet vaatekaapissani vähintään 9 vuoden ajan :)
 

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Tarinoiden riivaama


 
 
 
 
   
 





 

 
 
Mökillä nostalgiset fiilikset pulpahtavat aina pintaan. Se ei nouse pelkästään sukuhistoriasta, perinteistä ja lapsuuteni kesämuistoista. Ei mökin kätköistä löytyvistä vanhoista valokuvista. Muistoni ja paikkakunnan tarinat yltävät mielessäni aina parinsadan vuoden taakse. Tuossa järvenselällä mökkimme edessä kuoli kaksi vuosisataa sitten veneellinen uimataidottomia nuoria, jotka iltamyöhään palasivat saaresta kerppujenteosta ja heidän veneensä kaatui. Vuorella asuva yksinäinen miilunpolttaja näki onnettomuuden ja yritti pelastaa heitä.
Tuossa naapurin aitassa säilytettiin tavaroiden lisäksi myös vainajia. Joka kerta, kun kuljen aitan ohi, pohdin asuuko siellä vielä henkiä. Illan hämäryydessä en haluaisi kulkea riihipihan poikki. Se ei kuitenkaan ole se aitta, jossa muorini vaari makasi laudoilla ja hänen rakas koiransa uikutti oven takana, niin että se oli lopulta pakko lopettaa. ”Mun Millein”, matki äitini isoisoisänsä lempeää ääntä hänen hyväillessään rakasta koiraansa. Isoisoisän ääni on kaikunut jo yli sadan vuoden ajan muistoissa ja lentävänä legendana.
Onneksi se pesutupa on kuitenkin jo lahonnut pois, joka joskus palveli latona ja itsemurhaajan hirttäytymispaikkana. Vaikka vuorella ja rannassa kulki henkiä, mutta sitä pensaikon peittämää pesutupaa pelkäsin eniten. Ekalla luokalla kirjoitin palkitun kummitustarinan tästä vanhasta tarinasta. Omiani lisäsin siihen aika paljon.  
Miksi pelätä? Täällähän vaarinikin vietti onnellisena keväiset jäänlähdöt ja syysmyrskyt ja pimeät yöt. Esikoisen sydän ei tykytä, kun hän hiippailee yksin yön hämärään ihailemaan usvaa pellon yllä ja kuun nousua taivaalle. Ehkä en ole vielä siirtänyt häneen menneisyyden tarinoiden kaikua. Tai ehkä nuoren sydän on rohkea ja välinpitämätön.
Niin oli minunkin. Parikymppisenä olin rohkea, nukuin yksin pikkumökissä ja keskellä yötä hiippailin huussiin ja huussin taakse synkkään metsään. Elin omaa yöelämääni muorin nukkuessa tietämättömänä yläpirtissä. Muorin, joka ei uskaltanut edes sytyttää valoa pimeällä, jotta se ei näkyisi tielle. Minä se vain luin karmeita kirjoja kammottavista murhista, mutten silti pelännyt. En elävää enkä kuollutta. Tai ehkä vain pakotin itseni rohkeaksi.
Nyt olen vanha ja mieluummin paljon vähemmän rohkea. Rohkeuteni huippu on se, kun katselen usvan nousua synkän järven päälle ja kömmin sitten oman perheeni viereen turvallisesti nukkumaan.
 
 

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Mökkieloa ja katoavaa kylämaisemaa


 
 
 








 






"Äijän" eli isoenon talo

 
 
   
 

 

 
 

 
 


 

 

 
Radion mukaan koko muu Suomi nauttii lämmöstä, vain me ryvemme harmaudessa. Jätämme viileän rannan ja lähdemme kävelylenkille tuttuihin maalaismaisemiin. Kesän paras päivä, toteaa eräs vastaantulija sarkastisesti.
  

Suren kuihtuvaa maaseutua ja rapistuvia vanhoja taloja. Kuinka moni ikätoverini ja nuorempi on muuttanut tai kuollut jo pois. Tuota muorin sedän tai serkun taloa (äiti sen muistaisi) asutti kymmenen vuotta sitten lapsuudenkaverini pienine lapsineen. Eräänä syksyisenä iltana töistä palatessaan hän nukahti rattiin. Hänen perheensä on muuttanut pois jo aikapäiviä sitten, ovimatto on nostettu ovea vasten ja rikkoutuneesta ikkunasta pilkottavat tuulen ja sateen piiskaamat repaleiset verhot.

