Työiloa

Lounashetki töiden jälkeen

 

 

 

Työstäni olen ollut hyvin vähäpuheinen. Niin kuin leikkipuistossa, harvaa täällä expattien leikkikentälläkään kiinnostaa, mitä joku tekee tai on ennen tehnyt työkseen.

 

Olen kuin joka paikan hanslankari opetusalalla. Viime vuonna opetin Pekingissä aikuisia kiinalaisia. Eurooppalaiset tutkinnot ovat kovassa kurssissa Kiinassa, joten tehtäväni oli varmistaa, että opiskelijoillani olisi valmiudet opiskella lännessä. Kielen lisäksi perehdytin opiskelijoita meikäläisiin opiskelu- ja oppimismetodeihin, jotka Kiinassa ovat hyvin erilaiset. Täällä opettaja on todellakin kingi, jota ei kyseenalaisteta eikä kritisoida, mutta jolta ei edes kysytä mitään. Sillä kysyminenhän olisi merkkinä siitä, ettei opettaja ole osannut opettaa kunnolla… Työ oli raskasta johtuen tiiviistä opiskeluputkesta ja pitkistä työmatkoistani, menihän minulla pelkästään jo työmatkoihin päivittäin 3,5 tuntia. Mutta samalla se oli mielenkiintoista ja silmät avaavaa, ja nyt on ihanaa saada seurata sivusta, kuinka opiskelijoitteni taival jatkuu Euroopassa – toivottavasti varmoin askelin.

Kurssini päättyi ennen lomia, joten tällä hetkellä nasevasti kuvattuna englanniksi olen between-the-jobs. Mikä ei kuitenkaan tarkoita löhöämistä laakereillani, vaan työskentelen osa-aikaisesti vapaaehtoisena samassa kansainvälisessä koulussa, jossa omat nuorimmaiseni opiskelevat. Tehtäväni on tasoittaa niiden vastamuuttaneiden lasten tietä, jotka eivät vielä osaa englantia ja joiden äidinkieltä puhun. Toimin siis avustajana ja tulkkina opettajan ja oppilaan välillä.

 Vielä tarkenee tehdä töitä pihalla :) 

Työni on unelmatyötä. En vain ole varma, kummasta nautin enemmän: Siitäkö että saan työskennellä yhdessä sekä erityis- että luokanopettajien kanssa, osallistua heidän mielenkiintoisiin projekteihinsa (vastaaviin, joita viime vuonna kuvailin blogissani useaan otteeseen) ja oppia itsekin koko ajan uutta.  

Vaiko se, että saan auttaa ihania lapsia alkuun siitä kurjuudessa, jossa he täysin ummikkoina seilaavat luokkansa mukana pysymättä perässä. Tajuamatta paljoakaan siitä mitä ympärillä tapahtuu. Teen tehtäviä heidän kanssaan ja nautin nähdessäni, kuinka onnellisia he ovat saadessaan suuria onnistumisen kokemuksia siitä pienestä ilosta, että he pystyvät samaan kuin muutkin luokan oppilaat. Askel askeleelta heidän englannintaitonsa karttuvat ja läsnäoloni käy tarpeettomaksi. Mutta on myös ihanaa olla heille ”äitihahmo”, huomata heidän ilahtuvan nähdessään minut. Kuten pienen ruotsalaispojan, jota ensimmäisenä päivänä lohdutin hänen itkiessään olkaani vasten ja joka nykyään aina ohimennen käy nykäisemässä minua hihasta.  

Lisäksi saan työskennellä monella kielellä, usein jopa yhtä aikaa. Samassa luokkahuoneessa vaihdan kieltä salamannopeasti suomen, ruotsin ja englannin välillä, ja yritän pysyä kärryillä, kuka ymmärtää mitäkin kieltä. Mistä johtuen puhun välillä opettajalle ruotsia ja kielitaidottomille oppilaille englantia. Minulle tämä on myös omien rajojeni (kykyjeni) kokeilemista, sillä vielä vuosi sitten Pekingiin tulessani oli kieleni kankea enkä pystynyt toimimaan samassa tilanteessa usealla kielellä. Nykyään Pekingin kansainvälisissä joukoissa venyn toisinaan puhumaan tunnin sisällä jopa viittäkin eri kieltä. Pitääpä siis varmasti dementian loitolla!

Jotta tekemiseni ei loppuisi kesken, olen jatkanut taas kiinanopintojani, kahtena ”vapaapäivänäni” viikossa.  Niin, ja onhan minulla myös osa-aikatyöni, se joka pitää viikonloppuni vireinä...