Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Suomi 100 -ulkosuomalaisuus


Housewife2 haastoi ulkosuomalaiset blogissaan, ja vaikka ulkosuomalaisuuteni on jo päättynyt, päätin ottaa haasteen vastaan ja osallistua tähän Suomi 100 ulkosuomalaisuus –visaan. Näistä asioista olen tuskin puhunut blogissani ja tuleepa nyt pantua nekin ylös, ennen kuin unohdan J
 

Missä asut ja kuinka kauan olet asunut ulkomailla?

Asuin kaksi vuotta Pekingissä, josta palasimme heinäkuussa lopullisesti Suomeen. Sitä ennen olen kauan sitten elänyt pari vuotta ulkosuomalaisena Singaporessa sekä hetken Saksassa.

 
 Kuinka usein käyt Suomessa? Milloin viimeksi ja onko seuraava kerta jo tiedossa?

Muutimme Pekingiin kesällä 2015, ja ensimmäisen Pekingin vuoden aikana emme käyneet Suomessa kertaakaan, vaan palasimme kotimaahan vasta seuraavana kesänä. Toisen vuoden aikana kävin kaksi kertaa: jouluna ja helmikuussa.

 
Mitä kaipaat Suomesta?

Kaipasin kauppoja, joista saa helposti hankittua tarvitsemaamme tavaraa. Etenkään kunnollisia kenkiä lapsille ei Pekingistä löydy. Joitakin ruoka-aineita kaipasin myös. Etenkään talvista lempiruokaani paahdettuja juureksia ei Pekingissä pysty valmistamaan. Kaipasimme myös kalaa, jota söimme myös hyvin vähän, koska lähikaupassamme lohi oli tavattoman kallista ja sen hankkiminen halvemmalla torilta oli tuskatuttava operaatio, koska jouduimme aina tappelemaan kiinaksi huijaavan torimyyjän kanssa. Kiinan vesistöistä kalastettua kalaa ei edes tee mieli syödä.

 
Lempi-maisemasi Suomessa?

Kotiympäristömme Helsingissä sekä näkymä järvelle mökillä. Rakastan myös Helsingin keskustan vanhoja kortteleita.

 
Miten meinaat juhlia itsenäisyyspäivänä?

Pekingissä olisin varmaan juhlinut suurlähetystössä (mikäli suurlähetystö tänä vuonna suostuu kunnioittamaan oman maansa kansalaisia, jotka tekevät omalla elämällään suomalaisuutta, suomalaista kulttuuria ja tuotteita tutuksi Kiinassa). Olisimme myös eilen varmasti matkustaneet Shanghaihin juhlistamaan maamme itsenäisyyttä sikäläisten suomalaisten kanssa, kuten teimme viime vuonna. Viime yönä saimme viestin eräältä pekinginsuomalaisystävältämme, joka oli mukana tämänvuotisissa juhlissa. Innolla odotan myös Sannan päivitystä juhlista.

Sen sijaan vietänkin tänä vuonna juhlaa Helsingissä. Missä täällä, siitä kuulette myöhemmin lisää toisessa blogissani Hempeät hepeneet, hessaset hetaleet.

 
Mitä muotoilua teiltä löytyy ja onko jonkin esine tai astia, minkä haluaisit kotiisi tuoda Suomesta?

Pekingin kodissamme oli vain vähän suomalaista, lähinnä tarvekalua: Pentikin pyyhkeitä, Iittalan laseja ja Hackmanin haarukoita. Mariskooleja oli myös muutama. Rakkaat Muumi-mukini jätin Suomeen turvaan.


Mikä on rakkain tavara, minkä olet tuonut Suomesta?

Vaatteet ja kengät toimme Suomesta ja nehän ovat minulle kaikki rakkaita. Samoin lastenkirjat, joita salakuljetimme maahan vinot pinot. Kaikkein rakkain oli kuitenkin Lumi-laukkuni, joita minulla oli kaksin kappalein: toinen kevääksi ja kesäksi, toinen syksyyn ja talveen. Ostin ne ennen lähtöäni tyylikkyytensä, tilavuutensa ja värikkyytensä vuoksi, sekä viedäkseni jotain suomalaista muotia Pekingiin.


Mitä Suomalaista ruokaa rakastat?

