Shanghain koleudessa

 

 

 



Jiang'An metropolin keskellä



 

Kolmannen Shanghain päivän aamuna aamiaispaikka löytyi helposti. Kävelimme kohti tuttua Nanjing Dong Lun eli East Nanjing Roadin metroasemaa ja löysimme matkan varrelta sivukujalta yhden ainoan avonaisen ruokapaikan. Kun menimme sisään ja arvuuttelimme ruokia listalta, eräs vanha rouva nyki minua hihasta ja yritti kovasti vinkata kai parempaa paikkaa, mutta se jäi meille arvoitukseksi. Ehkä hänen mielestään McDonalds olisi ollut meille enemmän mieleen?

 

Kävelimme Nanjind Dong Lun kävelykatua pitkin People’s Squarelle, jossa esikoisen tietämyksen mukaan oli aikoinaan ajettu raveja ja koira-ajoja. Edellisen päivän 21 asteesta oli lämpötila pudonnut viiteen ja se tuntui aivan tavattoman kylmältä. Ennen Shanghaihin lähtöämme olin kysynyt Shanghain Sarilta talvitakin tarpeesta ja Sari oli vinkannut, että ”vain villahousut voitte jättää kotiin”. Mutta tänä päivänä olisi villahousuillekin ollut tarvetta. Arvaamaton kuin Shanghain sää, jäi uusi lentävä lause muistoksemme tältä matkalta.

 

Matkan varrella pysähdyimme kahville lämmittelemään. Monen mutkan ja väärinymmärryksen kautta saimme viimein tilauksen tehtyä, mutta loppujen lopuksi juomia tuli yhteensä kuuden sijasta vain neljä. Mieheni mielestä tarjoilu olisi voinut onnistua paremmin, mikäli olisin puhunut englantia enkä mandariinia. Silloin edes toinen meistä – asiakkaasta ja tarjoilijasta - olisi osannut kieltä hyvin. Nähtävästi uudenvuoden vuoksi töissä oli ainoastaan tilapäistyövoimaa, sen verran paniikissa tarjoilijapojat olivat joutuessaan palvelemaan ulkomaalaisia. Reppanat eivät meinanneet käsiensä tärinältä saada edes kuittiamme revittyä irti maksulaitteesta. Vaikka ilmoitin juomien lukumäärän sekä sormimerkillä, mandariiniksi että englanniksi, minkä he toistivat perässäni, ja lisäksi vielä laskin heille lapsemme yksitellen, saimme lopputulemana neljän kaakaon sijasta ainoastaan kaksi. Vaadittiin uusi selitys- ja maksukierros sekä odottelua pitkään, ennen kuin meistä jokainen oli saanut juomansa.

 

 

 

 

 

Jatkoimme metrolla Jing’an temppelin luo. Miesväki katosi puistoon ja esikoinen ja minä maksoimme korkean sisäänpääsymaksun temppeliin, jonka pylvään päällä kohoavat kultaiset leijonakoristeet kilpailevat pilvenpiirtäjien kanssa. Tätä kultaista temppeliä ei voi olla tunnistamatta edes moottoritieltäkään. Toisaalta tämä puunvärinen temppeli oli mielenkiintoisen erilainen silmieni totuttua Pekingin värikkääksi maalattuihin temppelien kattoihin.

 

 

 

 

  

 

 

  

 

Laulajia puistossa

 

 

Paluumatkalla poikkesimme japanilaiseen ravintolaan. Tai luulimme poikkeavamme, mutta siellä sitten kuluikin koko loppuilta, nelisen tuntia yhteensä. Ensiksi meille sanottiin, että ravintolassa ei ole tilaa. Kun yritin tiedustella, kuinka kauan pöydän vapautuminen kestää, meille iskettiin jonotuslappu käteen. Jälkeenpäin totesimme, että siinä vaiheessa meidän olisi pitänyt tajuta kääntyä pois.