 

Tuossa talossa asui ikätoverini. Meidät oli naitettu toisillemme jo vauvoina, tuskin syntyneinä. Siitä on nyt neljä vuotta, kun hän sai sairaskohtauksen ja talo jäi ilman isäntää.
 


Tuossa risteyksessä äitini serkku jäi pyörällä auton alle. Viisitoistavuotiaana, äitinsä asioille lähdettyään. Mutta siitä on jo hyvin kauan, kuka enää tietää tai muistaa. Ainakin minä ja pojan sisarukset, iäkkäitä
 jo nykyään hekin. Serkun talon pihalla seisoo joku ja katselee meitä. Tiedän, että hän tunnistaa meidät ja toivoo, että piipahtaisimme kylään. Haluaisin, mutta aikaa on liian vähän. Matka menneisyyteen on vasta alkamassa.


 

Tuossa oli lapsuudessani Osuuskauppa. Siellä käytiin ensin, loput tavarat haettiin vastapäisestä kaupasta. Osuuskauppa lopetti, tilalle muutti juoppo kylähullu. Eräänä päivänä hän kiinnitti ulkopuolelle kyltin, jossa luki ”avoimien ovien päivä”. Se oli kai 90-luvun alkua, jolloin tämä uusi käsite oli kaikkien huulilla. Ihmiset kävelivät kaupan ovista sisään ja ihmettelivät, mitä oli tarkoitus tulla katsomaan. Että mihin oikein tuo avoimien ovien päivä mahtaa viitata. ”No ovethan ovat auki”, totesi kylähullu virnuillen. Nykyään tuokin kaunis vanha talo lahoaa yksinään.


Monissa taloissa nurmikot on ajettu tosi siisteiksi, huomaa Isä. Elonmerkki, totean siihen minä. Liekö viimeinen oljenkorsi rappeutuvalle kylälle?



Toisaalta vanheneva kylä on viehättävä. Kylä on ennallaan, se on säilynyt lähes samanlaisena koko minun lapsuuteni, äitini lapsuuden, osittain isovanhempieni lapsuudesta alkaen. Satavuotiaat ladot seisovat harmaahapsisina arvokkaasti pystyssä ja kertovat omaa elämäänsä. Tämä kylä oli kerran suuri ja mahtava ja tässä me yhä seisomme, järkähtämättä pystyssä ja kerromme sitä vanhaa tarinaa. Tämä kylä on kansallismaisemaa aidommillaan. Voi kyläläiset, hoi, vaalikaa tätä aarretta, älkää antako sen rapistua pois. 
 

Kannan kiehuvaa vettä padasta pihamaan tiskauspaikalle ja kaadan vateihin. Kuuntelen, kuinka vastarannan kesämökkiläisten vaikeavammainen poika riemuitsee rantaleikeistä. Rohkeaa, että joku uskaltautuu kylmään veteen. Kai minunkin on uskaltauduttava veteen heittämään talviturkkini – mutta vasta kuumasta saunasta.


 
Houkuttelen (maksua vastaan) Kolmosen tiskaamaan ja esikoisen lämmittämään saunan. Kakkonen lähtee isän avuksi miestentöihin ja kuopus hoitelee yksinään liikennekulttuuria hiekkalaatikolla.  Saan pienen hetken aikaa kirjoittaa. Keskellä päivää – mitä luksusta! Kunnes tiskipöydän luota kuuluu huokaus: ”Äiti, mä en saa näitä mahtumaan koriin.” Huoh, hei vaan blogi. Äidille tuli taas muuta menoa.

 
Viimein pilvet väistyvät ja antavat tilaa auringolle. Tartun hetkeen ja vaihdan farkut kesäiseen hameeseen. Isä poksauttaa kuohuviinipullon auki. Lasillinen kuohuvaa kruunaa tämän lyhyen  kesäisen hetken.