Jouluruokia, etenkin kaloja. Ehkä rakkain on graavisiika ja sitähän en Kiinassa saanut. Meillä oli Kiinassa pakastin aina täynnä Vaasan ruispaloja, koska Kolmonen ei suostunut aamuisin syömään mitään muuta. Itse söin ensimmäiset ruispalat vasta viimeisten Kiinassa asumiemme viikkojen aikana sairastuttuani keuhkokuumeeseen. Tuolloin minulle maistui vain tulinen ruoka. Suomeen palattuamme hullaannuin tähän aamupalaleipään, jossa ruispalan päälle levitän margariinia, lisään siivuja vahvanmakuista ranskalaista juustoa ja tuoretta tomaattia sekä ripottelen päälle tulista chiliä ja koristelen tuoreella korianterilla. Nam.

Kiinassa söimme lähinnä kiinalaista ruokaa, lasten vuoksi tosin ayimme teki perjantaisin opettamiani länsiruokia, muun muassa seuraavia suomalaisruokia: lihapullia ja perunamuussia tai kaalilaatikkoa Ikean puolukkahillon kera, sekä makaronilaatikkoa.
 

Entä mitä Suomalaista ruokaa inhoat?

En taida inhota mitään. Jotkut ruoat ovat vähän liian mauttomia minun makuuni.

 
Minkälaista elämää viettäisit/viettäisitte, jos asuisittekin edelleen Suomessa? Tai miten se ehkä poikkeaisi nykytilanteesta?

Nyt asun taas Suomessa. Samalla lailla käymme töissä. Erona on, että ajan itse autolla töihin, niinä päivinä kun en mene bussilla. Lapset käyvät koulua, kävelevät tai kulkevat julkisilla busseilla, sen sijaan että koulubussi noutaisi heidät portilta. Petaan itse sänkyni ja mietimme, mitä syömme illalla. Syömme suomalaista ruokaa kiinalaisen sijasta.
 

Mitä pyydät aina lähettämään / tuomaan tuliaisiksi Suomesta?

Ruisleipää ja Fazerin suklaata. Jotain kausituotetta, kuten viime pääsiäisenä pyysimme mämmiä. Itse toin kesällä kasapäin glögimausteita, kardemummaa, rose- ja maustepippureita. Suomesta hankimme lomilla vaatteita ja kenkiä, lääkkeitä…


Mitä arvostat nykyään eniten Suomessa, mitä et ehkä osannut arvostaa ennen?

Jonottaminen ja siistit vessat.
 

Mikä Suomessa ärsyttää eniten?

Sateisuus ja kylmyys. Vieraiden kielten puute.

 
Mikä taas Suomessa on ihanampaa, kuin missään muualla?

Oma kielemme.

 

Suomalaisinta minussa on...

Joka kerta kun kuulen Lauri Tähkän laulavan Minun Suomeni –kappaleen, alan itkeä. Silloin tunnen suurta suomalaisuutta sydämessäni. Mielestäni se kertoo paljon siitä suomalaisuudesta, mitä minä koen: ulkosuomalaisena maailmalla ja maahanmuuttajalasten opettajana ulkomailla ja Suomessa.

 
Puolisoni/läheisen mielestä suomalaisinta minussa on...

 Tähän kysymykseen en osaa vastata.

 

Olen hävennyt Suomea/suomalaisia...

Joskus jotain junttikäytöstä.

 

Mitä nykyisen kotimaasi asukkaat tietävät Suomesta?

Pekingissä tiedettiin parhaiten, että Suomi on puhdas maa sekä että meillä on korkeatasoinen koulu.

 
Kerron aina Suomesta...

Että meillä on siistit kadut ja puhdas luonto sekä turvallista.
 

Kuinka usein puhut Suomea?

Lasten kanssa puhuin enimmäkseen suomea. Suomea puhuin myös Suomi-koulussa sekä suomalaiskavereitteni kanssa. Enemmän kuitenkin näin muunkielisiä ystäviä ja puhuin paljon saksaa, ruotsia ja kiinaa, töissä englantia.


Mikä on mielestäsi Suomen kielen kaunein sana?

Enpä ole ajatellut. Mielestäni koko kielemme on kaunis, yksittäisiä sanoja erittelemättä.

 
Entä rumin?

Ei kommenttia.

 
Mikä lempimusiikkiasi Suomesta? Lempi-laulusi?

Kuuntelen vain suomenkielistä musiikkia (mikäli mitään kuuntelen). Kaikki suomenkielinen vanhoista iskelmistä nykypoppiin menee, parhaiten kuitenkin iskee Leevi and the Leavings sekä kaikki, missä on melankolinen sävel ja hauskuuttavat sanat.
 

