Paraikaa parasta Pekingissä

 

Kuukausi on vierähtänyt paluustamme Pekingiin ja nyt tuntuu niin hyvältä olla täällä. Voi kunpa voisin jäädä tänne useaksi vuodeksi. Mutta miksi elämä on niin ihanaa maassa, jossa ei ole yhteistä kieltä ihmisten kanssa, jossa jokapäiväinen elämä on vaikeampaa kuin Suomessa ja jossa joutuu pohtimaan terveytensä puolesta?

Ensinnäkin ihania ovat ihmiset. Ihmisten hymyt. Vaikkeivät kiinalaiset ole kuin thaimaalaiset, aina sädehtimässä hymystä, saa heistä kuitenkin yleensä aina puristettua jonkinlaisen hymyn. Jopa naapurin varakkaalta virkamieheltä, joka kulkee aina nokka pystyssä, saan aina vastaukseksi hymyn, kunhan ensin itse tervehdin häntä iloisesti. Lieneekö siis asiaa, joka ei Kiinassa ratkeaisi hymyllä? Jopa riita huijarikauppiaan kanssa on syytä päättää hymyyn, jotta kehtaa tulla toistekin ja kenties tuolla kerralla myyjäkin muistaa, ettei tätä asiakasta kannata yrittää…

Pekingiläinen ruoka on ookoota, vaikkei lähimainkaan parasta syömäämme kiinalaista (singaporelaista ei voita mikään). Pekingiläinen ruoka on nimittäin vähämausteista ja lilluu paksussa öljyssä. Joskus ayi kuitenkin yllättää, kokeilee uusia reseptejä ja valmistaa ruokaa lähes singaporelaisittain: vähemmän öljyä, enemmän tulisuutta. Se on IHANAA. Mutta paikallista katuruokaa, jiān bingejä, tulen vielä kaipaamaan. Kuten nyt vesi kielellä kaipailen singaporelaisia herkkuja.

Kiinalaista arkkitehtuuria rakastan. Joka kerta, kun katselen keskiaikaisia kiviseiniä, sini-vihreitä kattoleikkauksia, koristeellisia maalauksia, eläinfiguureja katoilla, sisimmässäni läikehtii. Kuinka kaunista ja taidokasta. Aivan toista kuin japanilainen ja skandinaavinen yksinkertaisen alkeellinen, ruskeasävyisen ankea arkkitehtuuri. Oikeasti - pitääkö joku sellaisesta?



 


Onnellinen olen siitä, että saan kasvattaa lapseni turvallisessa ympäristössä. Täällä tunnen heidän olevan yhtä turvassa kuin Suomessa, vailla pelkoa siitä, että joku haluaisi heille pahaa. Saksalainen tuttavani sanoi kerran, ettei hän ikinä voisi päästää lapsiaan liikkumaan yhtä vapaasti Kölnissä kuin täällä. Toisaalta turvallisuudentunteeni johtuu (kiinalaisten tuttavieni mukaan) siitä, että lapsemme ovat vaaleatukkaisia, heitä on vaikeampi kaapata kuin täkäläisiä lapsia. Sellaista kuulemma tapahtuu, joten onneksi en pysty lukemaan uutisia. Toisaalta compoudimme turvallisten muurien sisällä on jopa kuusivuotias kuopuksemme vapaampi liikkumaan itsekseen kuin samankokoisella alueella kotonamme pääkaupunkiseudulla.  

Ihanaa on seurata, kuinka lasten kielitaito kehittyy. Kuinka sujuvasti he jo puhuvat yhtä tai kahta vierasta kieltä, pian myös kolmatta. Ja kuinka paljon on oma kielitaitoni kehittynyt täällä asuessamme. Täällä pääsen oikeasti käyttämään vieraita kieliä (toisin kuin Suomessa), täällä käytän päivittäin neljääkin vierasta kieltä, pahimmillaan - tai parhaimmillaan - kaikkia jopa tunnin sisään. 

Kaikkein parasta Pekingissä on kuitenkin pitkä, lämmin kesä, joka alkaa huhtikuusta ja jatkuu pitkälle lokakuulle. Välissä on kuuma kausi, jolloin lämpötila nousee 40 asteeseen, hiki virtaa ja ulkomaalaiset pakenevat kotimaihinsa. Kesän parasta aikaa lienee syyskuu, jolloin sää on trooppinen, päivisin on helteistä ja iltaisin miellyttävän lämmin terassisää, jolloin lämpötila jää suomalaisittain hellerajan tuntumaan. Eikä pihammekaan ole enää sakeana hyttysistä. Missään en nimittäin ole nähnyt niin paljon inisijöitä kuin viime juhannuksena takapihallamme Pekingissä, jolloin hyttysspraystä, -savuista ja tuulettimesta huolimatta itikat ajoivat raavaat miesvieraamme sisätiloihin. Meitä jäi vain kaksi rohkeaa naista uhmaamaan pihalle itikka-armeijan hyökkäystä.

