Kun Kiina-kiintiö tulee täyteen

Välillä tulee päiviä, jolloin iskee Kiina-väsymys. Näinä päivinä Pekingin suomalaiset toteavat ”Kiina-kiintiön olevan täynnä”. Silloin tekisi vain mieli pakata laukut saman tien ja lähteä kotiin.

Milloin Kiina-kiintiö tulee täyteen? Se ei tapahdu silloin, kun ärsyttää kaupungin likaisuus, se että takapihoja pidetään kaatopaikkoina. Sillä siihen silmä tottuu.  Kiina-kiintiö ei myöskään tule täyteen kielivaikeuksien, ruuhkien ja sekasortoisen liikenteen, ei saastepäivien, haisevien jokien tai elämisen vaikeuden vuoksi.

 

 

 

 

 

Sellainen hetki tulee, kun asiat eivät oikeasti toimi. Tai kun asiat sujuvat aivan toisin kuin odottaisi. Esimerkiksi silloin, kun saat vastaukseksi hymyjä ja nyökkäyksiä ymmärryksen merkiksi, mutta silti asiat menevät täysin päin prinkkalaa, koska kukaan ei oikeasti ymmärtänytkään, mitä piti tehdä, eikä kehdannut sitä myöntää. Niinpä kukaan ei siksi kysynytkään mitään. Itse toki luulit asian olevan selvä kuin pläkki, ja kun vihdoin viimein tajuat tilanteen todellisen laidan, on jo aivan liian myöhäistä korjata asiaa muulla tavoin kuin varaamalla lentolippu ensimmäiselle kauas pois vievälle lennolle … Ihan oman mielenterveytesi vuoksi. Ja jossain vaiheessa tämän tulet kokemaan, niin että hyvää lentoa vain.

Kiina-kiintiö tulee täyteen myös tilanteessa, jossa olet täysin avuton. Kuten silloin, kun olet ensin vuoden kärvistellyt puhelinliittymän kanssa, jossa netti toimii vain wifi-yhteydessä, koska ulkomaalaisena et voi hankkia muuta kuin prepaid-liittymän ja senkin saat vääränlaisena kielitaidottomuutesi vuoksi. Uuden liittymän hankkiminen olisi taas uusi mahdollisuus yritykselle ja epäonnistumiselle. Sitä paitsi: jopa ayin mielestä vika on täysin puhelimessasi (”hanki uusi puhelin”).  

Mutta ei mitään hätää vaikket pääse nettiin, sillä voithan aina soittaa ja lähettää tekstiviestejä – tai sitten et. Sillä joskus voi käydä niinkin, että et voi edes soittaa tai lähettää tekstareita. Sillä ensimmäinen ongelmasi on varmaan se, ettei puhelimesi ole kiinalainen. Ja toinen ongelmasi… no sekin on kiinalainen!

Nimittäin:

1. Katvealueella liittymäsi ei toimi (ja katvealueita on yllättävän paljon Pekingissä).

2. Jos saldosi loppuu, ei puhelimeesi saa yhteyttä. (Ja saldo loppuu aina yllättäen, täysin varoittamatta).

3. Ja jos puhelimesi sattuu olemaan vielä ulkomailta ostettu Iphone, voit sanoa vain hellurei ja hellät tunteet. Sen jälkeen kipin kapin vaihtamaan paikalliseen Xiaomihin. Sitten pikakurssille opettelemaan kiinaa, jotta pystyisit lukemaan käyttöohjeet.

Äidin Iphone kohtasi viikon sisällä kaikki edellä mainitut ongelmat. Saldon loppuessa Äiti haki Isän autoa ja Isä etsi Äitiä, kunnes Äiti viimein jumittautui Starbucksin wifin ääreen (jotta WhatsApp-puhelut edes toimisivat). Samanaikaisesti Isä istui autossaan ja latasi WeChat-rahalla saldoa Äidin puhelimeen.

Muutamaa päivää myöhemmin Äidin Iphone kieltäytyi lähettämästä muita kuin Imessageja – muttei sitten kuitenkaan lähettänyt enää niitäkään, koska Äiti ei ollut wifin äärellä… Ei ollut, koska hän oli iltamyöhään kolmen lapsen kanssa teatterissa toisella puolen Pekingiä, jossa hän mietti kuumeisesti, kuinka kummassa saisi kiinni tilaamansa kuljettajan, jonka oli pyytänyt hakemaan heitä esityksen jälkeen. Kielitaidottoman ainoa keino antaa ohjeita englantia osaamattomille kuskeille ovat tekstiviestit, joita kuskit näppärästi kääntävät konekääntäjillään. Mutta Äidin viestit eivät siis lähteneet eivätkä saapuneet. Eikä Äiti voinut soittaa, koska hän ei tiennyt edes kadun nimeä. Kartassa kadunnimenä luki vain天桥南大街.

