Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Sotilaita ja merkkimiehiä Xi'anissa





 

Merkkimiesten ruokaa



 



















Xi’an oli minulle toinen Kiinan must-see nähtävyyksistä Pekingin ulkopuolella.  Jos ei siis lasketa Kiinan muuria, joka on saavutettavissa Pekingistä käsin. Vähältä piti, ettei Xi’an jäänyt kokonaan näkemättä, sillä onhan kaksi vuotta aivan liian lyhyt aika asua ja kokea niin suuressa maassa kuin Kiina. Etenkin kun meidän lomiemme aikaan myös miljardi kiinalaista lomailee ja silloin tekee mieli pois heidän jaloistaan.

 

Viimeisellä lyhyellä lomallamme uhmasimme kohtaloa ja Dragon Boat Festivalin aikaan matkustimme Xi’aniin katsomaan terrakottasotilaita ja kaupungin keskiaikaista muuria.

 

Terrakottasotilaat olivat melkeinpä pettymys, sillä turistien tungoksessa oli vaikea tajuta sotilaiden historiallista hienoutta. Ne olivat vain kivisiä patsaita, yksinäisinä lasikaapeissa tai laumana alhaalla kivisessä laaksossa.


Ensimmäisenä iltana emme löytäneet sisäänpääsyreittiä keskiaikaisen muurin päälle. Tunnin käveltyämme luovutimme ja etsiydyimme eloisien muslimikortteleiden tunnelmalliseen tungokseen. Pieni katuravintola tuotti suuren yllätyksen: sen seinällä komeili mustavalkoisiksi haalistuneita kuvia joskus kauan sitten ravintolaan poikenneista merkittävistä turisteista, jotka tunnistimme kovin tutuiksi. Máo Nuò  ”pieni (tai karvainen) lupaus”, luki tytär nimen tekstistä. Etsin netistä kolme päivää vanhan Hesarin uutisen ja esittelin kuvia harmaatukkaisesta naisesta hijabin piiloon hiuksensa kätkeneille tarjoilijoille, jotka olivat aivan liian nuoria muistaakseen. Tuskin olivat vuonna 1988 vielä edes syntyneet. ”Hän muistaa, hän oli täällä silloin”, he hymyilivät ja ohjasivat minut isoisän luo, joka ei ymmärtänyt puheestani sanaakaan. Väärä aksentti tai väärä kieli, sillä minun mandariinikiinani ei tuottanut tulosta. Isoisä vain puisteli hämmentyneenä päätään ja jatkoi paistinpannun kääntämistä, kun näytin kuvaa arvokkaasti koristellusta arkusta ja kerroin, että tuo kuvan kaukainen tärkeä vieras, Mauno Koivisto, oli haudattu vain kolmea päivää aikaisemmin. Suomen presidentti, kertoi juhlallisesti kuvateksti seinällä. 
 
 
Seuraavana päivänä kiipesimme muurille. Tihkusateessa siellä oli ihmeen rauhallista. Turistit olivat yhä sotilaiden luona.


torstai 8. kesäkuuta 2017

Kiinalaisessa junassa on tunnelmaa




 
 

Laiturille ei pääse kuin useiden lippujen ja passien tarkastuksen läpi
 

Nahkiaiset pusuttelee?
 

Nopeus 300 km/h
 

...ja ulkona 40 astetta



Pekingin seutu on tasaista silmänkantamattomiin
 
 
 
 
 

Pikaruoka xi'anilaisittain: liang pi eli kylmä nuudeli

 
 
Tuskin juna on lähtenyt liikkeelle, kun Äidin puhelin piippaa. Isä (joka on uhrautunut ottamaan kuopuksen paikan ja istuu nyt yksinään kaukana toisessa vaunussa) tiedottaa: ”Perillä 15.31. Kuopus haluaa kuitenkin tietää heti”. 

 

Ei, sitä ei kuopus halua nyt tietää. Ensimmäiset neljä tuntia tämä roikottaa jalkojaan penkin yli keskikäytävälle ja rutisee: Koska syödään? Välillä hän ottaa torkut, mutta taas herättyään hän heti kysyy: Koska saa ottaa nuudelia?

 

Viimein neljän tunnin jälkeen Äiti täyttää matkaan mukaan pakatut pikanuudelikipot junan käytävällä olevalla kuumalla vedellä. Kuopus ryystää nuudelikipostaan ja kysyy posket pulleina: Koska ollaan perillä?