Aurinkolaseille on täällä käyttöä ympäri vuoden, joten kartutin taas hieman varastoani täkäläisillä ”tupperware-kutsuilla”. Muovikippojen ja lastenvaatteiden sijaan näillä kotikutsuilla myydään rillejä. Valokuvieni perusteella tuskin on jäänyt kenellekään epäselväksi, että olen aurinkolasien suurkuluttaja. Vaihdan niitä siinä missä toiset naiset kai vaihtavat laukkujaan - asun mukaan. Ilman laseja saan päänsärkyä kirkkaassa paisteessa, joten käsilaukussa pitää aina olla yhdet kaiken varalta. Ja kuinkas muuten voisin olla pitää blogia incognito. Seuraava tarvehankinta onkin jo tiedossani: silmälasiteline eteisen pöydälle! Siitä olisi sitten helppo napata mukaan asuun passeli asuste lähtiessäni. Aikaisemmin olivat kaikkialle leviävät popot päänvaivamme, siitä huolimatta että kuopus kovin yritti järjestellä niitä siisteihin riveihin. Mutta nyt on tossukaaos hallinnassa – kiitos kenkätelineen, joka löytyi viimein etsinnän jälkeen.

 

Syksyllä siirsin työhuoneeni patiolle. Keväällä käytettynä ostamamme terassikalusteet ovat olleet erittäin kovassa käytössä, vaikka Isä tuolloin pitikin ostosta täysin turhana. Miksi turhaan viettää aikaansa sisällä, kun voi olla ulkonakin. Lasten mielestä ulkoilu on yliarvostettua: ”Äiti, eivät kaikki suomalaiset halua syödä ulkona, vaikka sinä niin väitätkin. Se on stereotypiaa…” Yritä siinä sitten selittää lapsille vitsiä suomalaisten juhannuksenvietosta: ”palanutta makkaraa kaatosateessa palttoot päällä pihamaalla, hyttysten syötävänä”. Eivät he ymmärrä vaan kiikuttavat lautasensa sisään.

 

Hesarin ohje kylmäuutetun kahvin valmistamiseksi löytyy täältä.

Kummituksia ja muumeja Pekingissä

Oopperan kummitus saapui Helsinkiin. Äiti olisi halunnut nähdä musikaalin, mutta Kansallisoopperan aikataulu ei käynyt yksiin Äidin aikataulun kanssa. Niinpä riemu oli rajaton hänen huomatessaan syksyllä musikaalia esitettävän Pekingissä. Lontoosta käsin Aasiaa valloittava kierros pysähtyisi kokonaiseksi kuukaudeksi Kiinan pääkaupunkiin.

 

 

Jo joulukuussa tilattiin liput netin kautta. Lippujen varaaminen tapahtui englanniksi, maksaminen kiinaksi. Yhdessä Äiti, Isä ja Nokian käännösohjelma tulkitsivat kiinankielistä tekstiä. Näin he onnistuivat hankkimaan liput, ja muutamassa päivässä ne toimitettiin kotiin postitse. Ennätti Äiti tosin jo hermoilla lippujen katoamisesta, kunnes hän eräänä päivänä löysi työpöydältään paperipinon keskeltä avaamattoman kirjekuoren. Täti oli tyhjentänyt postilaatikon ja saman tien suorinut saapuneen postin pois. Taisihan kyseessä olla ensimmäinen kerta, kun postilaatikossa oli jotain muutakin kuin mainoksia…

Liput olivat järkyttävän kalliit eivätkä silti edes parhaille paikoille (kalleimmat olisivat maksaneet kaksin verroin). Siitä huolimatta kaikki näytökset olivat loppuunmyytyjä viimeistä paikkaa myöten. Länsimainen ooppera, musikaalit ja teatteri ovat nimittäin Pekingissä hyvin harvinaisia vieraita. Baletti on selvästi enemmän pääkaupunkiseudun kiinalaisten mieleen, koska ulkomaalaisia balettiryhmiä näyttäisi vierailevan Pekingissä joka kuukausi. Ja kiinalaista oopperaa on tarjolla jopa päivittäin. Sen sijaan oman lajinsa edustajista Oopperan kummitus näyttäisi olevan ainoa laatuaan koko tänä talvena, joten ihmekös tuo, että se oli kovin haluttu.

Etukäteen Äiti tilasi vuokra-auton ja kuskin, mutta unohti varmistaa hinnan. Olihan autojen omistaja sentään ystävän tuttu; ystävä oli jo kerran sopinut tämän kanssa Äidin puolesta rahasummasta ja Äidille kehunut tämän todella mukavaksi. Näytöksen aamuna Äiti varmuuden vuoksi vielä lähetti miehelle viestin ja kysyi maksun suuruudesta. Hänen vastaukseksi saamansa summa oli paljon odotettua korkeampi. Näin hän taas oppi, ettei Kiinassa koskaan pidä luottaa myyjän ”mukavuuteen”, aina pitää sopia etukäteen ja muistaa myös tinkiä. Hän kirjoitti takaisinpäin: ”Kallista. Toinen kuskini maksaa 80 rmb/tunti… .” Perään hän liitti hämmästynyttä ilmettä kuvaavan hymiön: :o. Vähän ajan päästä puhelin piippasi vastauksen: ”OK!”