Onneksi tällä kertaa puhelimella pystyi soittaa, joten Äiti soitti Isälle ja pyysi tätä selvittämään kadun nimen ja viestaamaan kuskille, että hakisi heidät tämän kadun varresta: ”Tiān eli kaunokirjoitus-t kahdella viivalla, sitten kaksi erinäköistä havupuuta, sen jälkeen juan laatikossa ja päällä antenni, lopuksi dà eli kaunokirjoitus-t ja sen jälkeen t, antenni ja j”. Erittäin selkeät sanalliset ohjeet saatuaan Isä etsi merkkejä kartasta ja selvitti salapoliisinlahjoillaan: kadun nimi on Tiān qiáo nán dà jiē (taivaallisen sillan eteläinen katu tms). Ensimmäinen ongelma oli sillä voitettu, mutta kuskin ohjaaminen oikeaan paikkaan oli vielä oma lukunsa. Kun Äiti ja lapset puolenyön aikaan harhailivat etsimässä autoa, oli Äiti valmis pakkaamaan kapsäkkinsä heti samana iltana ja lentämään hyvin kauas pois.

Mutta loppujen lopuksi kaikesta aina selviää, ja kun seuraavana aamuna harmistus ja paniikki on unohtunut, ei Äiti haluaisi asua missään muualla niin mielellään kuin Pekingissä. Kaupungissa joka on riittävän länsimainen, ja silti niin aidon kiinalainen. Lasten kanssa turvallinen ja helppo maa asua. Ja kiitos ihanien ihmisten Kiinassa on ulkomaalaisen helppo elää. Maa missä hymyllä selviää aina, tilanteessa kuin tilanteessa.

Ja keväällä, luonnon puhjetessa kukkaan, voi Pekingiä aivan syystä väittää maailman kauneimmaksi metropoliksi.

 

 

 

 

 

Moottoritien varrella

 

 

Koulunkäyntiä Pekingissä, osa 1: Eurooppalainen koulu

Lapsemme käyvät kahta eri koulua Pekingissä. Tähän ratkaisuun päädyimme, jotta lapsistamme kaksi vanhimpaa säilyttäisivät sen vieraan kielen taidot, jota he ovat jo vuosia opiskelleet, ja jotta he pääsisivät vielä palaamaan vanhaan kouluunsa.

Tämä isompien lasten käymä koulu Pekingissä on erittäin vaativa. Se saa rahoituksensa Euroopasta ja seuraa erään tietyn maan opetussuunnitelmaa. Lähes kaikki oppilaat puhuvat koulun kieltä äidinkielenään ja yhtä hyvää kielitaitoa edellytetään myös lapsiltamme. Kielitaito oli ehdottomana edellytyksenä jo keväällä kouluun haettaessa, jolloin jouduin tekemään hyvin paljon töitä vakuuttaakseni koulun johtokunnan siitä, että lapsemme kyllä selviävät. Ja että minä pystyn auttamaan heitä läksyissä. Mahdollisesti suurimpana syynä, miksi lapset pitkin hampain hyväksyttiin, olivat heidän erinomaiset todistuksensa. Ja ehkä sekin vaikutti, että expattien määrä on vähentynyt Pekingissä, sillä koulu tarvitsee maksajia…  

Lasten syksy on ollut hyvin rankka. Esikoinen on kyllä pärjännyt luokassaan ja opettajien kanssa hyvin ja ymmärtänyt näiden selkeää puhetta, mutta edelleenkin hän valittaa, ettei tajua luokkatovereittensa puheesta paljon mitään, nämä kai puhuvat murteita tai nuorisoslangia. Hän on saanut kavereita, joiden kanssa hän hengailee koulussa, muttei ole ystävystynyt kenenkään kanssa.     

Koulun kieltä hän opiskelee ”äidinkielenään”, mikä yläluokilla toki tarkoittaa vaativien kirjoitelmien ja pitkien esseiden kirjoittamista. Syksyn ensimmäisen viikonlopun väänsimme yhdessä runoanalyysiä, itkimme ja pakersimme. Minä yritin antaa neuvoja, tytär pohti ja kirjoitti. Mutta me selvisimme siitä!  Seuraavalla viikolla kuulimme, että yhtä lailla verta, hikeä ja kyyneliä olivat vuodattaneet luokkakaveritkin, jotka sentään kirjoittivat omalla äidinkielellään.

Koska esikoinen ei ole lukenut koulun pakollista toista vierasta kieltä, saimme anottua vapautuksen näistä kieliopinnoista. Anomus piti lähettää kyseisen maan opetusministeriöön. Ehtona vapautukselle on ruotsin opiskelu itsenäisesti. Kun luokkatoverit menevät omalle tunnilleen, esikoinen menee kirjastoon tekemään yksin ruotsintehtäviään. Viikonloppuisin teemme yhdessä kotona keskustelutehtävät sekä netistä löytyvät kuuntelut. Lisäksi hän opiskelee kiinaa vapaavalintaisena kielenä sekä suorittaa suomen kielen oppimäärää Suomi-koulussa ja Kulkurikoulussa (selitän niistä lisää toisella kerralla). Latinan hän on valitettavasti joutunut jättämään kesken, koska ei sille löydy opettajaa kotoa eikä se mahtunut lukujärjestykseen.

Meidän 9.-luokkalaisella on yhteensä 38 oppituntia (à 45 min) viikossa normaalia koulua, jonka päälle tulevat vielä suomen ja ruotsin opinnot sekä tietysti kaikki läksyt. Lisäksi päivittäin hänellä menee koulumatkoihin vähintään kaksi tuntia: lähtö on aamulla ennen seitsemää ja paluu aikaisintaan 16.30. Ruuhkien vuoksi aikaa voi kulua enemmänkin.