 

Tunnin välein Äidin puhelin piippaa. Isä tiedottaa: ”enää viisi tuntia, enää neljä...” Erään kerran viestissä lukee: ”Syön kynsiäni”. Kaikki ruoat on pakattu äidin laukkuun. 

 

Heti tulee toinen viesti perään: ”vielä kaksi tuntia...

 

Kun junamatkaa on tunti jäljellä, isästä ei kuulu enää mitään. Äiti kaivaa kännykkänsä esiin ja naputtelee: ”Mitä sinne kuuluu?” Isältä tulee viesti: ”Pelataan korttia vieruskaverin kaa ja ryystetaan riisiviinaa.” Äiti vastaa: ”Me puolestaan lauletaan nyyhkyhaikeita kiinalaisiskelmiä ja räitään lattialle ja kuopus kungfuaa kolmivuotiaiden ninjojen kanssa.” Kolmivuotiaat kungfutset ovat valloittaneet junan käytävän ja taistelukohtaukset käydään vaunujen välikössä isoisien valvonnassa. Seitsenvuotiasta kuopusta lukuun ottamatta kukaan matkustaja ei katso pahasti tai närkästy, vaikka lapset sekä kuuluvat että näkyvät. Tämän tästä joku taistelija ohi juostessaan pysähtyy kuopuksen kohdalle, huikkaa niihaon ja jatkaa juoksuaan. Kuopus kääntää nyrpeänä päänsä pois ja on kuin ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja kurkistaa heti perään, kun toiset ovat menneet.

 

Mihin menette?” kysyy lipunmyyjä bussissa 306, joka on mainittu parhaaksi linjaksi matkalle tunnin ajomatkan päähän terrakottasotilaiden museoon. ’”Terracotta”, ääntää Isä huolellisesti. Lipunmyyjä ei ymmärrä. Hän ei tunnista sanaa, vaikka puolet matkustajista on matkalla samaan kohteeseen. Äiti kaivaa kännykästään sanakirjan, jota hän käyttää päivittäin. ”Bingmayong”, kertoo äiti ja myyjä nyökkää helpottuneena. ”Aa, bingmayong”, toistavat lipunmyyjä ja kolme avuliasta kanssamatkustajaa  ja kaikki hymyilevät. ”Kuinka monta henkeä: viisi? Kuusi! Kuusi? Viisi? Kuinka monta?” kysyvät myyjä ja avuliaat matkustajat yhteen ääneen ja näyttelevät numeroita kiinalaisin sormimerkein.  Kuusi”, kukin perheenjäsen sanoo vuorollaan ja varmistaa sormin:  peukalo ja pikkurilli pystyyn, muut sormet koukkuun. Liu. Lipunmyyjä ja avuliaat matkustajat supattelevat laskutoimitustaan, jota he joutuvat korjaamaan moneen kertaan. 42 juania. Huomattavasti halvempaa, kuin mitä hetkeä aikaisemmin torilla notkuvat miehet ovat pyytäneet turisteilta tarjoamistaan taksikyydeistä (300 juania päivältä, meno-paluu).

 

Lipunmyyjä jatkaa matkaansa seuraavien matkustajien luo. Toisessa päässä bussia on muitakin vaaleaihoisia turisteja. ”Minne menette?” ”Terracotta”, he yrittävät. Myyjä ei tunnista sanaa.

 

Kun istumapaikat ovat täyttyneet viimeistä myöten, on kuljettaja sulkenut bussinovet ja jättänyt satoja metrejä pitkän asiakasjonon odottamaan seuraavaa bussia. Kun liput on myyty, bussi lähtee liikkeelle ja ajaa muutaman metrin eteenpäin. Ovet aukeavat ottamaan vastaan lisää matkustajia, ehkä jonon ohi poimittuja. Kiinalaiseen tapaan he rynnivät juoksujalkaa sisään, yrittävät metsästää istumapaikkoja. Valitettavasti paikat ovat menneet - niille jotka jaksoivat jonottaa tunnin.

 

Paluumatkalla perhe saa viimeiset hajanaiset istumapaikat. Yllättäen lippujen hinnat ovat nousseet neljässä tunnissa. Äidin vieressä istuva nainen torkkuu koko matkan, karheantumma tukka raapii äidin paljasta olkapäätä. Seisomapaikat täyttyvät taas ihmisistä.

