Paraikaa parasta Pekingissä

 

Kuukausi on vierähtänyt paluustamme Pekingiin ja nyt tuntuu niin hyvältä olla täällä. Voi kunpa voisin jäädä tänne useaksi vuodeksi. Mutta miksi elämä on niin ihanaa maassa, jossa ei ole yhteistä kieltä ihmisten kanssa, jossa jokapäiväinen elämä on vaikeampaa kuin Suomessa ja jossa joutuu pohtimaan terveytensä puolesta?

Ensinnäkin ihania ovat ihmiset. Ihmisten hymyt. Vaikkeivät kiinalaiset ole kuin thaimaalaiset, aina sädehtimässä hymystä, saa heistä kuitenkin yleensä aina puristettua jonkinlaisen hymyn. Jopa naapurin varakkaalta virkamieheltä, joka kulkee aina nokka pystyssä, saan aina vastaukseksi hymyn, kunhan ensin itse tervehdin häntä iloisesti. Lieneekö siis asiaa, joka ei Kiinassa ratkeaisi hymyllä? Jopa riita huijarikauppiaan kanssa on syytä päättää hymyyn, jotta kehtaa tulla toistekin ja kenties tuolla kerralla myyjäkin muistaa, ettei tätä asiakasta kannata yrittää…

Pekingiläinen ruoka on ookoota, vaikkei lähimainkaan parasta syömäämme kiinalaista (singaporelaista ei voita mikään). Pekingiläinen ruoka on nimittäin vähämausteista ja lilluu paksussa öljyssä. Joskus ayi kuitenkin yllättää, kokeilee uusia reseptejä ja valmistaa ruokaa lähes singaporelaisittain: vähemmän öljyä, enemmän tulisuutta. Se on IHANAA. Mutta paikallista katuruokaa, jiān bingejä, tulen vielä kaipaamaan. Kuten nyt vesi kielellä kaipailen singaporelaisia herkkuja.

Kiinalaista arkkitehtuuria rakastan. Joka kerta, kun katselen keskiaikaisia kiviseiniä, sini-vihreitä kattoleikkauksia, koristeellisia maalauksia, eläinfiguureja katoilla, sisimmässäni läikehtii. Kuinka kaunista ja taidokasta. Aivan toista kuin japanilainen ja skandinaavinen yksinkertaisen alkeellinen, ruskeasävyisen ankea arkkitehtuuri. Oikeasti - pitääkö joku sellaisesta?



 


Onnellinen olen siitä, että saan kasvattaa lapseni turvallisessa ympäristössä. Täällä tunnen heidän olevan yhtä turvassa kuin Suomessa, vailla pelkoa siitä, että joku haluaisi heille pahaa. Saksalainen tuttavani sanoi kerran, ettei hän ikinä voisi päästää lapsiaan liikkumaan yhtä vapaasti Kölnissä kuin täällä. Toisaalta turvallisuudentunteeni johtuu (kiinalaisten tuttavieni mukaan) siitä, että lapsemme ovat vaaleatukkaisia, heitä on vaikeampi kaapata kuin täkäläisiä lapsia. Sellaista kuulemma tapahtuu, joten onneksi en pysty lukemaan uutisia. Toisaalta compoudimme turvallisten muurien sisällä on jopa kuusivuotias kuopuksemme vapaampi liikkumaan itsekseen kuin samankokoisella alueella kotonamme pääkaupunkiseudulla.  

Ihanaa on seurata, kuinka lasten kielitaito kehittyy. Kuinka sujuvasti he jo puhuvat yhtä tai kahta vierasta kieltä, pian myös kolmatta. Ja kuinka paljon on oma kielitaitoni kehittynyt täällä asuessamme. Täällä pääsen oikeasti käyttämään vieraita kieliä (toisin kuin Suomessa), täällä käytän päivittäin neljääkin vierasta kieltä, pahimmillaan - tai parhaimmillaan - kaikkia jopa tunnin sisään. 

Kaikkein parasta Pekingissä on kuitenkin pitkä, lämmin kesä, joka alkaa huhtikuusta ja jatkuu pitkälle lokakuulle. Välissä on kuuma kausi, jolloin lämpötila nousee 40 asteeseen, hiki virtaa ja ulkomaalaiset pakenevat kotimaihinsa. Kesän parasta aikaa lienee syyskuu, jolloin sää on trooppinen, päivisin on helteistä ja iltaisin miellyttävän lämmin terassisää, jolloin lämpötila jää suomalaisittain hellerajan tuntumaan. Eikä pihammekaan ole enää sakeana hyttysistä. Missään en nimittäin ole nähnyt niin paljon inisijöitä kuin viime juhannuksena takapihallamme Pekingissä, jolloin hyttysspraystä, -savuista ja tuulettimesta huolimatta itikat ajoivat raavaat miesvieraamme sisätiloihin. Meitä jäi vain kaksi rohkeaa naista uhmaamaan pihalle itikka-armeijan hyökkäystä.

Aurinkolaseille on täällä käyttöä ympäri vuoden, joten kartutin taas hieman varastoani täkäläisillä ”tupperware-kutsuilla”. Muovikippojen ja lastenvaatteiden sijaan näillä kotikutsuilla myydään rillejä. Valokuvieni perusteella tuskin on jäänyt kenellekään epäselväksi, että olen aurinkolasien suurkuluttaja. Vaihdan niitä siinä missä toiset naiset kai vaihtavat laukkujaan - asun mukaan. Ilman laseja saan päänsärkyä kirkkaassa paisteessa, joten käsilaukussa pitää aina olla yhdet kaiken varalta. Ja kuinkas muuten voisin olla pitää blogia incognito. Seuraava tarvehankinta onkin jo tiedossani: silmälasiteline eteisen pöydälle! Siitä olisi sitten helppo napata mukaan asuun passeli asuste lähtiessäni. Aikaisemmin olivat kaikkialle leviävät popot päänvaivamme, siitä huolimatta että kuopus kovin yritti järjestellä niitä siisteihin riveihin. Mutta nyt on tossukaaos hallinnassa – kiitos kenkätelineen, joka löytyi viimein etsinnän jälkeen.

 

Syksyllä siirsin työhuoneeni patiolle. Keväällä käytettynä ostamamme terassikalusteet ovat olleet erittäin kovassa käytössä, vaikka Isä tuolloin pitikin ostosta täysin turhana. Miksi turhaan viettää aikaansa sisällä, kun voi olla ulkonakin. Lasten mielestä ulkoilu on yliarvostettua: ”Äiti, eivät kaikki suomalaiset halua syödä ulkona, vaikka sinä niin väitätkin. Se on stereotypiaa…” Yritä siinä sitten selittää lapsille vitsiä suomalaisten juhannuksenvietosta: ”palanutta makkaraa kaatosateessa palttoot päällä pihamaalla, hyttysten syötävänä”. Eivät he ymmärrä vaan kiikuttavat lautasensa sisään.

 

Hesarin ohje kylmäuutetun kahvin valmistamiseksi löytyy täältä.