Esikoista vähän harmittaa, että hänen numeronsa ovat jonkin verran tippuneet viimevuotisista, mikä tosin ei johdu pelkästään kielellisistä puutteista vaan myös siitä, että hänelle esseiden kirjoittaminen koevastauksina on uutta. Suomessa taitaa olla paljonkin hajontaa peruskoulujen välillä siinä, kuinka paljon niissä harjoitellaan esseevastausten kirjoittamista. Lisäksi hän kokee olevansa luokkakavereitaan huonompi suullisten esitysten pitämisessä, sillä Suomessa puhetaitoa harjoitellaan selvästi hyvin paljon vähemmän kuin muualla Euroopassa. Tämä näkyy kuulemma englannintunneillakin. Tytär arvioi olevansa kirjallisesti hyvä mutta suullisesti huono ilmaisemaan itseään.   

Esikoinen pohtii myös sitä, kuinka paljon numeroiden putoaminen vaikuttaa hänen yläasteen päästötodistuksensa lopulliseen arvosanaan ja lukioon pyrkimiseen. Arvosana lasketaan yläasteen kahden viimeisen vuoden arvosanojen perusteella, joten hänen oloaan ei helpota, vaikka yritän lohduttaa, että kyllä ne arvosanat keväällä taas paranevat. Ja että hän saa joka tapauksessa hyvät paperit ja varmasti pääsee hyvään lukioon. Vaikkei pääsisikään siihen huippulukioon, johon vaaditaan kympin keskiarvo! (Tai ehkä jopa parempi niin…)

Yritän lohduttaa, että sen sijaan hän saa loistavan ja monipuolisen kielitaidon sekä paljon maailmalta kerättyä yleissivistystä ja kulttuurien tuntemusta ja ymmärrystä. (Teini ei tosin vielä anna niille arvoa.)

**

Ensimmäisten viikkojen ajan viidesluokkalaisen polku oli kovin muhkurainen. Häntä jännitti puhua koulun kieltä, koska hän koki toisten oppilaiden nauravan ”hassulle puheelleen”. Niinpä hän puhui ainoastaan englantia, sekä luokkakavereilleen että opettajilleen. Hänen oloaan ei lainkaan helpottanut se, että heti ensimmäisellä viikolla kaikki luokan oppilaat testattiin koulun kielen eli ”äidinkielen” sekä matematiikan taidoissa. Oppilaat tekivät testit tietokoneella ja ohjelma tulkitsi tulokset. Lapsiparka ei uskaltanut ensin edes näyttää tuloksiaan kotona, toi ne vasta sitten näytille, kun aloin kyselemään niiden perään. Kun viimein näin testitulokset, en voinut kuin revetä nauruun. Niin tylyin sanankääntein hänen ”äidinkielentaitoaan” arvioitiin ”keskimääräistä huomattavasti heikommaksi”. Osoitin hänelle numerotulokset diagrammeina ja totesin, että tuloshan on suorastaan hyvä – vieraan kielen puhujaksi. Sekä lohdutin, että keväällä nämäkin tulokset näyttävät jo aivan toisenlaisilta.

Onneksi syyskuun lopussa hänen luokkansa lähti yhdessä viikon kestävälle matkalle ja sinä aikana hänen suullinen taitonsa koheni huomattavasti ja samalla rohkeutensa ja itseluottamuksensa kasvoi, hän sai kavereita ja löysi paikkansa luokasta. Hän ryhtyi jopa urheilemaan: ensimmäistä kertaa eläessään hän ryhtyi pelaamaan jalkapalloa, koska hän löysi kavereita peliporukasta!

Syyslukukauden alussa hän teki kaikki läksyt yhdessä jommankumman vanhemman kanssa: jok’ikisen matematiikan kysymyksen selitimme hänelle ja kirjoitimme yhdessä sanalliset vastaukset. Biologian lukukappaleet opiskelin ensin itse, selitin hänelle suomeksi ja lopuksi kävimme vielä tekstin läpi lähes sanasta sanaan. Tämän jälkeen mietimme ja kirjoitimme yhdessä tehtävien vastaukset. Joka ainoa ilta hänen läksyjensä parissa kului tuntikausia! Ilmoitin hänet koulun läksykerhoon, jotta hän saisi opettajalta apua ja opastusta, mutta myöhemmin selvisi, ettei poika kehdannut pyytää apua (”en kuitenkaan ymmärtäisi mitään opettajan selityksestä”) ja teki läksykerhossa ainoastaan niitä läksyjä, jotka hän osasi tehdä yksinkin! Niinpä hän lopetti läksykerhon kahden kerran jälkeen ja jatkoimme työskentelyä kotona.