 

Onneksi Äiti on tällä kertaa huolehtinut lääkkeet mukaan. Lapsista kolme popsii allergialääkkeitä kuin pastilleja, yksi kaipaa helpotusta flunssaan. Kotiinlähtöpäivänä imodium-varasto kulutetaan loppuun. Kahden vuoden ajan äiti on uskollisesti turhaan täyttänyt lääkevarastoa Suomesta käsin, viimeisten kahden kuukauden aikana ne kulutetaan kaikki loppuun. Viimemetreillä on aika turvautua kiinalaisiin kopioihin.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Junalippufarssi


Äiti ensimmäinen ja viimeinen toive oli vielä toteuttamatta: junamatka Kiinassa. Teinihaaveiden matka Siperian poikki Pekingiin on edelleenkin vielä toteuttamatta, vaikka Äiti on jo matkannut yöjunalla läpi Malesian ja Intian, seikkaillut täpötäysissä intialaisissa lähijunissa osaamatta tulkita kirjoitusmerkkejä ja ymmärtämättä kieltä, joutunut vaikeuksiin ja tullut pelastetuksi.

 
Kiinassa perhe on tehnyt kaikki matkansa lentäen (koululaisten luokkaretkiä lukuun ottamatta), mistä tytär jaksaa aina motkottaa vanhemmilleen: juna on paljon ympäristöystävällisempi valinta kuin lentokone ja lentäminen saastuttaa kaikkein eniten. Syitä lentämisen suosimiseen on kuitenkin monia: Ensinnäkin junalippu pikajunaan maksaa lähes saman verran kuin lentolippu. Toisekseen junamatka kestää paljon pidempään kuin lento ja vielä hyvin paljon pidempään siitä syystä, että juna-asemat sijaitsevat ”väärällä” puolella Pekingiä, automatka sinne normaaliin ruuhka-aikaan kestää hyvinkin parisen tuntia. Kun taas lentokenttä on lähes naapurissa, sinne pääsee yleensä alle puolessa tunnissa, aamuvarhaisella jopa vartissa. Lisäksi lentolipun voi ostaa helposti ulkomaalainenkin, kun taas junalipun ostaminen on aivan oma lukunsa.

 
Junamatka oli siis vielä Äidillä kokematta, samoin olivat terrakottasotilaatkin näkemättä, ja nehän ovat must-see, kun vierailee Kiinassa. Lähes yhtä iso juttu kuin Kiinan muuri ja Kielletty kaupunki. Ei voi sanoa asuneensa kaksi vuotta Kiinassa näkemättä Xi’ania ja terrakottasotilaita. Kun sitten tänä vuonna koko kansan suuri juhlapyhä Duānwǔjié 端午节 (kuukalenterin viidennen kuun 5. päivä), jota englanniksi kutsutaan nimellä Dragon Boat Festival, ajoittui sopivasti toukokuun loppuun ja kerrankin Isän firma ja isompien lasten koulu olivat samaan aikaan lomalla. Äidinkin opetusviikot jo takanapäin, joten perhe päätti matkustaa junalla Xi’aniin katsomaan terrakottasotilaita.

 
Junalippujen ostoa seurasi täysi farssi. Isä pyysi työpäivän päätteeksi kiinalaisen työkaverinsa auttamaan lippujen tilaamisessa netistä. Kiinan kielen jälkeen seuraava ongelma oli lippujen määrä. Kiinassa perheen maksimikooksi katsotaan usein viisi henkeä: äiti, isä, yhdet isovanhemmat ja pikkukeisari. Kuudelle hengelle lippujen ostaminen on siis yleensä täysin mahdotonta, nettiohjelmat eivät anna yhden henkilön ostaa enempää kuin viisi lippua. Niinpä kun Isä oli saanut rekisteröidyttyä ja varattua viisi paikkaa, nimet ja passinnumerot näpytellen, ei ohjelma enää antanutkaan varata kuudetta. Lippuvarausta ei myöskään voinut peruuttaa heti, ja työkaverikin alkoi tehdä jo kotiinlähtöä. Siispä he päättivät viedä tilauksen loppuun ja ostaa viimeisen lipun työtoverin nimiin. Vaan siitä seurasi uusi ongelma: viimeinen perheenjäsen – kuopus – saikin lippunsa aivan toiseen vaunuun eikä paikkaa voinut vaihtaa. Lisäksi yksinmatkustavalle seitsemänvuotiaalle ei tietenkään myydä lippua, joten häntä varten piti hankkia aikuistenlippu. Lippukustannukset kohosivat heti alkuunsa.