Luulin tilaamisen olevan helppoa, että mikään ei voisi mennä pieleen: näytin kuvista haluamamme ruokalajit, sanoin kappalemäärät mandariiniksi ja vieläpä varmistin sormilla. Lukumäärän näyttäminen sormilla kuuluu tapoihin Kiinassa, jokaiselle luvulle ykkösestä kymmeneen on nimittäin oma käsimerkkinsä, jotka kaikki kiinalaiset osaavat. Ne siis kannattaa opetella ensimmäiseksi Kiinaan tullessaan. Jostain syystä sekä päivällä kahvilassa että tässä japanilaisessa ravintolassa tarjoilijat olivat kai niin paniikissa asioidessaan ulkomaalaisten kanssa, etteivät he jännitykseltään tajunneet edes vilkaista sormiini ja varmistaa niistä lukumäärän. Kummassakin paikassa tarjoilijat jopa toistivat luvut perässäni mandariiniksi, mutta siitä huolimatta pieleen meni. Piipahduksemme ravintolassa venyi neljäksi tunniksi ja moneen kertaan jouduimme selvittämään uudelleen, kuinka monta kappaletta halusimmekaan. Loppujen lopuksi me muut olimme jo syöneet aikapäiviä sitten, kun Isä edelleenkin odotteli vielä nälkäisenä donburi-annostaan. Loppujen lopuksi edessämme oli valtavan korkea pino kuitteja ja niiden korjauskuitteja. Viimeisen ravintolassa istumamme tunnin ajan kävin esikoisen avustuksella läpi tätä kiinankielistä kuittipinoa ja kirjasin ylös, mitä olimme tilanneet, mitä saaneet, ja mitä meiltä tulisi veloittaa. Vasta sen jälkeen uskalsimme tilata laskun, joka tietysti tuli yksinomaan kiinaksi, kuten aina. Yllätykseksemme laskun loppusumma stemmasi omien laskelmieni kanssa sentilleen. Tai siis MAOlleen. Jokin meni siis oikein.

 

 

 

  

 


Yksi donburi-annos

  

 

 

Seuraavana päivänä tuntui jopa hyvältä palata kotiin Pekingiin. Kotikaupungissa ilma tuntui paljon lämpimämmältä, vaikka mittarin mukaan lämpötila oli aivan sama kuin Shanghaissa. Erona johtuu siitä, että Shanghaissa on kosteaa, kun taas Pekingissä on kuivaa. Lisäksi Pekingissä puhun samaa kiinaa kuin paikalliset, shanghailaisille itselleenkin mandariinikiina on nimittäin vieras kieli. Siellä puhutaan wu-kiinaa, joka kuulosti olevan kaukana mandariinista. Yllätyksekseni Shanghaissa sen sijaan selvästikin selviää loistavasti myös pelkällä englannilla, mikä ei Pekingissä onnistu, täällä kun harva palvelutoimessakaan työskentelevä puhuu muuta kuin kiinaa. Siksipä ihmettelen, kuinka teillä Shanghain suomalaisilla oikein riittää energiaa opiskella mandariinia, koska sen käyttämisestä ei näytä olevan paljoakaan hyötyä?

Yllättävää oli myös se, kuinka paljon meitä osoiteltiin sormella ja huudettiin lăowài tai wàiguórén, ulkomaalainen. Tätä kuulee harvoin Pekingissä, mutta Shanghaissa saimme kuulla ihmettelyä useaan kertaan päivässä, vaikka luulisi ettei ulkomaalainen ole sen harvinaisempi sielläkään. Sivun lopussa oleva hauska Youtube-video kuvaa niitä tilanteita, joihin mekin jouduimme.

 

 

 



Viimeisenä aamuna hotellin aamupalalla

 

 

 

 

 

Päiväkävelyllä Shanghaissa

 



Xiahai

 

Onnenkolikot...



...ja kolikkosäkit



Pyykkipäivä



Aamupala



Loman ajaksi suljettu museo



Armas sammakko ja poksahteleva kuopus sotaleikeissään
juutalaismuseon edessä

 

Shanghaissa puunrunkoja ei maalata
ruman valkoisiksi vaan peitellään lämpimästi talveksi



Beijing bikini,
kuopus esittelee Pekingin muotia



"Englannista vai?"