Kahdella tunnilla viikossa hän saa pienryhmässä tukiopetusta koulun kielessä. Meidän vanhempien mielestä tämä on loistava asia, mutta lasta itseään harmittaa. Koulussa on nimittäin äidinkielessä tai matematiikassa mahdollista osallistua joko tukiopetukseen tai edistyneiden ryhmään, mutta ainoastaan yhteen näistä kombinaatioista. Jos hän ei siis olisi joutunut kielen tukiopetukseen, pääsisi hän matematiikassa edistyneiden ryhmään… Hänet oli jo valittu siihen, kunnes hänet siirrettiin tukiopetukseen. L

Muutoin hän opiskelee luokkatovereittensa kanssa samassa äidinkielen opetusryhmässä, samoja asioita ja käsitteitä kuin toisetkin: kuinka kirjoitetaan tarina, kuinka luodaan jännitysmomentti, kuinka loppuhuipennus? Millainen on hyvä aloitus? Tällainen kirjoittaminen vaatii omalla äidinkielelläkin laajaa ja monipuolista sanavarastoa, puhumattakaan että vieraalla kielellä tämä vaatii vuosia edeltäneet kieliopinnot.

Pikkuhiljaa (ja loppujen lopuksi erittäin nopeasti) on uurastuksemme alkanut tuottaa tulosta. Mahtoiko hän tietää edes menneen ajan muotoja aloittaessaan koulun elokuussa. Kolmen kuukauden koulunkäynnin aikana hän oppinut pärjäämään luokassa, ymmärtämään, puhumaan, kirjoittamaan, jopa selviämään koulutöistään lähes itsenäisesti. Biologian kokeeseen hän valmistautui yksin ja sai kokeesta arvosanan hyvä (rimaa hipoen mutta silti). Ilon- ja ylpeydenaiheita olemme kokeneet jo moneen otteeseen. Paljon kuuluu kiitosta opettajien loistavalle tilannetajulle ja pedagogiselle silmälle: esimerkiksi ”äidinkielen” tunnilla hän sai pitää kirjaesitelmän omalla äidinkielellään, ainoastaan katkelman kirjastaan hän luki koulun kielellä. Poika otti tilanteesta vaarin ja nautti saadessaan puhua luokkakavereilleen suomea. Varmaan se näkyi selvästi ulospäin, sillä nämä pitivät hänen esitelmäänsä päivän parhaana!  

Toisena päivänä musiikinopettaja kehotti oppilaita antamaan Kakkoselle aplodit, koska tämä sai ainoana koko luokastaan täydet pisteet musiikinkokeesta, ”vaikka oli ainoa joka ei kirjoittanut äidinkielellään…” (kokeessa ei tosin kovin korkeaa kielitaitoa vaadittu, ennemminkin musiikintermien osaamista ja tietämistä). Mutta itsetunnon kohottamiseen tällä oli vaikutusta. Äitinä minua suorastaan liikutti, kuinka riemuissaan lapsi oli tullessaan kotiin ja kertoessaan koko luokan taputtaneen hänelle.  

Englannin ja matematiikan tunnit ovat hänelle erityisen tärkeitä, koska niissä hän on kielellisesti samalla viivalla toisten oppilaiden kanssa. Toisin kuin moni nykyisistä luokkakavereistaan, hän ei ole aikaisemmin opiskellut englantia, mutta on oppinut sitä pelaamalla tietokonepelejä englanniksi, tutkimalla vaikeita englanninkielisiä pelikirjoja sekä katsomalla YouTubesta ohjevideoita – kaikki puhtaasti oman mielenkiinnon ja harrastusten vuoksi. Hänen nykykoulussaan on englanninkielen oppitunneilla tasoryhmät ja viime viikolla hänen suureksi riemukseen siirrettiin alimmalta tasolta keskitasolle. 

Tämä syksy on kasvattanut minua varmaan yhtä paljon kuin lapsianikin. Olen oppinut ymmärtämään paremmin maahanmuuttajalasten tilannetta koulussa. Tajuamaan sen, kuinka paljon he ja heidän vanhempansa joutuvat tekemään töitä, jotta lapset selviäisivät suomalaisessa peruskoulussa. Kuinka valtavan paljon työtä ja kirjojen ääressä istuttuja iltoja on takanaan niillä lapsilla, jotka pärjäävät koulussa hyvin, suomalaislasten rinnalla ja jopa paremmin. Ei ole siis ihme, jos moni turhautuu ja lannistuu, antaa periksi. Etenkin jos vanhemmilla itselläänkään ei ole tarvittavia valmiuksia antaa lapselleen tukea ja apua: ei ole koulutusta eikä suomen kielen taitoa. Jos itse joutuisin auttamaan lapsiani koulutöissä kiinaksi, mitähän siitäkin tulisi? Tuskin yhtään mitään.

Muita kirjoituksiani aiheesta löytyy näiltä sivuilta: eurooppalaisessa koulussa, kansainvälisessä koulussa, Suomi-koulussa (eli kuinka pysytään suomalaisina) sekä  näistä: Ensimmäinen ongelma: kuinka vaikeaa on päästä kouluun, Haku kansainväliseen kouluun  ja Koulu ja kielipolku. 