 
Saadakseen liput vaihdettua ajeli Isä asemalle kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla häneltä puuttui Kakkosen ja Kolmosen passit (näillä olivat ne mukanaan koulujensa opintomatkoilla). Toisella kerralla navigaattori pyöritti Isää ympyrää eikä hän päässyt perille asemalle. Sakot hän sen sijaan sai erehtyessään ajamaan ajokieltopäivänään.

 
Kolmannella kerralla Äiti ja Isä keräsivät kaikkien passit ja lähtivät ruuhka-ajan jälkeen myöhään illalla Pohjoisasemalle, joka on kotia lähin asema. Kun asema viimein löytyi ja he saivat auton parkkeerattua, oli ensimmäinen vaikeus päästä sisään asemarakennukseen, asemille kun ei ilman lippua pääse kuin lipunmyyntiin. Vartija tukki tien eikä millään suostunut ymmärtämään, kun Äiti yritti selittää haluavansa vaihtaa junaliput. ”Junalippukaupan” selittäminen kiinaksi ei myöskään tuottanut vastakaikua. Vasta kun Äiti sai kaivettua puhelimessaan olevasta sanakirjasta ja näytettyä virkailijalle oikean lipunmyyntitoimistoa merkitsevän sanan shòupiàochù, päästi vartija heidät rakennuksen sisäpuolelle, laukkujen läpivalaisun kautta totta kai. Metroon, junaan ja museoihin mennään aina turvatarkastuksen kautta.

 
Parikymppinen virkailija nyökkäsi, kun Äiti kysyi kiinaksi, ymmärtääkö tämä englantia. Sanaakaan poikaparka ei uskaltanut sanoa ääneen, näpytteli vain vastaukset kiinaksi kääntäjään ja esitteli Äidille ja Isälle sen tuottamaa epämääräistä mongerrusta, jonka merkitystä sai arvailla. Loppujen lopuksi Äiti ei ollut varma, ymmärsikö virkailija englantiakaan sen paremmin ja vaihtoi kielen kiinaksi. Silloin selvisi, ettei paikkoja voinut vaihtaa tällä asemalla, vaan pitäisi ajaa toiselle, Läntiselle asemalle (Bĕi Jīng Xī Zhàn).

 
Navigaattori sijoitti taas Länsiaseman väärään paikkaan. Äiti asetti paikan manuaalisesti, jolloin navigaattori ohjasi heidät väärälle puolelle asemaa. Vihdoin ja viimein he löysivät oikealle puolelle, saivat auton parkkiin ja pääsivät sisään rakennukseen. Aseman ainoalla englanninkielisellä luukulla oli kiinankielinen lappu. Hetken Äiti luuli virkailijan lähteneen kotiin, sitten tämä ilmestyi paikalle silmiään hieroen ja käski odottaa viisi minuuttia. Ajan kuluttua virkailija löntysteli paikalle täysinäinen höyryävä termosmukillinen teetä kädessään, leveästi haukotellen.  Istahti paikoilleen ja otti paperit käteensä. Ja juuri silloin koko lippujärjestelmä kaatui!

 
Lipunmyyntisalissa kävivät tunteet kuumina. Netissä tai muualla tehdyt lipputilaukset on aina lunastettava asemalla, joten moni oli jo matkansa maksanut, menossa junaan eikä saanut lippujaan vaihdettua siihen oikeuttavaan pieneen paperinpalaan. Ihmiset huusivat, heiluttivat papereitaan ja mesosivat. Virkailijat huusivat kovaäänisiin siten että Äidin korvat soivat metelistä muttei saanut sanaakaan selvää mistään. Paitsi että ”ei pysty, tulkaa huomenna uudestaan”. Puolitoista tuntia Äiti ja Isä seisoivat tiskillä ja odottelivat. Neuvoivat takanaan seisovaa pohjoisafrikkalaista miestä, jonka juna Hohhotiin, Sisä-Mongoliaan ennätti jo lähteä, eikä virkailija ollut kovin kiinnostunut tätä auttamaan. Totesi vain tylysti, että aamulla menee seuraavaa juna. Afrikkalaismiesparka kertoi Äidille valvoneensa kaksi vuorokautta matkustaen, hän oli vasta saapunut Pekingiin lentäen ja heti piti jatkaa matkaa. Sanaakaan hän ei ymmärtänyt kiinaa eikä englantikaan sujunut kovin hyvin. Joko hän oli suunnattoman väsynyt tai jossain aineissa, mutta sekaisin hän ainakin vaikutti olevan. Lentokentälle hän halusi palata, muttei tiennyt, mitä sanoa taksikuskille. Isä selvitti hänelle aamun ensimmäisen lennon Hohhotiin ja Äiti kirjoitti lapulle ohjeet: kuinka sanoa taksikuskille jīchăng ja näyttää saman kiinankielisin merkein:.