Mitä suomalaista perinnettä teillä vaalitaan?

Joulun perinteitä sekä jouluruokia. Sekä pääsiäisnoitien kierrosta ja vapunviettoa. Viime vuonna tutustutimme saksalaisia ystäviämme suomalaiseen vappuperinteeseen.

 
Mitä terveisiä lähetät 100 vuotiaalle Suomelle?

Eiköhän jatketa samaan malliin eteenpäin seuraavat 100 vuotta.


Haastan mukaan Sannan (This is the life), Sarin (Ulkosuomalaisesta ulkohankolaiseksi) ja Martan (Kalaa & baliikkia).

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Etsin suuntaa…


 
 
 
Blogini on nyt tullut siihen vaiheeseen, että minun on päätettävä, kuinka jatkan tästä eteenpäin. Kotimme ja elämämme on taas Suomessa ja jutut täällä liikuttavat minua enemmän. Jossain vaiheessa myös juttuni Pekingistä vääjäämättä tyrehtyvät.

Tyttäreni ehdotti, että muuttaisin vain blogini nimen, jotta vanhat lukijani löytäisivät minut helposti. Mielestäni se olisi lukijoiden pettämistä, sillä juttuni Suomessa ovat vääjäämättä enemmänkin stylea ja lifestylea kuin elämää ja eksotiikkaa. Tyylini tuskin kiinnostaa kaikkia teitä lukijoitani, jotka olette löytäneet minut Pekingiin liittyvien juttujeni kautta. Lisäksi tunnistepalkista tulisi todella sekasotkuinen, mikäli siinä olisi sekaisin Pekingiin ja nykyelämääni liittyviä juttuja. Olen siis aloittanut uuden blogin, Hempeät hepeneet, hessaset hetaleet, jossa julkaisen kuvia mieltäni piristävistä asioista, kuten kauniista vaatteista ja rakkaista esineistä, hyvästä ruoasta ja vaatteiden huolto-ohjeista. Eniten kuitenkin vaatekaappini kätköistä, mikä johtuu suuresta viehtymyksestäni siihen. Vaatteet eivät ole vain aatteni vaan myös harrastukseni, vaikka sen häpeillen tunnustankin, minkä ironinen sävy blogini nimessä paljastaneekin. Rakkauteni kauniisiin esineisiin ja pukeutumiseen lienee kuitenkin verenperintönä saatua, vaikka lapsena opinkin, että vaatteilla koreileminen olisi jotenkin turhanaikaista.  

Nuoruuden eläinsuojelijasta olen siirtynyt murehtimaan ympäristöä. Niinpä en blogillani myöskään halua houkutella ketään hankkimaan lisää turhaa tavaraa, vaan ennemminkin harkitsemaan ja valitsemaan laadukkaasti, hallitsemaan himojaan ja nauttimaan siitä, mitä jo omistaa. Toivottavasti siis pystyn säilyttämään näkökulmani, joka on ennemmin valistavan kulutuskriittinen kuin ostamismyönteinen.

Uuden blogini löydät täältä. Huānyíng eli tervetuloa!

Eedenistä itämaille jatkaa toki vielä, sillä sen verran julkaisemattomia juttuja on jäljellä. Osa on odottanut vuosia luonnoksina, sillä en ole ehtinyt oikolukemaan tai kirjoittamaan niihin loppua. Tyttäreni mielestä minun pitäisi julkaista ne vaikka raakileina. Katsotaan. Osa on vielä kirjoittamattomia tarinoita, pyörineet pitkään päässäni ja toivottavasti joku päivä saan ne ylös, ennen kuin jutut häviävät mielestäni.

Ja mistä sen tietää, jos Eedenistä itämaille saisi vielä uuden elämän. Toivottavasti. Sen verran sydämeni palaa Aasialle että haaveilen että vielä joskus palaan Aasiaan.

Zàijiàn Beijing! Tavataan taas.

torstai 16. marraskuuta 2017

Sanaleikki: yhdellä sanalla

 
 
 
Luin eräästä blogista sopivan mittaisen (eli kerrankin lyhyen) haasteen, ja päätin kerrankin osallistua. Onhan torstai-ilta, kiinantunti ohi, huomenna ei opetusta ja voin samalla rauhassa katsella saksalaisia poliisisarjoja Yle Areenasta. Eli yhdellä sanalla vastaan seuraaviin kysymyksiin.