Koulut alkoivat - vaan ei kommelluksitta

 

Samana iltana, kun perhe palaa Pekingiin, avaa Äiti sähköpostinsa ja hukkuu informaatiotulvaan. Postilaatikko on täpötäynnä kahdesta koulusta tulleita, neljää lasta koskevia viestejä, sivukaupalla koulujen aloittamista koskevia ohjeita, jotka sisältävät linkkejä erinäisille nettisivuille. Näistä puolestaan löytyy sivukaupalla lisää ohjeita ja linkkejä. Yhden illan aikana Äiti ja Isä yrittävät sisäistää kaiken tarpeellisen: missä pitää milloinkin olla ja mitä mukana, mitä pitää täyttää ja missä rekisteröityä? Mikä vaatii jatkotoimenpiteitä? Suomalaisen naapurin kanssa lähetellään viestejä puolin ja toisin: onko kukaan löytänyt edes tietoa siitä, milloin koulu oikeasti alkaa ja hakeeko koulubussi lapset? Monelta pitää olla portilla? Kummallakin on erilaista tietoa.

 

Jetlagille ei ole aikaa. Iltaan mennessä laukut on purettu ja koulunalkuun perehdytty. Heti seuraavana aamuna on Kolmosella uusien oppilaiden tutustumispäivä kansainvälisessä koulussaan. Naapurinpoikien ja näiden äidin kanssa mennään yhdessä, ajetaan tämän toisen perheen autolla portille. Haetaan portilta kulkuluvat äideille ja valtavasta liikuntasalista henkilökortit pojille. Opettajat noutavat lampaansa luokkahuoneisiin, ja pettymyksekseen pojat eivät pääsekään samalle luokalle, kuten on toivottu. Koulu haluaa kielellistä apua tarvitsevien oppilaiden jakautuvan tasaisesti eri luokille.

Siksi ajaksi kun pojat tutustuvat uusiin opettajiinsa, on vanhemmillekin järjestetty ohjelmaa. He kiertävät kojuja, joissa esitellään koulun toimintoja: kielenopetusta, uintia joka viikko koulun omassa uimahallissa, maksullista ruokailua, mahdollisuutta osallistua kerhotoimintaan. Juhlasalissa koulun opettajat esittäytyvät vanhemmille ja hienolla ylistysvideolla hehkutetaan koulun toimintaa ja koulussa käytettävää pedagogiaa. Tämän jälkeen lapset haetaan luokista ja lopuksi syödään kaikki yhdessä pizzaa ja kakkua. Kuin suurena perheenä.
 

 

 

Tulevaa ohjelmaa oppilaille...

 

 

 

Tulevaa ohjelmaa vanhemmille!

  

  

 

Ala-astelaisen päivä

 

Koulun motto iskostetaan varhain mieliin

 Seuraavana päivänä Äiti saattaa kolme poikaa, yhden oman ja kaksi naapurin, koulubussilla kouluun. Näillä on edessään ensimmäinen oikea koulupäivä: seitsemän tuntia putkeen, välissä ainoastaan kaksi välituntia. Normipäivä siis. Äiti itse menee samalla kampuksella sijaitsevan kuopuksen päiväkotiin ”family meetingiin”. Ovella jo selviää, että kuopuksen olisi tarkoitus olla mukana, mikä on mennyt ohi informaatiotulvaan hukkuneelta Äidiltä. Muiden vanhempien rinnalla sipsuttaa suloisia tytöntylleröitä rimpsumekoissaan ja reippaita pojanvesoja, jotka innokkaasti tutkivat uuden päiväkotinsa joka kolkan äitien ja isien myhäillessä vieressä. Äiti puolestaan saa osakseen epäluuloisia katseita muilta vanhemmilta ja päiväkodin tädit pyörittelevät päätään: mikä on tuo kumma nainen, joka yksinään kiertelee päiväkotia…

 

**

Jo seuraavana päivänä, perjantaina, on Ykkösen ja Kakkosenkin koulussa keskustassa uusien tutustumispäivä. Ajomatka sinne kestää kolme varttia. Koulubussi ei kulje vielä, joten Äiti lähtee saattamaan lapsia taloyhtiön edestä lähtevällä sukkulabussilla. Äitiä jännittää, kuinka lapset mahtavat selvitä uusissa luokissaan; etenkin Kakkonen, jonka kielitaito on vielä vähäistä. (Tässä koulussa kielenä ei ole englanti ja kaikki muut ovat koulussa käytetyn kielen natiiveja puhujia.) Opettajat esittäytyvät juhlasalissa ja uudet oppilaat kutsutaan näyttämölle. Kun Kakkosen nimi huudetaan, Äiti nykäisee poikaa: ”nyt on sinun vuorosi”. Kakkonen mulkaisee Äitiä kyllä-minä-tiedän –ilmeellä ja Äidin sydäntä riipaisee, kun pieni poika epävarmoin askelin, leuka kuitenkin määrätietoisesti pystyssä, laskeutuu portaita näyttämölle. Toinen samanikäinen uusi poika asettautuu hänen viereensä. Minuutin päästä Äiti näkee, kuinka kummankin pojan huulet alkavat liikkua ja kädet elehtiä. Koko tilaisuuden loppuajan pojat höpöttelevät keskenään. Heitä naurattaa. Opettaja vilkaisee taakseen, muttei kuitenkaan sano mitään. Kakkonen on löytänyt itselleen kaverin!