 
Kun Äiti ja Isä puolilta öin luovuttivat ja lähtivät kotiin, he kulkivat saman afrikkalaismiehen ohitse. Tämä nukkui kadulla rinkka pään alla tyynynään. Äiti ja Isä neuvottelivat, pitäisikö miesparka herättää ja viedä lentokentälle. Mutta sitten he arvelivat miehen hylänneen ajatuksen lentämisstä, pääsisihän hän junallakin seuraavana aamuna. He jättivät miehen nukkumaan kadulle, sillä yksin hän ei jäänyt. Joka puolella, kadulla ja kerrosta alempana, oli ihmisiä leiriytyneinä, kokonaisia perheitäkin pienine lapsineen, jotka arvatenkin kaikki odottelivat seuraavan aamun junaa. Joten mikäs siinä oli kadulla nukkuessa, turvallista ja miellyttävän lämmintä. Vessat ihan vieressä ja pieni kauppa auki koko yön. Pölyistä ja likaista korkeintaan.

 
Yhdeltä yöllä, tunnin ajomatkan jälkeen, Äiti ja Isä viimein saapuivat kotiinsa nukkumaan.  Seuraavana aamuna Isä lähti muutaman päivän työmatkalle ja siltä palattuaan hän teki vielä kerran turhan käynnin juna-asemalle: tällä välin kaikki paikat olivat jo menneet, joten enää ei lippuja voinut vaihtaa.

 
Meno-paluureissu luotijunalla Xi’aniin kestää 12 tuntia. Saman verran kului Isältä aikaa lipunvaihtoreissuillaan, enimmäkseen autossa istumiseen. Kulutetun bensan ja maksettujen sakkojen jälkeen junaliput tulivat jo lentolippuja kalliimmiksi. 
 
 
 

Äitiä epäilee, että Siperian junamatka jää edelleen haaveeksi. Finnairkin tulee paljon halvemmaksi.
 

 

torstai 25. toukokuuta 2017

Elämää ja ystävyyttä kansainvälisessä yhteisössä: monipuolisen kielivalikoiman merkityksestä



Kuva lainattu täältä
 
 
Vuosikymmenen ajan on Suomessa ajettu alas muiden vieraiden kielten opetusta, englanti kun muka riittää yksinään. Onhan se koko maailman yhteinen vieras kieli, lingua franca. Mikä on kyllä kukkua. Ensimmäisenä Pekingiin tullessamme käsitykseni englannin kielen yleismaailmallisuudesta romuttui kyllä täysin. Kansainvälisissä firmoissa on toki englannintaitajia, mutta tavallisen kansan kielitaito rajoittuu sanoihin hi ja bye-bye. Siitä huolimatta, että jo kotvan aikaa on kiinalaiskouluissa luettu englantia ensimmäisestä luokasta lähtien. Isoista kaupoista voi joskus löytyä hätätilanteessa joku englantia taitava työntekijä, mutta jokapäiväistä elämääni pääsen harvoin helpottamaan englannin kielellä. Kuinka monet kerrat olen yrittänyt selittää hyvin yksinkertaista asiaa englanniksi nuorelle työntekijälle (jonka pitäisi olla lukenut englantia koulussa aika monen vuoden ajan). Silti hän ei ole ymmärtänyt sanaakaan. Siinä ei tosin ole auttanut kiinanikaan.