Kahta tuntia ennen näytöksen alkamista Äiti nousi autoon kolmine lapsineen. Naapurin suomalaisäiti ja tämän aikuinen tytär liittyivät seuraan, ja renkinä toimiva kuski lähti ajamaan toiselle puolen Pekingiä. Aikaa piti olla varmuuden vuoksi varattuna runsaasti, mutta jälleen kerran matka kesti odotettua pidempään: puolitoista tuntia. Välipalaa haukkaamaan he eivät enää ennättäneet. Kuljettaja ei tuntenut paikkaa ja jätti heidät väärän talon eteen, sillä teatterirakennus on aivan upouusi, avattu vasta reilu kuukausi sitten eikä Googlen karttakaan tunne sitä. Teatterin edessä parveili miehiä setelinippuja heilutellen ja piàota huudellen. He halusivat ostaa ja myydä lippuja. Jälkeenpäin Äiti kuuli, että tällainen lipuilla keinottelu on aivan yleistä Kiinassa. Keinottelijat ostavat heti liput loppuun ja myyvät niitä kalliilla eteenpäin. Mielessään Äiti pohti, paljonkohan hän olisi joutunut pulittamaan lipuista mustan pörssin kautta.

Väärä (mutta komeampi) teatteritalo

 

 

Oikean teatterin aulassa

 

Teatteriin mennään sisään turvatarkastuksen kautta. Laukut läpivalaistaan ja ihmiset tarkistetaan metallinpaljastimilla kuten metrossa tai lentokentällä (ja Kielletyssä kaupungissa). Vesipullojakaan ei saa viedä sisään. Kun Äiti näytti lippuja lipuntarkastajalle ja kysyi, ovatko heidän istumapaikkansa vasemmalla vai oikealla, tämä katsoi Äitiä hämmästyneenä: ”Salissa 11”. Eikö Äiti osaa lukea?

Äiti muistaa vielä teatteriesitykset Singaporen ajoilta: kuinka paikalliset saapuivat esitykseen kesken näytännön, ostoskassit mukanaan, vastasivat puhelimiinsa ja söivät salissa eväitään, ja lopuksi poistuivat taas kesken kaiken. Vähän vastaavaa käytöstä hämmästeli Äiti pari vuotta sitten käydessään tyttärensä kanssa katsomassa musikaalia Lontoossa. Kiinalaiseen piittaamattomuuteen liikenteessä ja suomalaisiin muodollisempiin teatteritapoihin tottuneena oli Äiti tälläkin kerralla varautunut kummastelemaan kiinalaisten outoja tapoja (tai niiden puutetta), mutta hän joutuikin hämmästymään täysin päinvastaisesta. Saliin ei saanut tuoda ruokaa ja juomaa, ajoissa oli tultava päästäkseen sisään (tosin mattimyöhäisiä mahdollisesti päästettiin sisään tietyin väliajoin), kännykän äänettömyydestä muistutettiin ja siitä katsojat myös selvästi pitivät huolta. Ainoa asia, missä säännöistä piittaamattomuus näkyi, liittyi valokuvien ottamiseen. Näytöksen kuvaaminen oli ehdottomasti kiellettyä, mutta kuvia räpsittiin jatkuvasti. Sen vuoksi yleisön joukossa liikkui vartijoita, jotka tökkivät kännyköitä punaisella laservalolla, sokaisivat sen avulla näytön. Kännyköiden käytön erotti selvästi pimeässä salissa loistavien punaisten laserviivojen ansiosta. Seuralaisiltaan Äiti kuuli tämän olevan tavallinen käytäntö Pekingin teattereissa.
 

Lavasteet 1. näytöksen alussa

 

Lavasteet väliajan jälkeen

 

Se hetki oli henkeäsalpaava, kun tämä kruunu nousi ylös -
ja kun se putosi

 

Kun he väliajalla poistuivat salista, saivat he mukaansa laput, joilla pääsisivät palaamaan takaisin. Teatterista ei löytynyt suurta ravintolaa tai käytäviltä pitkiä tarjoilupöytiä kuten Suomessa, vaan ainoastaan nurkkauksesta pikkuruinen coffee shop, jonne he nälissään suunnistivat. Hinnat olivat yhtä kalliit kuin Suomessa, kakunpalat ja sandwichit muoviin käärittyjä ja kahvi tarjoiltiin paperimukeista. Pöytiä ei ollut vaan tarjoilut nautittiin käytävällä seisten. Mutta jälleen kerran Äiti joutui hämmästymään. Kiinalaiseen jonotuskulttuuriin eli jonojen puutteeseen, etuiluun, ryysimiseen ja tönimiseen tottuneena hän kummasteli viivasuoria jonoja. Kaikki kahvilan asiakkaat asettuivat peräkkäin suoriin jonoihin kassojen eteen ja odottivat kiltisti vuoroaan. Kuuna päivänä ei Äiti ole nähnyt väliajalla suomalaisessa teatterissa yhtä selkeätä jonotuskäytäntöä.

