Yhtä asiaa en kuitenkaan ole vielä tehnyt koskaan aikaisemmin, mutta nyt on senkin aika: kirjabloggauksen!
Ensivisiitilläni Pekingiin näin lentokoneessa ruotsalaisen Jonas Jonassonin kirjaan perustuvan elokuvan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Hitaasti lämpenevä elokuva vaikutti ensin alkuun tylsältä ja olin jo vaihtaa leffaa, mutta puolisen tuntia katsottuani olin myyty sen huumorille.
Kun kirja ilmestyi muutama vuosi sitten, jäi nimi mieleen, muttei vakuuttanut. Ei, vaikka luin arvosteluja, joissa kirjaa ylistettiin hauskaksi. Vasta elokuvan nähtyäni ymmärsin, että tässä on kirja odottamassa minua.
Japanilaisessa kirjakaupassa Satavuotias tarttui jo käteeni, mutta jätin sen kauppaan. Päättelin, että tämän romaanin lukeminen englanniksi olisi sama kuin jos laulaisi Maamme-laulumme vieraalla kielellä. Keväällä sain lainaksi alkukielisen version Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann, ja sitä olen tavannut kuin raamattua - pitkään ja hartaasti. Vieraat sanat olivat vain ymmärtämisen hidaste, eivät este, varmistaessani, että taatusti tajusin kontekstin avulla jokaisen sanan ja tulkitsin lauseessa piilevän sarkasmin. Saksalainen kirjailijaystäväni ei yhdy ylistysvirsiini. Hän luki kirjasta viidenneksen ja jätti sen sitten kesken. Nähtävästi Jonassonin kieli ei taivu englanniksi, sillä hänen kuiva huumorinsa perustuu kielikuvilla ja sanajärjestyksellä leikkimiseen, monimutkaisesti punottuihin lauserakenteisiin. Ja ehkä meidän pohjoisen väen omalaatuiseen, synkkään huumorintajuumme. Luullakseni suomentajalla on ollut helpompi tehtävä, onhan meillä jo omasta takaa vastaavat Paasilinnamme ja Huovisemme.
Den bit av berättelsen Benny hade svårast med var det faktum att en person tagits av daga och därefter skickats på export. Men det hade ju varit en olycka, det hade det, även om spriten varit inblandad. Alkohol sysslade inte Benny med själv.
Så tänkte den nyanställde chauffören ännu ett varv och kom fram till att de femtio miljonerna säkert varit i fel händer från första början, att de kanske till och med skulle göra större nytta för mänskligheten nu. Dessutom kändes det inte lockande att saga upp sig redan första dagen på nya jobbet.
Jokin aika sitten kirjabloggari Tanin dekkariviikkopäivitys herätteli minut ruususenunestani. Tani totesi, ettei hän oikeastaan koskaan lue dekkareita. Mitäpä hän murhilla, kun maailma on muidenkin murheiden pesä. Mitä, onko oikeasti ihmisiä, jotka eivät lue dekkareita, ihmettelin minä. Milloin minä oikeastaan luen muunlaisia kirjoja, paitsi lastenkirjallisuutta? En koskaan. Paitsi, jos niiden huumori puhuttelee minua. Mutta toisaalta: ehkei tämä veijaritarina, jossa sivuosassa poliisi etsii kadonneita ruumiita, ole sittenkään kovin kaukana dekkarista.
Ruotsintaitoni parani huimasti kirjaa lukiessani, mistä on tällä hetkellä suurta hyötyä työssäni. Mikäli on uskomista amerikkalaisen kielitieteilijän ja pedagogin Stephen Krashenin väittämään, jonka mukaan vapaaehtoinen lukeminen on suorin tie kielitaidon ylimmälle tasolle, puhun varmaan muutaman Jonassonin romaanin jälkeen jo erittäin sujuvasti ruotsia. Toivossa elelen, ja sillä silmällä jo selailin Akateemisen ruotsinkielistä kaunokirjallisuutta viime kesänä.
Koska yleensä ennätän lukea vain työmatkoilla metrossa tai koulubussissa, meni minulla viitisen kuukautta lukea Hundraåringen sana sanalta ja lause lauseelta kannesta kanteen. Mutta vaiva oli sen väärti. Nyt yritän päättää, minkä aloittaisin seuraavaksi: kirjailijan seuraavat teokset, jotka tarttuivat kesälomalla mukaani Suomesta, vaiko Roope Lipastin Viimeiset polttarit? Vai lukisinko sittenkin vielä uudestaan Satavuotiaan?
Tänä iltana katsoin elokuvan uudestaan lasten kanssa. Nyt panen blogini jäähylle muutaman viikon ajaksi, sillä huomisaamuna lähden maailmalle, ja kun palaan, olen muutamaa seikkailua rikkaampi. Zàijiàn!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mukavaa jos jätät kommentin :)