Missä kännykkäsi on? Kateissa.

Puolisosi? Paras.

Hiuksesi? Kihartuneet.

Äitisi? Poissa.

Isäsi? Lannistumaton.

Suosikkisi? Muistoesineet.

Unesi viime yöltä? Puuttuva.

Mielijuomasi? Kuohuviini.

Unelmasi? Ulkosuomalaisuus.

Missä huoneessa olet? Olohuoneessa.

Harrastuksesi? Monikossa.

Pelkosi? Olematon.

Missä haluat olla kuuden vuoden päästä? Unelmassani.

Missä olit viime yönä? Nukkumassa.

Jotain, mitä sinä et ole? Pikainen.

Muffinssit? Suklaapäällysteisiä.

Toivelistalla? Lepo.







Mitä teit viimeksi? Opiskelin.

Mitä sinulla on ylläsi? Työasu.

Televisiosi? Japanilainen.

Lemmikkisi? Kuolleet.

Ystäväsi? Useita.

Elämäsi? Hyvä.

Mielialasi? Onnellinen.

Ikävöitkö jotakuta? Aina.

Auto? Harjoitteluväline.

Jotain, mitä sinulla ei ole ylläsi? Neuletakki.

Lempikauppasi? Keskustassa.

Lempivärisi? Vaaleanpunainen.

Milloin nauroit viimeksi? Illalla.

Milloin itkit viimeksi? Muistellessa.

Kuka on tärkein läheisesi? Perheenjäseneni.

Paikka, johon menet uudelleen ja uudelleen? Aasia.

Henkilö, joka s-postittaa säännöllisesti? Kukakohan?

Lempiruokapaikka? Kotona.



Moni bloggari kertoo tämän tehtävän, jossa pitää yhteen sanaan tiivistää kaikki, olevan heille vaikea. Minusta tämä oli helppo sanaleikki, mutta olenkin kieltenopettaja ja tottunut miettimään synonyymejä ja kiertoilmauksia. Ja tarjoaahan suomen kieli ihanteelliset mahdollisuudet pitkänkin fraasin ilmaisemiseen yhdellä sanamuodolla. Oikeastaan tämä on siis hauska leikkimielinen kielitesti. 

Ottakaapa tekin koppi haasteesta ja tägätkää tänne...


P.S. Kuvat ovat parin viikon takaa. Matkalla synttärijuhliin.


 

lauantai 11. marraskuuta 2017

Synttärisankarit


 
 

 
 

 
 

 
 
 
12 vuotta sitten sain syntymäpäivälahjakseni pienen poikavauvan. Hänen kyllä piti syntyä vasta viikkojen päästä, mutta päätti sitten tulla vähän aikaisemmin. Ehkä hänellä oli kiire, ainakin hän on luonteeltaan vauhdikkaampi kuin harkitsevammat sisaruksensa.

Vietämme siis syntymäpäiviämme peräkanaa. Ensin äiti, sitten poika. Yleensä syntymäpäivinämme sataa vettä ja on synkkää ja ankeaa, mutta sitä mukavampaa on siis viettää synttäreitä, vähän juhlaa ankeaan vuodenaikaan.

Lapset saavat aina lahjaksi kehittävästi kirjoja meiltä vanhemmilta ja ”kivempia” lahjoja isovanhemmiltaan. Me vanhemmat puolestamme saamme ihania lapsilta heidän hankkimiaan lahjoja sekä itse hankkimiamme, mikäli hankimme lahjoja. Toisin sanoen minä saan aina paketin, mieheni tuskin koskaan. Mieheni kyllä muistaa hankkia minulle kukkia ja hemmotella minua herkullisella ruoalla, mutta minä olen todella surkea muistamaan häntä mitenkään. On vaan niin vaikeaa keksiä mitään toiselle.

Niinpä minua hemmoteltiin päivän mittaan kakulla (Kakkonen leipoi), indonesialaisilla sataylla, pinkillä kuohuviinillä, kauniilla orkideakimpulla ja Trappin perheestä kertovalla elokuvalla (esikoinen toi ulkomailta). Lisäksi sain (kiitos omatoimisuuteeni) ihanan naisellisen mutta hyödyllisen lahjan.