 

Pari päivää sitten asioimme rautatieasemalla, jossa nuori virkailija nyökkäsi, kun kysyin kiinaksi, osaako hän englantia. Englanninkielisiin kysymyksiini hän vastasi näpyttelemällä vastauksen kiinaksi kääntäjään. Sanaakaan ei tullut suoraan hänen suustaan. Loppujen lopuksi minä vaihdoin kiinan kieleen, koska en ollut varma, menivätkö englanninkieliset kysymykseni perille.

 

Miehelleni kävi kerran kaupassa siten, että kassalla hänen edessään oli amerikkalainen mies joka vaahtosi nuorelle kassapojalle englanniksi. Kassapoika pyöritteli silmiään ymmärtämättä sanaakaan. Silloin amerikkalainen oli kumartunut tiskin yli kaikessa texasilaisleveydessään kohti tätä pojanrimpulaa ja raivonnut: ”Do you speak English? Say yes or no!” Hintelä kassapoika oli vaipunut yhä pienemmäksi ja yhä vain pyöritellyt silmiään – ymmärtämättä edelleenkään sanaakaan. Mieheni oli puuttunut asiaan ja todennut, että ei poika ymmärrä. Eikö se jo tullut selväksi. Ja sitä paitsi, onko asiasta syytä vaahdota noin. Amerikkalainen oli vilkaissut miestäni ja painellut suorin tein ovesta ulos.

 

Täytyy muistaa, että aivan sama kielitaidottomuustilanne on myös toisinpäin. Kiina on maailman puhutuin kieli, mutta kuinka moni ihminen Kiinan ja muutaman muun maan ulkopuolella osaa sitä sanaakaan? Tullessani ensimmäistä kertaa Pekingiin opettelin ensimmäisen sanani kiinaksi. Hei! Nĭ hăo! Joten jos minulle olisi joku raivonnut suu vaahdossa ni hui shuo Hanyu ma, huibuhui?, en minäkään olisi osannut vastata hänelle sanaakaan. Osaisitko sinä?

 

Vaikka monessa maassa toki pystyy selviämään englannin kielellä, jää kuitenkin paljosta paitsi, jos ei hallitse maan kieltä. Kieli ilmaisee kulttuuria, tapoja, jopa luonteenpiirteitä ja huumorintajua. Luin vuosi sitten Jonas Jonassonin mainion kirjan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Luin hitaasti nautin jokaisesta lauseesta, kirjan kielellisten ilmausten avulla luodusta sarkastisen humoristisesta hengestä, josta hehkutin myös postauksessani. Tuolloin ylistin kirjaa myös saksalaiselle ystävälleni, johon hän kertoi lukeneensa sen ja tylsistyneensä täysin. Kysyin, millä kielellä hän oli lukenut kirjan. Englanniksi. No siinäpä syy: englannin kieli ei taivu samanlaiseen lauserakenteilla ja sanajärjestyksillä leikittelyyn kuten ruotsi ja etenkin suomi. Hänen olisi kannattanut lukea se edes saksaksi, niin olisi saanut kirjasta aivan toisenlaisen kuvan! Kyse on tuskin vain kansanluonteidemme erilaisesta suhtautumisesta kuivaan mustaan huumoriin, saksalaisethan ovat siinä lajissa mestareita. Sitä paitsi yksi samaisen ystäväni lempikirjailijoista on Arto Paasilinna, joka lienee kenties jonassonilaisen huumorin esikuva. Paasilinnan kirjat ystäväni on lukenut toimivammalla käännöskielellä, nimittäin saksaksi.

 

Sisäpiiriin on myös vaikea päästä, jos ei puhu valtaporukan kieltä. Sen olen erityisesti huomannut asuessamme täällä Kiinassa monikultuurisessa kansainvälisessä yhteisössä. On amerikkalaiset, britit, ruotsalaiset ja suomalaiset. On ranskankieliset, saksankieliset ja lisäksi monta muuta ryhmää. Kuvaavaa on, että heti kun saman kielen puhujia on vähintään kaksi, he valitsevat yhteiseksi kielekseen sen, joka on kummallekin tutumpi tai mieluisampi. Ja aina se ei ole englanti! Naapurustossamme on aivan mielettömän ihana saksankielisten naisten porukka, johon minä kuulun myös. Kyse ei ole pelkästään äidinkielenään saksaa puhuvista, sillä moni meistä on ”ulkomaalainen”: yksi on puolalainen, toinen eteläamerikkalainen, kolmas italialainen. Ja yksi suomalainen, siis minä.