 

Koulusta tulleiden ohjeiden mukaan perheiden on pitänyt panna 500 juania (reilut 70 euroa) lapsen nimellä nimettyyn kirjekuoreen ja toimittaa kuori kansliaan. Raha ladattaisiin oppilaan henkilökorttiin, ja sillä tämä maksaisi lounaansa ruokalassa. Äiti on toiminut ohjeiden mukaan, huolellisesti teipannut molemmat kuoretkin ja itse henkilökohtaisesti ojentanut ne kanslistille. Seuraavalla viikolla lapset yrittävät ostaa lounasta omilla korteillaan, mutteivät ne toimi! Onneksi luokkatoverit lainaavat heille rahaa. Lapset menevät rohkeasti kansliaan selvittämään asiaa, ja hetken päästä kanslisti soittaa Äidille kotiin. Selviää, että kuoret olivat typötyhjiä! Epäselväksi jää, mihin rahat ovat voineet kadota, koska niitä ei löydy kotoakaan ja Äidin ja Isän laskelmien mukaan 1000 juania puuttuu…

 

Koulu haluaa arkistoonsa kopiot lasten viimeisimmistä todistuksista. Esikoisen todistus löytyy tärkeiden papereiden joukosta; kuten myös samasta pinosta Kakkosen täyttämä itsearviointilomake. Itse todistuksesta ei kuitenkaan näy jälkeäkään. Hetken mietittyään Äidin mieleen juolahtaa kuvia kaaoksesta, joka vallitsi hänen selvitellessään Suomessa papereita ja dokumentteja: ensimmäiseen pinoon mukaan lähtevät, toiseen Suomeen jäävät arkistoitavat, kolmanteen poisheitettävät… Napatessaan roskiin menevät mukaansa ei Äiti kiireissään tajunnut enää tarkistaa poisheitettäviä! Nolona Äiti kirjoittaa Kakkosen entiselle luokanvalvojalle ja pyytää tätä lähettämään todistuksesta kopion.

 

Muutaman päivän päästä selviää, että Kakkonen puhuu koulussa pelkkää englantia, niin opettajilleen kuin luokkatovereilleenkin (vaikkei hän ole koskaan vielä edes tätä kieltä opiskellut, vaan oppinut sitä itsenäisesti englanninkielisiä pelejä pelaamalla ja harrastuskirjoja lukemalla). Kun Äiti juttelee lapsensa luokkatoverin äidin kanssa, tämä ilmaisee epäilyksensä, ettei Kakkonen lainkaan taida edes osata koulussa käytettävää kieltä. Nainen varmaan miettii itsekseen, millaisin kepulikonstein lapsi on mahtanut päästä tähän kouluun, jossa kaikki muut opiskelevat äidinkielellään ja kielen osaaminen on ehdoton vaatimus. Äiti selittelee nolona, että kyllä se poika osaa, alkujännityksestä se vain johtuu…

 

Teiniäkin ujostuttaa ottaa kontaktia uusiin luokkakavereihinsa. Opettajien kanssa hän pärjää kielellisesti hyvin, mutta luokkakaverien puheesta välitunneilla hän ei saa mitään selkoa. Aiheet vaan ovat niin erilaiset kuin teinin suomalaisessa koulussa. Äiti muistaa, kuinka hän itse aikoinaan palasi vain puolen vuoden poissaolon jälkeen ulkomailta Suomeen: suoraan keskelle Kummeli-hypetystä eikä ymmärtänyt ihmisten jutuista mitään!

 

Ykkönen ratkaisee asian pysyttelemällä tyttöporukan kintereillä näiden vaellellessa välitunneilla ympäri koulua. Hänet hiljaisesti hyväksytään porukkaan, vaikkei hän hallitse porukan kieltä ja on muutenkin outo ulkomaalainen. Häntä autetaan hänen apua pyytäessään, ja hän saa kutsuja luokan Whatsapp-ryhmiin. Niissä hän yrittää ahkerasti osallistua keskusteluun kommentoiden aina edes jotain, ”jottei saisi hikarin mainetta”. Hänkin siis löytää pian paikkansa luokassa.

Ykkönen ja kakkonen "pääsivät" opiskelemaan parakkiin, päällekkäisiin luokkiin

 


Keväällä tilatut koulukirjat odottivat luokassa

  
**

Joka ilta Kolmonen kuvailee koulupäiväänsä seuraavasti: ”Ensin me oltiin luokassa ja se ope puhui, mutten ymmärtänyt mitään. Sit me mentiin ruokalaan ja joku höpötti siel, mutten mä ymmärtänyt siitä mitään. Sit me mentiin taas luokkaan ja ope höpötteli jotain, mutten mä ymmärtänyt sanaakaan. Sitten me mentiin juhlasaliin ja se oli kai rehtori, kun puhu jotain, mutten mä ymmärtänyt siitä yhtään mitään…” Ymmärtää tai ei, on koulussa kuitenkin ihan kivaa. Ja pian luokalta löytyy kaksi kaveriakin: ”mun buddyt…” (kaikki uudet oppilaat saavat oman buddynsa luokaltaan neuvomaan ja auttamaan). 

 

Kuopus vääntää itkua, että hänkin haluaa mennä jo kouluun.