Aina jollakulla on lukemista mukana

 

 

 

Paluumatka kesti jälleen puolitoista tuntia ja kuski veloitti sovitun: 80 rämpylää tunnilta. Satasia vähemmän kuin isäntänsä oli alun perin pyytänyt.

Entä millainen oli itse esitys? Sanalla sanoen upea! Vielä viikkoa myöhemmin vanhimmat lapset kuuntelevat Youtubesta kappaleita Oopperan kummituksesta, hyräilevät niitä itsekseen ja etsivät netistä tietoa musikaalista ja samannimisestä elokuvasta. Näytöksestä heidän mukaansa lähti musikaali dvd:nä. Ainoastaan Kolmonen ei ole innoissaan, häntä pelotti esityksessä ja silloin hän käpertyi turvaan isonsiskon kainaloon. Vaisuna ja sanaakaan väliin sanomatta hän myöhemmin kuuntelee sivusta isompien sisarusten intoilua.

Myös kuopus, jota ei otettu mukaan esitykseen, seuraa keskustelua vierestä vaisuna. Aihe samanaikaisesti kiinnostaa ja pelottaa. Yhä uudelleen ja uudelleen hän haluaa katsoa kuvia lavasteista. Ja kummituksesta…

Kuopus haluaa katsella kuvia kummituksesta
uudelleen ja uudelleen

 

 

**

Myös muumit saapuivat Pekingiin. Svenska Teatern yhdessä paikallisen teatterin kanssa loi näytöksen, jossa suomalainen näytelmä Kungen i Mumindalen esitettiin kiinaksi. Äiti olisi tahtonut viedä nuorimmaisensa katsomaan sitä, mutta kuopus ei itse halunnut. Muumien sijaan hän valitsi ennemmin luistelun…

Itämaan sietäjän joulu



Hóu hóu - tietää se pukkikin että pian alkaa apinan (hóu) vuosi.

 

Joka toinen yö tonttu hiippaili sisään ja piilotti pienen yllätyksen lasten joulukalenteriin. Joka toinen yö se unohti tulla tai ei kiireiltään ehtinyt ajoissa. Taisi olla kyseessä se sama hajamielinen tonttu, joka vuosikausia vieraili Suomen kodissakin – aina silloin kun muisti.

Aamuisin lapset ryntäsivät kurkistamaan kalenteriin ja pettyivät sen ollessa tyhjä. Jossain vaiheessa päivää tonttu muisti tehtävänsä ja hiippaili sisään pelkäämättä talossa liikkuvia ihmisiä. Kukaan ei koskaan nähnyt sitä. 

Kankainen joulukalenteri oli ripustettu portaikkoon roikkumaan sen jälkeen, kun Äiti oli tuloksetta etsinyt valmiskalenteria joka puolelta Pekingiä. ”Mun kaveri sai suklaakalenterin, sen äiti toi sille”, oli kuopus tiedottanut erään Suomi-koulukerran jälkeen. Jotakuta oli siis onnistanut. Mutta kuopus ja sisarukset saivat tyytyä käsintehtyyn perinnekalenteriin, jonka Äiti oli tilannut esikoisen ollessa pieni ja jota lapset pitivät tylsänä, ”koska tonttu aina unohtelee…”

Toisinaan tonttu kyllä muisti tulla yöllä, mutta jätti luukkuun pelkän vihjeen, mikäli tuliainen oli liian suuri mahtuakseen kalenterin pieneen taskuun. Toisinaan tuliainen oli niin kummallisessa paikassa, ettei Täti edes tajunnut sitä yllätykseksi lapsille, vaan siivotessaan suori pois. Tällöin lapset kovinkin ihmettelivät vihjettä ja soittivat lopulta Isällekin, jospa tämä osaisi ratkaista arvoituksen. Näinä iltoina tonttu joutui piipahtamaan talossa uudelleen.

Eräänä päivänä Isä kysyi kuopukselta, mitä tonttu oli tuonut. Kuopus vei Isän keittiöön, veti erään alalaatikon auki ja osoitti: ”Tällaisia suklaita!”