 

Toisena aamuna nukuimme pitkään. Enää ei ollut kiirettä herätä aikaisin ja univelka painoi meitä kaikkia. Kuopuskin oli nukkunut paljon vähemmän kuin kuusivuotiaan yöuniin kuuluisi ja kävellyt edellisenä päivänä reippaana poikana kymmenen kilometrin matkan tallustellessamme Disneylandiä edes sun takaisin.

 

Nousimme verkkaisesti ylös ja teimme päivän suunnitelmia. Vaikein kysymys oli, mitä panna päällemme. Edellisenä päivänä olimme palelleet villakerroksissamme, vaikka mittari oli näyttänyt 15 astetta. Tälle päivälle oli luvassa jopa 21, mutta ottaako mukaan paksummat vai ohuemmat toppatakit, siinäpä vasta pulma. Entä mitä niiden alle? Hotellihuoneemme ikkunasta tiirailimme sillalle, jota iltaisin ihailimme kauniissa valaistuksessaan. Nyt siellä kulki harvakseltaan perheitä rattaineen ja näimme heidän riisuvan toppatakkejaan. Siispä valitsimme jälleen ohuempaa toppaa päällemme (paitsi Kakkonen, joka yleensä on kovin kuumaverinen mutta halusi nyt sinnikkäästi pitää kiinni lämpimästä toppatakistaan).

 

Ulkona oli todella lämmin. Moni oli näköjään todennut päivän myös hyväksi pyykkäyksen kannalta ja ulkona kuivavia pyykkejä roikkui kaikkialla: parvekkeilla, liikennemerkkien väliin sidotuilla naruilla kaduilla ja ikkunoista ulos työnnettyjen keppien päässä. Ajoimme metrolla juutalaismuseon lähelle, paikkaan, joka oli esikoisen houkutin ja syy Shanghain matkaan. Onhan hän lukenut useita kirjoja, jotka kertovat natsivainoja Shanghaihin pakenevista juutalaisista.  

Kello oli jo puolenpäivän, kun nälkä edelleen kurni vatsoissamme ja etsimme auki olevaa aamiaispaikkaa. Mutta kaikki olivat kiinni tai liian pieniä isolle seurueellemme. Katuja harhaillessamme päädyimme sattumalta Xiahai-temppelin eteen. Sen olemassaolon saattoi arvata jo kauempaa, sillä lähistöllä oli paljon pikkuruisia avoimia puoteja, joissa myytiin suitsukkeita. Esikoinen tunnisti temppelin, se on mainittu hänen juutalaiskirjoissaan. Maksoimme sisäänpääsyn, annoimme kolikoita portin edessä partioiville kerjäläisille ja astuimme sisään temppelin alueelle.

 

Buddhalaisen temppelin sisällä ei saa valokuvata ja yritän muutenkin olla varovainen kuvatessani toisten uskontojen pyhiä paikkoja, joten minulla ei ole kuvia temppelin sisällä olevista mielenkiintoisia erilaisia hahmoja esittävistä patsaista. Rukoileminen on yksityinen, henkilökohtainen hetki, joten yritän olla hienovarainen ja välttää tarkoituksella kuvaamasta rukoukseen syventyneitä ihmisiä. En silti malta olla julkaisematta kuvia kolikoiden heittelemisestä kulhoon, vaikka ehkä eräänlaisesta rukouksesta on kyse tässäkin. Temppelien pihan keskellä on toisinaan korkea astia, jonka reikiin yritetään osua kolikoilla ja samalla toivotaan jotain. Jonkin verran on jo yrittäjiä piisannut, siitä kertoivat rahasäkit, valkoiset nyssäkät, Xiahain temppelin pihalla.

 

Xiahain nimi on muuten mielenkiintoinen sanaleikki. Shàng hăi上海tarkoittaa sananmukaisesti meren päällä,  xià hăi下海puolestaan meren alla. Derek Sandhaus Shanghaiist-blogissa kertoo, että alun perin temppelin nimi tarkoitti kesämerta 夏海, kesää merkitsevä substantiivi nimittäin äännetään aivan samalla tavalla kuin suomen kielen postpositioksi käännettävä kiinankielinen alla, alle. Sanoilla on tosin eri kirjoitusmerkit, kuten yllä osoitan. Sandhausin mukaan puhemies Mao olisi joskus vitsaillut, että vaikka on olemassa Shanghai, ei kuitenkaan ole Xiahaita, eikä kukaan läsnäolijoista olisi kehdannut korjata asianlaitaa ääneen, että kyllä sellainenkin löytyy.