 

Koulubussia odottelee toinen porukka: ruotsalaiset. He muodostavat ison ryhmän, jolla on kivaa yhdessä: jutut lentävät ja nauretaan paljon. Muunkieliset katselevat vierestä kateellisina, ehkä hekin haluaisivat mukaan, muttei heillä ole tämän kielen taitoa. Joukossa on kuitenkin yksi ”ulkomaalainen”: minä jälleen. Ainoa ulkomaalainen ruotsintaitoinen.

 

Kuvaavaa on, että muunkieliset, joita toki myös yhdistäisi yksi kieli – nimittäin englanti – eivät kuitenkaan saa aikaiseksi samanlaista rupattelujengiä keskenään. He seisoskelevat sivussa yksinään tai juttelevat korkeintaan yhden ihmisen kanssa, vaisuun tyyliin how are you. Englanninkielisiä on nimittäin vain liikaa, me kaikki, ei sillä kielellä pysty luomaan samanlaista yhteishenkeä ja toveruutta. Itse asiassa tuskin tunnen edes niitä naapureitani, jotka eivät ole saksan- tai ruotsinkielisiä. Vaikka he asuisivat viereisessä talossa ja lapsemme kulkisivat samalla bussilla kouluun. Heihin en tutustu, koska päädyn aina siihen isoon porukkaan. Siihen jolla on hauskimmat jutut.

 

Vaikea on myös supisuomalaisten porukkaankaan tulla ulkomaalaisena. Vaikka me kuinka yrittäisimme hetken olla kohteliaita vierasta kohtaan ja puhua tälle englantia, vaihtuu kieli hyvin nopeasti kahden suomalaisen kesken suomeksi, tuntuuhan se nimittäin teennäiseltä puhua vierasta kieltä suomalaiselle. Olen muutamaan kertaan nähnyt joukkoomme eksyneen ulkomaalaisen istuvan pöydässä ypöyksin, kun ympärillä sorisee suomen kieli.

 

Huumorintaju ja hauskanpito ovat siis mielestäni erinomaisia syitä opiskella vieraita kieliä, vieläpä mahdollisimman monia.

 

Mutta kuinka onnistuu pitämään kielet erillään, sekoittamatta niitä vahingossa keskenään. Ei mitenkään. Väkisinkin ne menevät sekaisin. Tätä ilmiötä kuvaavat seuraavat nimitykset, jotka on lanseerattu maissa, joissa puhutaan useita kieliä. Singaporelaiset kuvaavat kieltään nimityksellä Singlish, se tulee sanoista Singaporean English. Tämä on tavallaan oma pidgin-kielensä, englantia, jota äännetään singaporelaisittain ja johon on lainattu paljon sanoja ja ilmaisuja muista maassa puhutuista kielistä. Kiinassa vastaavaa englantia kutsutaan nimellä Chinglish. Englannin kieli suomalaisella mausteella on puolestaan Finglishiä.

 

Työkielinäni Pekingissä ovat olleet englanti, suomi ja toisinaan myös ruotsi. Kiinaa soperran jokapäiväisessä elämässäni. Kuten yllä kerroin, ystävieni kanssa puhun enimmäkseen saksaa, naapurien kanssa puolestaan ruotsia. Kuvaavaa kuitenkin on, että me kaikki ulkomaalaiset sekoitamme erikielisiä sanoja puheeseemme, oli keskustelukielenämme mikä hyvänsä. Joko siksi, että jokin vieraskielinen sana vain kuvaa ilmiötä paremmin kuin sillä hetkellä käyttämämme keskustelukielen omaperäinen ilmaisu, tai koska kyseisen kielen sana ei vain sillä hetkellä satu muistumaan mieleemme.

 

Tänään vitsailimme aiheesta saksalaisten ystävieni kanssa. He wechattailivät (huomaa Finglish-sana)siitä, millaista saksan, englannin ja kiinan yhdistelmää, Dchinglishiä (Deutsch + Chinese + English) heistä kukin puhuu. Kaikki repesivät nauramaan wechat-hymiöin, kun liityin keskusteluun ja totesin puhuvani toisinaan Dchinfinglishiä, kotona puolestaan Dchinenguomea, vaikka eniten taidan kuitenkin käyttää Fichingliutschia. Jokapäiväisestä Dengfiyusta puhumattakaan. Ja kaikkea tietysti ruotsalaisittain murtaen ja yleismaailmallisin elein säestäen.