”Taas tonttu unohti”, huokaisi kuopus roikkuen Äidin jalassa, kun tämä oli lähdössä torille ostamaan joulukalaa. Kolmen viikon jälkeen lapsi oli jo tottunut hiippalakkisen hajamielisyyteen. Aikainen lintu madon nappaa ja ensimmäinen asiakas parhaat kalat päältä, joten Äidillä oli jo kiire hyvästellä lapset. Vastaheränneinä nämä istuivat vielä pyjamissaan ruokapöydän ääressä syömässä aamupalaansa. Heidän ympärillään hääri Täti keittiötä siivoamassa. Vielä kerran Äiti pyörähti sisään hoitamaan jotain unohtunutta, ja Tätiä nauratti seuratessaan vierestä Äidin poukkoilua. Sulkiessaan ulko-oven Äiti kuuli kuopuksen ilonkiljahdukset. Tämä oli käynyt tarkistamassa kalenterin tilanteen uudelleen ja todennut tontun onnistuneen jälleen kerran hiippailemaan sisään kenenkään huomaamatta ja piilottamaan luukkuun suklaata.

 

**

Aatonaattona Äiti nukkui pitkään, koska illalla salaiset jouluvalmistelut olivat venyneet myöhään. Äidin saapuessa alakertaan oli Täti hyörinyt talossa jo pari tuntia ja oli kovin hermostunut. ”Lämmityslaite vuotaa”, touhotti hän ja veti Äidin katsomaan autotallin perälle pannuhuonenurkkaukseen. Putken halkeamasta suihkusi vettä ja Täti kertoi tyhjentäneensä sen alla olevan vadin jo kertaalleen tunnin aikana. Hän työnsi Äidin puhelimen luo ja käski soittaa taloyhtiön toimistoon, managementiin. Äiti soitti ja sai kuulla yhteyshenkilönsä Helenin olevan tavoittamattomissa. Täti nappasi luurin Äidin kädestä ja pajatti kiinaa. Vaikka Äiti ei ymmärtänyt, mitä tämä sanoi, puheen kiihkeydestä päätellen Täti oli hyvin kiukkuinen. Puhelun päätyttyä Äitikin sai moitteet osakseen. Kaikkea Äiti ei ymmärtänyt, mutta nähtävästi Tädin edellinen suomalaisemäntä olisi antanut managementin kuulla kunniansa. ”You are so - hăo”, puuskahti Täti viimeiseksi ja taputti Äitiä olkapäälle ja hävisi töihinsä rauhoittumaan. Hăo - Äiti arveli sen tässä tilanteessa tarkoittavan, että hän on aivan liian kiltti, pitäisi olla tiukempi. Mutta eihän Äidin tarvitse. Hänellähän on ayi, Täti, joka pitää huolta.

Ei mennyt kuin hetki ja ovikello soi. Korjausmies kävi tarkistamassa tilanteen toivottomuuden, pani samalla merkille ulko-oven kahvankin olevan rikki (siitä oli soitettu managementiin jo edellisenä päivänä, mutta edelleenkin tänä päivänä se on korjaamatta).

Äiti soitti Isälle ja Isä pani kiukkuisen viestin vuokranantajan välittäjälle. Sille samalle, joka previsiitillä esitteli Äidille ja Isälle asuntoja eikä ole enää suostunut näyttämään heille naamaansakaan kevään huonekalusotkun jälkeen. Sama putki oli ollut rikki jo vuoden päivät, valuttanut vettä lattialle jo edellisenä talvena, jolloin Isä asui talossa yksinään. Silloin management oli vuokranantajan puolesta ehdottanut, että korjataan putki kesällä, koska silloin lämmitys on joka tapauksessa kytketty pois päältä. Kesällä putkea oli käyty ihmettelemässä ja väitetty Isälle homman olevan hoidossa, että putki olisi vaihdettu. Niin kuin yleensä hommat hoidetaan Kiinassa, väitetään, että olisi korjattu, vaikkei mitään ole tehty. Ja lykätään ja lykätään, kunnes viimein pettää... Ja nyt putki sitten petti, juuri jouluaaton aattona. ”Kiinnostaako teitä vuokrasopimuksen uusiminen”, varoitteli Isä välittäjää ja vuokraemäntää viestissään.

Iltapäivällä Äidin väsätessä joululaatikoita ja Tädin lopetellessa työpäiväänsä soi ovikello uudelleen. Nyt tuli paikalle erikoiskorjausmies. Mies katsoi putkea, pudisteli päätään ja totesi, että tämähän voi räjähtää. Silloin Äidille tuli kiire soittaa managementiin. Helen ymmärsi, että hänen kotiinlähtönsä voisi viivästyä, sillä nyt oli tosi kyseessä. Parin tunnin päästä vesikierto oli katkaistu ja kaikki patterit tyhjennetty. Onneksi Äiti oli paistanut joululaatikoita uunissa koko päivän, sillä muutoin talossa olisi ollut illalla jääkylmä. Sillä vaikka heillä pitäisi olla useampi lämmönlähde, niitä ei voi käyttää. Ilmanlaadun ollessa huono ei voi lämmittää ilmastoinnin avulla, koska se ottaa ilman ulkoa, sitä saasteista ilmaa. Ja nyt on ilmanlaatu ollut jo viikon ajan todella surkea, edellisenä viikonloppuna viranomaiset olivat julistaneet savusumun vuoksi historian toisen red alertin, punaisen varoituksen, neljäksi päiväksi Pekingiin. Lattialämmitys puolestaan on niin tukossa, ettei se liene toiminut enää vuosiin. Samoin on pattereistakin suurin osa aivan tukossa. Ne eivät enää kelpaa kuin asunnon markkinointiin uusille hyväuskoisille vuokralaisille…

Paria tuntia myöhemmin korjaaja tuli kertomaan: ”Hăo!” Nyt on hyvä. Korjattu.