Koko syksyn olen tuskaillut kellonpuutetta. Opettajan on pakko nähdä aika, ja minä vaihdan joka tunti luokkatilasta toiseen. Toisissa luokissa on kello seinällä, toisissa ei. Kännykkää en enää uskalla kuljettaa mukanani, nimittäin joku kerta vielä hukkaan sen tai pääni, kuten muutkin tavarani. Niinpä yhdistin kauneuden ja hyödyllisyyden ja hankin itselleni ajannäyttäjän, joka on kuin koru. Kuinka käytännöllinen se sitten onkaan alakoulunopettajan ranteessa? Katsotaan, putoilevatko nuo strassit alta aikayksikön ja onko kello yhtä lyhytaikainen ilo kuin se strassein koristeltu halpiskello, Japanista ostamani ihanuus, jonka kadotin muutaman kuukauden sisällä. Koska lukko ei pitänyt.


torstai 9. marraskuuta 2017

Mustissa - äidin muistoksi



 

 
 
 

Hautausmaan piha on luminen ja jäinen. Etenen varovaisin askelin ja pelkään kaatuvani korkonilkkureissani. En saa kaatua, olisihan sääli, jos äidin takki menisi rikki.
Elämämme hektisyyttä varmaan kuvastaa parhaiten se, millä suunnitelmallisuudella lähdimme viemään kynttilää äidin haudalle. Torstai-iltana jossain töiden, koulutustilaisuuden ja kiinantunnin välissä pohdin esikoisen kanssa ja tekstailen työmatkalla olevan mieheni kanssa, minä päivänä ehtisimme äidin haudalle. Kotimatkalla bussissa istun puhelin korvalla, kun soitan vuorotellen isälleni ja veljelleni. Äidin serkku on kyllä luvannut hoitaa kynttilät haudalle jouluna ja pyhäinpäivänä, mutta silti. Kuitenkin tuntui siltä, että juuri tänä vuonna jos koska olisi äidin haudalla käytävä itse sytyttämässä pyhäinpäivän kynttilä. Sillä unohdimme jopa kesällä käydä kuuntelemassa kirkossa, kun jumalanpalveluksessa mainittiin äidin nimi seurakunnasta poistuneena. Lastemme kastetilaisuuden jälkeen olemme kyllä aina istuneet kuin tatit kirkossa kuulemassa, kuinka heidän nimensä mainitaan.
Pyhäinpäivän aattona kahdeksalta illalla. Merkitsen tapahtuman hektisen päivän kalenteriimme.
En tiedä huomaako perheeni mitään erikoista pukeutumisessani. Luultavasti ei, vaikka minä, joka tuskin koskaan käytän mustaa – hautajaisia lukuunottamatta – olen kerrankin lähes kokomustissa. Musta liittyy vainajiin, mutta se oli myös äidin väri. Siinä missä minä olen värikäs, esiintyi hän aina mustissa. Huomauttelikin minulle toisinaan, että musta sopisi paremmin. Olisi tyylikkäämpi. Ainoa värikäs hänessä oli silkkihuivi kaulassa.
Tämän villakangastakin äitini osti nuorena itselleen, nyt se on ollut jo vuosikymmeniä minun juhlava talvitakkini. Hänen muistonsa vuoksi puen sen pyhäinpäivän aattona pakkaseen.


 

tiistai 31. lokakuuta 2017

Vanhan lumoissa

























Rakastan vanhoja taloja.
Voiko olla mitään kauniimpaa kuin arvokkaasti ajanpatinoima rakennus? Luonnossa olevat kauniit asiat eivät saa sydäntäni läikähtelemään sillä tavalla kuin kuluneet koristeleikkaukset ikkunanpielissä ja kuisteilla, sään riepottelemana pintaan nousseet puunsyyt auringon haalistaman ja elämää nähneen maalipinnan alla. Rakastan rautoja karmien nurkissa ja hakoja ikkunoissa. Osittain, koska rosoinen pinta miellyttää silmääni enemmän kuin uusi ja tasainen, ja osittain, koska ajatus rakennuksen ja esineen elämästä elämästä kiihottaa mieltäni. Hivelen italialaisen kirkon seinää ja Kiinan muuria ja mietin, onko edellinen käsi koskettanut samaa paikkaa satoja vuosia sitten.  Ja kuinka paljon elettyä elämää mahtuu tähän väliin.