 

Viikkoa Pekingiin tulon jälkeen kuopuskin viimein aloittaa päiväkodissaan. Äiti saattaa pojan samalla koulubussilla, jolla isovelikin kulkee kavereineen. Reippaana kuin mikä lähtee kuopus heti tädin mukaan luokkahuoneeseen ja vilkuttaa Äidille hyvästiksi. Ei kyyneleitä, ei sitä epävarmaa ilmettä, jonka Äiti näki tämän kasvoilla vuosi sitten Nelosen aloittaessa päiväkotiuransa Suomessa. Joka päivä tämä lapsi jää yhtä reippaana päiväkotiin, vaikkei ymmärrä mitään eikä osaa kommunikoida sanaakaan muiden kanssa. Kun Äiti ja Isä opastavat, miten jotain kysytään englanniksi, kuopus toteaa, ettei hän kysy, koska ei kuitenkaan ymmärtäisi vastausta! Kerran hän kuulee veljelleen koulun alkajaisiksi tarjotusta pizzasta ja on kovin närkästynyt. Tomerasti hän ilmoittaa menevänsä kysymään päiväkodin tädeiltä ja lähteekin matkaan. Sitten hän pysähtyy, huokaa ja toteaa: ”Emmä menekään. Enhän mä kuitenkaan ymmärrä, mitä ne sanoo…”

 

Kuopuksen ensimmäinen koulupäivä - jännittää!

 

Äitiäkin jännittää... Onko kaikki varmasti mukana? Pitikö olla eväät vai ei?

 **

Kuopuksen ensimmäistä aamua varten on Äiti huolella lukenut päiväkodista tulleet ohjeet. Niissä ei mainita mitään eväistä. Varmuuden vuoksi Äiti kuitenkin pakkaa välipalapatukan lapsen mukaan: sellaisen myslisen jonka pohjassa on paksu kerros jugurttia. Päiväkodissa selviääkin, että kaikilla lapsilla pitääkin olla kotoa tuotu välipala mukanaan. Samana iltana kotiin päästyään kuopus ilmoittaa haluavansa seuraavana päivänä samanlaisen välipalan kuin muillakin lapsilla! Siis voileivän ja hedelmiä.  Ei mitään patukoita…   

 

Isompien lasten koulussa käydään pitkien koulupäivien aikana ruokalassa lounaalla, joka ostetaan henkilökorttiin ladatulla rahalla. Välipalaa on oltava mukana joka päivä, ja lyhyinä koulupäivinä (jolloin koulu päättyy yhdeltä tai kahdelta) lounas syödään vasta tunnin bussimatkan jälkeen kotona! Kaikki oppikirjat on kustannettava itse, ja ne on tilattu koulun kautta jo keväällä. Muut koulutarvikkeet vihkoja myöten pitää hankkia omatoimisesti eikä Äidillä ei ole hajuakaan, mitä kaikkea koulussa tarvitaan. Lapset kysyvät neuvoa kavereiltaan ja käyvät itse ostamassa tarvikkeet koulun yhteydessä toimivasta, koulun vanhempien pitämästä kaupasta.

 

Nuorempien lasten koulussa ei käytetä kirjoja lainkaan, ja kaikki tarvittavat koulutarvikkeet (uimakassia ja kylmälaukkua myöten) annetaan koulusta. Lounaan voi tuoda kotoaan ja lämmittää ruokalan mikrossa tai sen voi ostaa henkilökorttiin ladatulla rahalla. Joka aamu Äiti herää tuntia ennen koulubussin lähtöä ja pakkaa lapsilleen evästä mukaan. Kaikille välipalaa, Kolmoselle toisinaan myös lounaan. Kun lapsi ensimmäisen kerran vie aterian mukanaan, toteaa hän illalla Äidille: ”Sä et sitten pannut mulle haarukkaa mukaan!” 

 

”Kai sieltä ruokalasta voi lainata haarukan?” hämmästelee Äiti.

 

”Voi, mut kun mä en tiedä, mikä se on englanniksi,” selittää lapsi. ”Siks mä en voinut pyytää!

 

”No millä sä sitten söit?” ihmettelee Äiti.

 

”Pillillä!” (onneksi Äiti oli pakannut pillimaidon mukaan…)

 

Seuraavalla viikolla Äiti taas pakkaa pojalle lounaan mukaan kouluun. Illalla kotiin palatessaan poika tulee Äidin luo, katsoo Äitiä ruskein silmin ja toteaa: ”Äiti, tänään mulla ei sitten ollut pilliäkään!”

 

**

 

Samaan aikaan, kun lapset aloittavat koulunkäyntinsä, alkaa Äitikin valmistautumaan omaan osa-aikatyönsä. Lapset jäävät pian kouluinensa oman onnensa nojaan, koska Äidillä on niin paljon mietittävää ja suunniteltavaa. Vaan sitten kun työt alkavat, huomaa Äiti möhlivänsä kaiken. On liikaa tekemistä ja uutta asiaa ja liian vähän aikaa keskittyä mihinkään kunnolla. Ja yllättävät tapahtumat sotkevat loputkin selkeät suunnitelmat.

 

Kiinan kieltäkin pitäisi oppia selvitäkseen arkipäivän viidakossa. Kesäkuussa opittu on unohtunut kuukaudessa. Äiti on ilmoittautunut ennakkoon ryhmään, jonka on tarkoitus kokoontua kaksi kertaa viikossa. Opettaja haluaisi Äidin tulevan tunnille kolmannenkin kerran viikossa, opettelemaan kiinankielisiä kirjaimia. Äiti kieltäytyy: ei ehdi! Ensimmäisten kolmen viikon aikana Äiti ei ennätä yhdellekään tunnille.  