 

Temppelin jälkeen nälkämme vain yltyi ja ruokapaikan etsintä oli yhtä toivotonta kuin aiemminkin. Niinpä haimme lähikaupasta eväät ja leiriydyimme museon viereiseen puistoon aamupalalle. Viehättäväksi laitettu puisto, joka näytti toimivan lähinnä koirienkusetuspaikkana, ei jäänyt sotkuiseksi meidän jäljiltämme. Se oli sitä jo tullessamme. Viimeisestä nurkasta löytyi pari penkkiä, joiden päälle hirvenimme laskea reput ja takapuolet. Omat jälkemme suorimme kyllä, samoin omat roskamme roskikseen.

 

Vaan pettymys oli suuri, kun pääsimme juutalaismuseon luokse ja se olikin kiinni. Suljettu uudenvuoden ajaksi. Siinä ihmetellessämme ja aprikoidessamme kuopus vielä pudotti rakkaan sammakkonsa (jonka olin kieltänyt ottamasta kävelylle mukaan) äklöttävään, limaiseen likaojaan  ja itku oli suuri, kun liejuinen sammakko tungettiin muovipussiin loppumatkamme ajaksi.

 

Lähdimme kävelemään joenvartta pitkin kohti rantabulevardi-Bundia. Moni muukin vietti perheineen kaunista vapaapäivää ulkoilemalla puistoissa ja kävelemällä Bundilla. Vanhempi kiinalaismies tuli juttelemaan kanssani, ihmetteli lastemme lukumäärää ja tiedusteli kotimaatamme. Suomea hän ei tuntenut tai saanut ääntämyksestäni selvää (”Englannista vai?” hän kyseli), mutta pääsimme yhteisymmärrykseen, kun kerroin olevamme kotoisin Englannin läheltä. Eräs pikkuinen poika leikki muumipaita yllään, enkä malttanut olla kysymättä häneltä, tietääkö hän, kuka siinä kuvassa on. Muumithan eivät ole vielä kovin tunnettuja Kiinassa (toisin kuin Japanissa), mutta Muumi-kauppa on kuulemma jo avannut ovensa Pekingiin ja Muumi-kopiot myyvät arvatenkin kuin häkä Taobaossa. Rakastavathan kiinalaiset kaikkea söpöstelyä, Hello Kitty lienee yksi suosituimpia krääsämerkkejä. Kun kerroin pojalle meidän tulevan Muumien maasta, hänen pikkuisille kasvoilleen levisi ihastuksen ilme.

 

Siinä missä edellisenä päivänä olimme hytisseet kylmästä ja käärineet kaikki villavaatteet yllemme, tänä päivänä kääriydyimme niistä ulos. Paitsi Kakkonen, joka normaalisti kulkee kesät talvet t-paidoissa, kieltäytyi itsepintaisesti riisumasta paksua toppatakkiaan. Vaikka lämpötila oli vain muutaman asteen edellistä päivää korkeampi, ero tuntui kahdeltakymmeneltä. Tosin ainoastaan muutaman tunnin ajan. Takit oli kiskottava jälleen ylle, kun palasimme alas Hyatt-hotellin 32. kerroksen näköalabaarista, jossa piipahdimme matkan varrella lasillisella ja ihailemassa joenrannan hulppeita näkymiä. Ilma oli viilennyt jälleen. 

 

 



Kukon vuoden ensimmäinen päivä

 

Hui, miten korkealla!