 

Kai Kiinan viranomaisetkin ovat huolestuneet pidgin-kielestään Chinglishistä, sillä viime viikolla astui kuulemma voimaan uusi laki, jonka mukaan ainoastaan natiivit englanninkieliset ulkomaalaiset saavat enää opettaa Kiinassa. Muunmaalaisia ei suvaita, jotteivät he opettaisi kieltä väärin. Hmm, väittäisin kyllä että kiinalaisten onnettoman kielitaidon taso on tuskin harvojen ulkomaalaisten opettajien syytä, mutta byrokraattisia päätöksiä tekevät eivät ehkä ole miettineet asiaa näin pitkälle. Hei, antaisivat opettajien opettaa ja kannustaisivat enemmin ihmisiä opiskelemaan ja käyttämään vieraita kieliä. Niin kuin meillä Suomessa, vai? Juupa juu...

maanantai 22. toukokuuta 2017

#798, 39°





Kaikki tervetulleita, paitsi saksalaiset?












Siivousvälineet kulkevat mukana bussissa



 
 


Tässä kuvasatoa suomalaisrouvien ostosreissusta taiteilijakortteli 798:iin. Yleensä viemme sinne vieraat syömään Pekingin ankkaa ja ihmettelemään modernia länsimaistyyppistä taidetta, mutta paikka tunnetaan myös mielenkiintoisista pienistä käsityöläiskaupoistaan, joissa olen joskus piipahtanut – ostamatta mitään. Kevään kuumimpana päivänä, kun lämpömittari kipusi lähes 40 asteeseen, otimme taksin (ei ilmastointia tietenkään) ja ajoimme shoppailemaan. Kaikennäköistä pientä sieltä lähti mukaamme, minä tosin keskityin lähinnä työjuttuihin, sellaiseen mitä voi käyttää opetuksessa tai somisteena. Sekä tuo oranssi käsintehty nahkalaukku. Lehmäpatsaat sen sijaan saivat jäädä kauppoihin (olivatkohan ne edes myytävänä?).
 
Matkani jatkui yksin aurinkoiseen Solanaan, jonne olin sopinut treffit tyttären kanssa, hän halusi kerrankin lähteä kanssani vaateostoksille. Ensimmäistä kertaa Pekingissä asumiseni aikana sain Iphonen kartan toimimaan ilman wifiä, joten saatoin kadulla kulkiessani kartan avulla etsiä bussilinjan, joka veisi minut suoraan perille Solanaan. Tämä oli siis ensimmäinen kerta, kun pystyin hyödyntämään Pekingin bussiverkostoa (vuosi sitten ajelin kerran bussilla lyhyen matkaa kun sain tarkat ohjeet kiinalaiselta naiselta). Mutta nyt kartta näytti minulle linjan ja jopa neuvoi minut oikealle pysäkillekin. Kaikki selvällä suomen kielellä. Vitsi miten helppoa tämä on. Mikäli kartta siis toimii puhelimessa. Alusta alkaen kirjoituksiani seuranneet ehkä muistavat, mitä ongelmia olen puhelimeni ja nettiyhteyden kanssa kokenut  Kiinassa. Ensimmäisen vuoden aikana ei toiminut netti eikä aina puhelinkaan. Osa selityksenä tähän on, ettei Kiinan ulkopuolelta ostettuihin puhelimiin pysty hankkimaan nopeinta yhteyttä. Sen saadakseen pitäisi hankkia puhelin Kiinasta, mutta niihin on puolestaan kuulemma laitettu zippi, jolla viranomaiset valvovat puhelimen käyttöä. Kiitos ei, mieluummin siis tuskailen kotimaasta hankitulla puhelimella. Joka jopa toimii - aina välillä. Ja joskus jopa yllättää.
 
 
Kotimatkalla taksi pysähtyi lentokentälle johtavan moottoritien rampille puoleksi tunniksi. Joku One Road, One Belt –vieras taisi olla poistumassa maasta. Taksissa oli hirvittävän kuuma eikä ikkunoita saanut auki moottorin ollessa sammuksissa. Kuski itse lähti ulos vilvoittelemaan, me istuimme takapenkillä lukkojen takana ja harjoittelimme kiinaa koetta varten. Kerrankin tuli ikävä ilmastointia.