Isä toi Äidille kukkia - vaasi vaan puuttuu 

 

**

Muiden koulujen kanssa samanaikaisesti alkaa myös Suomi-koulu, jota käyvät lähes kaikki suomalaisyhteisön lapset pitääkseen yllä äidinkielen taitojaan ja suorittaakseen Suomen koulujärjestelmän mukaiset äidinkielen opinnot. Tämä tarkoittaa vuodessa 18 lauantaikoulupäivää, 3 h kerralla, ja sitä käyvät kaikki lapset 3-vuotiaasta ylöspäin. Nyt nuorimmaisen mitta on täysi: juuri tuona lauantaiaamuna hän tekee stopin. Kaikkina muina päivänä hän on mennyt mukisematta kouluun, mutta juuri tuona aamuna hän kieltäytyy lähtemästä ryhmänsä mukaan. Juuri tuona päivänä, kun Isä kisaa jääkiekossa, kun Äitiä kutsuvat työtehtävät ja kun nuorimmainen saisi puhua ihan omalla äidinkielellään! Kuopus takertuu Äidin reiteen. Lapsi sylissään Äiti raahautuu töihin.

 

Seuraavalla viikolla kuopus kipittää taas kiltisti ja mukisematta englanninkieliseen päiväkotiinsa. Saapuessaan halaa opettajansa ja käpertyy tyytyväisenä tämän kainaloon. Päivän päätteeksi vilkuttaa opettajilleen ja lähtee aurinkoisesti hymyillen kotiin.

 

**

 

Muutaman päivän ajan Äiti odottelee koululla päiväkodin päättymistä, mutta sen jälkeen on aika kokeilla Nelosen matkustamista koulubussilla ilman saattajaa. Äiti ohjeistaa isoveljen istumaan pikkuveljen viereen ja auttamaan tämän bussista ulos. Tädit kyllä huolehtivat päiväkotilaisista viemällä nämä oikeaan paikkaan.

 

Kuopus kiipeää reippaana poikana isoveljen edellä bussiin. Äiti vilkuttaa lapsilleen hyvästiksi ja juoksee kotiin muuttomiehiä vastaan. Kuorma Suomesta saapuu ja muuttomiesten ja –naisen sekä ayin kanssa laatikot puretaan parissa tunnissa (ei tosin mihinkään järjestykseen). Muuttomiehet lähtevät ja Äiti jää ayin kanssa järjestelemään tavaroita paikoilleen. Hetken päästä puhelin soi: ”Onko teillä aikomus hakea lapsenne?” Taloyhtiön portilla odottaa tädin kanssa bussilastillinen päiväkotilapsia, jotta se yksi unohtunut reppana noudettaisiin.

Tällä kertaa mukaan on pakattu kunnon miehekkäät eväät. Ei mitään patukoita!
 

Joka-aamuiset treffit: koulubussia odotellaan

 

 

Muuttokuormaa odotellessa: onneksi se ei sentään tullut tässä kyydissä...

 

 

Vaatelaatikot makkarissa täysinä...

 

ja purettuina!

 

Sirpaleet tuovat kuulemma onnea, mutta pitikö juuri häälahjojen särkyä :(

 

Ahertamisen tulosta

 

**

Onneksi torstaina alkaa pitkä viikonloppu, koska Kiinassa vietetään Victory Daytä, sodan päättymisen 70-vuotismuistopäivää. Yhden päivän Äiti lepää, toisen kirjoittaa. Kolmas ja neljäs päivä kuluvatkin kolmen lapsen koululäksyjen parissa. Kyseinen sunnuntai on jo Kiinassa työpäivä, ja siksi Isäkin tekee koko päivän töitä toimistossa.

 

Illalla Äiti pohtii, voiko sitä kutsua laatuajaksi lapsen kanssa, jos koko päivän auttaa ysiluokkalaista löytämään runoanalyysin salat, hikeä ja kyyneliä kaihtamatta. Ja sitä ennen on tehnyt lasten kanssa tehtäviä molemmilla kotimaisilla sekä neuvonut biologiaa ja matematiikka vierailla kielillä. Kun Isä palaa toimistosta, tehdään vaihto: loppuillan tytär ja Isä istuvat yhdessä fysiikan kirjojen ääressä.

 

Lasten mentyä nukkumaan Äiti ja Isä yhdessä huokaavat: ”Enää vain kuusi päivää jäljellä ennen seuraavaa viikonloppua!” (onhan tuleva lauantai taas Suomi-koulupäivä…)

 

Ja Kolmonenkin saa ensimmäiset läksynsä koulusta vasta ensi viikolla…

 

 

Nuorempien koulun kampus on kuin kartano metsästysmaineen

 

 

 

 

Toinen vuotuisista koulun juhlista, jonka vanhemmat ja opet järjestävät yhdessä lasten ja perheiden iloksi

 

 

 

Kuka sen aasin hännän vie? 

  

Hyppy hyppy, veteen!

 

Mikäs sitä on uidessa vaatteet päällä, kun lämmintä on 30 astetta

 

Ilta hämärtyy kartanon, öö koulun mailla