**

Ensin joulupukin ei pitänyt tulla kuin vasta joulupäivän vastaisena yönä. Tämä oli isosiskon idea ja hän oli saanut pikkusisarukset innostumaan ajatuksestaan. Kuopuskin oli sitä mieltä, että pukki tulee yöllä savupiipusta. Paria päivää ennen joulua Äiti vielä varmisti pienimmäiseltä, onko tämä varmasti sitä mieltä, ettei halua nähdä pukkia tänä vuonna. Kuopus oli hetken mietteissään ja totesi sitten hiljaa: ”Kyllä mä sittenkin haluaisin halata joulupukkia.” Isosisko esitti vastalauseita, mutta Äiti toivoi tontun kuulevan pienen pojan hiljaisen toivomuksen.

Ja tonttu kuuli. Seuraavana päivänä tuulen puhaltaessa hetkellisesti savusumun muualle ja auringon paistaessa siniseltä taivaalta heilahti ikkunan takana pukin punainen viitta ja valkoinen parta. Kuopuksen toive toteutui: hän sai halata pukkia - jopa kolme kertaa. Pukin lähdettyä kului viisi minuuttia ja kuopus oli repinyt kaikki pakettinsa auki. Kirjojen päällä repsotti vielä puoliksi revitty lahjapaperi, sisältöä oli vain kurkistettu. Kakkoselle pukki toi paksun kirjekuoren Suomesta, pojan kaikki vanhat luokkakaverit olivat kirjoittaneet hänelle kirjeitä, jotka opettaja oli pakannut yhteen isoon kuoreen. ”Paras joululahjani,” huokaisi Kakkonen haikeana.

 

Toive toteutettu

**

Jouluaattona ulkomaalaisten keskuudessa levisi poliisin tekemä tiedote länsimaisiin kohdistuneesta uhkauksesta. Sen mukaan joku aikoo joulupäivänä tehdä hyökkäyksen Sanlitunin suositulla ostos- ja ravintola-alueella, jossa jo kesällä joku sekopää-samurai vaani kiinalais-länsimaisia pariskuntia ja seivästi miekalla kuoliaaksi vaalean miehen kanssa kulkeneen nuoren kiinalaisnaisen. Motiivina oli vääränmaalainen poikaystävä tai tämän ihonväri. Tai se että "ne ulkomaalaiset vievät kaikki meidän naiset"...

 

 

Tällä kertaa todellista vaaraa tuskin on, sillä harvat Pekingiin jouluksi jääneet länkkärit haluavat nyt poistua kodeistaan. Sillä saasteet ovat kietoneet taas kaupungin sankkaan savusumuvaippaan.

Äiti ja Isä kantoivat lomalle lähteneiden naapurien kaksi ilmanpuhdistajaa olohuoneen nurkkaan. Neljä putsaria puhdistaa sisäilmaa, mutta tuloksetta. Alakerta vetää kuin seula, sillä se ottaa ilman ulkoa. Pekingissä pitäisi asua folioon käärityssä talossa ja moni varmaan asuukin, sillä muilla suomalaisilla vaikuttaa olevan kodeissaan paljon parempi sisäilma. Vuokraemännän lähettämästä ekspertistä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, kun hän viikko sitten kävi mittailemassa ilmanvaihtokanavien aukot. Piti hänen tehdä jokin suunnitelma suodattimien asentamisesta kanaviin, mutta hän otti ja lähti. Ja hävisi sen sileän tien!

Joulupäivänä Äiti pukee korkokengät jalkaan ja sytyttää ikkunalaudoille kynttilät. Isä tilkitsee kynnykset vessanmatoilla.

Puolen vuoden jälkeen perheen tekee mieli suomalaista ruokaa, vaikkei yksikään ruokalaji maistu samalle kuin Suomessa. Kuivattu tilli ei sovi graavikalan päälle, japanilaisesta ravintolasta ostettu mäti on valmiiksi suolattua ja maistuu liikaa merelle. Ikean silli ei puolestaan maistu millekään. Äidin ensimmäistä kertaa valmistamat laatikot olisivat muutoin onnistuneet, mutta imelletty perunalaatikko paloi päältä ja kuivui liikaa, kun taas porkkanalaatikkoon Äiti raastoi liikaa muskottipähkinää ja lantun puutteessa tehty bataatti-kyssäkaalilaatikko maistui muuten vain oudolle. Punainen kinkku oli sittenkin säilötty nitriitillä, vaikka Äiti ja Isä olivat sitä tilatessaan saksalaisessa lihakaupassa moneen kertaan varmistaneet haluavansa harmaasuolatun kinkun (siis ilman nitriittiä suolatun). Lihamittarin puutteessa (sellaisia ei Pekingin kaupoissa tunneta) kinkku päätyi joulupäivänä uudelleen uuniin. Ja senkin Äiti oppi, ettei rosolliin käytettävien punajuurien säilöntälientä kannata neilikan puutteessa maustaa tähtianiksella. Kyllä niitä neilikoita löytyy lopulta, kunhan vain malttaa odottaa,  siis noin viikkoa ennen joulua. Ja muitakin glögimausteita. Eli jos sitä nyt ostaisi varastoon, ei ehkä ensi vuonna tarvitsisi tuoda ihan kahtakymmentä Meiran pussia Suomesta...