 

Shanghai lasin läpi



 



Hyattin 32. kerroksen näköalaterassi

    

 

Shanghai eroaa Pekingistä siirtomaahistoriallaan, jonka peruna Shanghaista, varsinkin Bundin rannoilta, löytyy paljon eurooppalaista arkkitehtuuria. Bund oli täynnä väkeä ja koko ajan sitä kertyi aina vain enemmän. Vanhoja taloja ihasteltuamme haaveilimme esikoisen kanssa Shanghain vanhasta kaupungista. Sarin taannoinen blogikirjoitus antoi inspiraation että lähdetäänpä katsomaan Yuyuanin hienoja uudenvuoden koristeluja. Väkeä oli siellä pilvin pimein, niin että pelkäsin kadottavani lapset ja pidin nuorimpia tiukasti kädestä. Kuopuksen taskuun pantiin varalta puhelinnumero, johon Kolmonen kirjoitti taitavasti kiinalaisin merkein isä, bàba 爸爸.




The Bund



 



Yuyuan



 

 

 

Kameran annoin miehelleni ja määräsin hänet hovikuvaajakseni. Hän johdatti joukkoamme, kun väkijoukon vieminä kulkeuduimme Yuyuanin vanhoja katuja pitkin kohti keskustoria. Välillä jouduin muistuttamaan häntä valokuvien ottamisesta, sillä sen verran innokkaasti hän vain tutkaili karttaa ja ulospääsymahdollisuuksiamme. Kun sitten astuimme mitä kiireimmin Yuyuanin porteista ulos ja jätimme vanhan kaupungin tunnelman taaksemme, selvisi välillämme sattunut informaatiokatkos. Hän oli ymmärtänyt meidän haluavan erityisesti Yuyuanin puutarhaan ja etsinyt reittiä sinne. ”Ovathan nämä talot ja koristeet ihan kivoja, mutta eikös meidän pitänyt mennä sinne Yuyuaniin?” ”Me lähdimme juuri sieltä…” Grrr.

 

Piipahdimme viimein siellä puutarhassakin, jossa hiljaisuuden tyyssijassa oli vaikea uskoa muurin takana olevan hillitön ihmislauma. Mutta oli muurin ulkopuolellakin olevilla lähikujilla kyllä meno päällä, pikkuruisissa katuravintoloissa siellä sun täällä kävi kova hyörinä. Jos niissä ei olisi ollut niin paljon ihmisiä ja ulkona jo niin kylmä, olisin halunnut syödä jossain tällaisessa katuravintolassa herkulliselta tuoksuvaa grillattua lihaa. Mutta mieluummin kesällä ja joskus kun on hieman rauhallisempaa.

 

Palasimme metrolla hotellille ja poikkesimme syömään isoon tavarataloon. Näillä kulmilla asustimme edellisellä Shanghain reissullamme, silloin kun kävimme juhlimassa Suomen itsenäisyyttä. Myös tavaratalon ravintolat olivat täynnä väkeä, mutta meidät otti huostaansa taiwanilaisravintolan nuori yli-innokas tarjoilija, joka oli suorastaan ylpeä saadessaan palvella meitä englanniksi. Haarukat ja veitsetkin hän olisi halunnut tuoda meille ja kun kiittäen sanoimme puikkojen käyvän mainiosti, vastasi hän, että voittehan te kokeilla niitä. Mieleni teki vastata hänelle, että kuule minä olen syönyt puikoilla jo ennen sinun syntymääsi, mutten kehdannut olla nolo. Hän oli vain niin hurjan herttainen, että pitäydyimme kiltisti turistin roolissamme. Kunnes lopuksi mieheni kaivoi maksaakseen kiinalaisen pankkikortin lompakostaan…

Tavaratalosta lähtiessämme Shanghain sää yllätti meidät jälleen. Oli alkanut sataa, eikä sateen mahdollisuus ollut tullut edes mieleemme. Eihän Pekingissä sada kuukausiin. Olen nyt uuden, hienon sateenvarjon omistaja. Kukikkaan vaaleanpunaisen.




Katuravintola Yuyuanin takana

 

 

Karamellihedelmiä katukauppiaalta

Possunsorkkaa taiwanilaisittain

 

 

 

Lisätty 6.2.2017: Luettuaan tämän postaukseni ystäväni vinkkasi minulle tällaisen lehtijutun Shanghain juutalaisista: http://www.christianitytoday.com/women/2015/september/above-all-evil-gods-purposes-through-wild-weird-arc-of-hist.html