Vaikka Äiti on viettänyt muutaman joulun poissa Suomesta, vain yhden ainoan kerran hän ei ole viettänyt suomalaista joulua juhlapäivinä. Esikoisen ollessa vuoden vanha söi perhe rosollit ja laatikot jo ennen joulua ja herkutteli aattona thaimaalaisella rannalla toisenlaisilla ruoilla. Suomalaiset ruoat ovat kuulunet aina Äidin joulupöytään, vietti hän juhlaa kotona Singaporessa tai ystävän luona Jakartassa. Kaksikymmentä vuotta sitten Merita-pankki tilasi ja Stockmann toimitti ruokia Singaporen suomalaisille. Äidin ja Isän vieraat toivat kotitekoisia laatikoita Suomesta, ja hyviltä ne maistuivat siitä huolimatta, että olivat seisoneet Frankfurtin lentokentällä vuorokauden matkalaukkujen matkustaessa eri koneella kuin niiden mukana matkustaneet vieraat. Harmaasuolattua kinkkua on Äiti metsästänyt ennenkin, yhtenä jouluna hän kyyditsi niitä takakontillisen Singaporen lentokentälle, jotta Sumatran Kerinchin suomalaiset paperikoneperheet saisivat possua muslimimaassa. 

 

 

Kotoisten joulumakujen kaipuussaan kokee Äiti ensimmäisen kerran Pekingissä pistoksen ikävää sydämessään. Se kestää ruokailun ajan.

Onneksi kadunkulmassa täti myy tuoreita kuumia kastanjoita, jotka maistuvat yhtä hyvälle kuin Suomessa eikä iso pussi maksa kuin pari euroa. Jouluruoka se on tämäkin!





Hälytys annettu – kaasunaamarit päähän

Pekingin saastearvot ylittävät uutiskynnyksen ympäri maailmaa, ja hallitus kehottaa kansalaisia pysyttelemään sisätiloissa. Samaan aikaan, kun pääministeri osallistuu ilmastokokoukseen, rypee pääkaupunki kaikkien aikojen pahimmassa kakkailmassa. Tai sitten mittauslaitteet ovat vuosien varrella kehittyneet ja ihmisistä on tullut tietoisempia kuin aikaisemmin. Pekingin julkiset air quality index - eli AQI-lukemat näyttivät eilen vain 600-700 tai "beyond index", mutta yksityiset ihmiset mittasivat reippaasti yli tuhannen arvoja (jossain päin Pekingiä väitetään mitatun jopa 2242). Kotien ilmanpuhdistuslaitteet huutavat täysillä, kun sisäilmaa filtteröidään puhtaaksi, ja uusinta uutta ovat nk. eggit eli munat, joilla mitataan sisäilmasta saastelukemia. Niitä vertaillaan toisten vanhempien kanssa Whatsappin kaltaisessa WeChatissä. Sosiaalinen media välittää tietoa tehokkaasti.  



Joka huoneessa on tällaiset ilmanpuhdistimet

 

"The egg"

Näin korkea sisäilma huolestuttaa

 

Tällä hetkellä tänäänkin on lukema meillä jo yli arvojen (beyond index) 

 

Eilinen virallinen tulos

 

 

WeChatissä jaettu kuva,lukemasta ei kuitenkaan ole varmistusta

 

 

 

Tällä hetkellä puhtain ilma ei eggin mukaan olekaan kotonamme vaan autossa. Nimittäin sen jälkeen kun isä osti autoonkin parinsadan euron puhdistuslaitteen. Nyt mietimme, pitäisikö meidän pakkautua autoon ja ajella iltaisin ympäri Pekingiä, nimittäin sen verran epäterveellistä on jopa kotimme sisäilma. Paradoksaalista sinänsä, koska yksi saastuttamisen suuri syy ovat nimenomaan autojen pakokaasut. Kivihiilen polton ja tehtaiden ohella. Ajelisimmeko siis ympäriinsä puhtaan ilman vuoksi ja saastuttaisimme ilmaa yhä lisää.

Onneksi yksityiskouluissa on luokissa puhdistimet. Toivoa sopii, että filttereitä myös vaihdetaan riittävän usein (ja sitähän ei tiedä). Puhdas ilma maksaa. Puhdistimet ovat kalliita, yksi hyvälaatuinen maksaa satoja euroja ja niitä tarvitaan useita tavalliseenkin kotiin. Filttereitä on vaihdettava kaksi kertaa vuodessa ja niillekin tulee hintaa. Suurimmalla osalla kiinalaisista ei ole varaa tällaisiin investointeihin ja tuskin myöskään tavallisilla kouluilla. Monissa kodeissa ja kouluissa elellään ja opiskellaan hengittäen juuri sitä samaa saasteista ilmaa kuin ulkonakin.

Lasten koulubusseissa ei suodattamia käsittääkseni ole, ja etenkin isommat lapset istuvat joka päivä bussissa parin tunnin ajan. Ostin heille kaikille kasvomaskit, sellaiset kankaiset naamasuojukset, joissa on filtteri. Ne ovat jopa ihan kauniita, mutta isommat lapset eivät suostu niitä käyttämään. ”Ne ovat niin tyhmännäköiset”, valittaa esikoinen. Näytän hänelle Youtubesta eurooppalaisia uutispätkiä, joissa varoitellaan ilmanlaadun seurauksista terveydelle, jonka seurauksena lapset murjottaen pukevat maskit kasvoilleen. Unohtamatta valittaa, että "mitäs toitte meidät tänne saasteiden keskelle". Onneksi muillakin lapsilla on samanlaiset, joten maskit saavat jäädä päähän.

Kuopus itkee ja tappelee vastaan, kun isä pukee hänelle naamarin päähän. Murjottaen hän kävelee se naamallaan bussille, mutta työntää sitä kädellään alaspäin, kohti leukaa. Nenä on paljaana, joten nostan hänen naamarinsa ylös paikoilleen. Useaan kertaan, sillä aina se jotenkin ”valahtaa” alas. Bussia odottelee lauma kummallisen näköistä väkeä, kaikilla kuonokopat kuin vesikauhuisilla koirilla. Toisilla on vielä tehokkaammat suojukset, ne muistuttavat jo kaasunaamareita ja ovat suorastaan pelottavia. Ovatko avaruusoliot soluttautuneet joukkoomme? Vai tuhotaanko meitä tietämättämme kaasulla? Aika maailmanlopulta ympärillämme näyttääkin, saasteverhon saartaessa meidät, peittäessä näkyvyytemme ja piilottaessa kaiken ympäriltämme synkkään ja toivottomaan harmauteen.

Alien mainoskuvassa, jonka löysin täältä

 

 

Kahdeksantoista vuotta sitten Borneon ja Sumatran kulotukset toivat Singaporeen sankan savusumun. Hazeksi sitä kutsuttiin, vaikka kaikkea muuta se oli kuin kevyttä usvaa, ennemminkin harmaata ja pahanhajuista sumua, joka teki auringosta aavemaisen oranssin tulipallon taivaalle. Silloin monet suomalaisetkin lähettivät lapsensa kotimaahan turvaan, vaikka kyse oli paljon lievemmästä asiasta ja ainoastaan parista viikosta. Pekingin saastehornasta ei tietääkseni ole kukaan vielä hypännyt sinivalkoisille siiville lähteäkseen pakoon. Vaikka myönnettävä on, että mieleeni se on jo juolahtanut. Etenkin kun sisäilmakin on noin huono.


Tänään isä tilkitsee ikkunanvälejä ja ovenrakoja. Ilmastointilaitteen lämmitys sammutetaan, koska se ottaa ilmaa ulkoa. Ennemmin siis palelemme pakkasessa kuin hengitämme huonoa ilmaa. Onneksi osassa huoneista on sentään lattialämmitys. Pattereista kun harva toimii – edelleenkään.

P.S. linkeistäni löytyy paljon hyvin kuvia savuverhoon peittyneestä Pekingistä.



Jälkikirjoitus 7.12.2015:

Seuraavana aamuna tuuli alkaa puhaltaa ja vie saasteet muiden murheeksi, Mongoliaan, Japaniin tai kenties Eurooppaan. Pekingin ilma puhdistuu. Makuuhuoneen oven avatessani panen jo merkille, ettei käytävässä haise savulta. Alakerrassa mittarin lukema todistaa havaintoni oikeaksi. Lukema on yön aikana laskenut neljään, ulkona indeksi näyttää 50, mikä pekingiläisittäin merkitsee erinomaista ilmaa, vaikka WHOn mukaan turvallisen raja on vain 25. Päivä on kirkas ja aurinkoinen, ihmisiä hymyilyttää jälleen. Melkein halaamme toisiamme onnellisina siitä, että voimme taas hengittää.

Viikkoa myöhemmin viranomaiset antavat taas oranssin varoituksen. Ja illalla nostaa sen korkeimpaan luokkaan punaiseen - ensimmäistä kertaa koskaan...

Milloinkohan paljon puhutusta ilmastopakolaisuudesta tulee täyttä totta?