Rakkauteni vanhaan sain syntyessäni. Niin pienestä kuin muistan, oli mummolani mielessäni kuin vanha kartano. Tuolloin talo ei edes ollut vanha, olihan se rakennettu 30-luvulla. Mutta modernin rivitalon tytölle se oli satumainen paikka, siitä huolimatta että tunnelma talossa olikin aika etäinen. Erääseen salonkiin oli koottu antiikkihuonekaluja ja siellä minä ja serkkuni leikimme kartanontyttöjä. Ei koskaan prinsessaa, sellaiset satuhahmot olivat liian kaukaisia asioita meidän mielikuvituksessamme (enkä minä ole koskaan piitannut saduista tai korkeafantasiasta). Ei, meidän maailmaamme lähempänä olivat kartanot ja niiden tyttäret, kuin Regina Linnanheimo Linnaisten kartanon vihreässä kamarissa.

Aikuisiälläni olen Singaporea ja Pekingiä lukuun ottamatta asunut aina vanhoissa taloissa. Huomattavan vanhoissa. Muuttaessamme nykyiseen kotiimme vitsailin kysyjille muuttavamme uuteen taloon. Ja uusi se on vieläkin, vasta reilut 80 vuotta vanha. Uusvanhoja taloja en arvosta lainkaan: vaikka ne näyttäisivät kauniilta, niistä puuttuu se henki, joka syntyy vasta kulumisen kautta. Talon kuuluu olla vino ja puun kulunut askeleiden alla. Pahinta on mielestäni se, että vanhoista taloista tehdään sisäpuolelta moderneja. Uutta saa aina, mutta vanhaa on vaikea palauttaa ennalleen.

Vaikea, vaikkei täysin mahdoton. Hatunnosto eräille naapureillemme, jotka ovat vuosikymmenien mittaan vähitellen uusineet ikkunansa vaihtamalla vanhoja ikkunoita edellisten omistajien vaihtamien tilalle. Kuten jokainen aidosti vanhaa arvostava tietää, vanhat puiset ikkunankarmit ovat sekä kestävämmät että talon hengittävyyden kannalta paremmat kuin uudet. Kauneudesta puhumattakaan: vanhat ikkunat erottuvat kyllä kauas ja määrittävät koko rakennuksen saaman ilmeen. Kuuluuhan sanontakin näin: Ikkunat ovat talon sielu ja silmät.

Juuri ikkunoita rakastan kodissamme kaikkein eniten. Karmien kaiverruksia, kulumia, vanhoja rautahakoja, samanlaisia kuin kesämökillämme, ne joita halusin aina availla ja sulkea pienenä. Myös ikkunalasit ovat vanhoja. Kun tarkkaan katsoo, maisema ikkunan takana vääristyy hieman. Tämä on käsinpuhalletun ikkunalasin tunnusmerkki. Naapurimme maisema ikkunan takana on vieläkin vääristyneempi. Kuin Linnanmäen Naurutalossa.

Kotimme lattiat ovat käsin hiotut ja maalatut. Vaikka helmenharmaa maalipinta on kolhiintunut ja kulunut, ei se haittaa. Päinvastoin se on mielestäni kauniimpi jopa näin. Portaissa erottuu vuosikymmenien askelten jäljet. Ketkä ovat kiivenneet näitä portaita ennen meitä?

Meitä edeltävä omistaja on kunnostanut talon. Itse asiassa osittain talon vanha henki on hänen aikaansaannostaan, sillä 70-luvun remontointi-innossa talosta oli revitty pois paljon vanhaa. Edellinen omistaja on vuosikymmenen ajan hitaasti korjannut ja palauttanut taloa vanhaan uskoon. Koonnut Rakennusapteekista hankkimansa kaakeliuunin puretun tilalle, tuonut kellarista löytämänsä sormipaneelimallin portaikon seinään. Taloa ostaessamme silmäni kiinnittyi kattolistoihin, jotka hän oli itse rakentanut kolmesta eri osasta: laudasta, rimasta ja listasta, saadakseen alkuperäistä muistuttavan kattolistan. Myyjä oli otettu siitä, että joku ihminen pani tämän merkille ja antoi hänen vaivannäölleen arvoa.

Keittiö on murheenkryynini, se on liian moderni ja koboltinsinisenä vääränvärinen minun romanttiseen makuuni. Kokkaava mieheni kyllä arvostaa sen laadukkaita kaapistoja ja vetolaatikoiden sulavasti liukuvia kiskoja. Hän on tosin puoliksi luvannut, että saisin rakennuttaa mieleiseni kokopuiset ovet entisten päälle, mutta tämä operaatio on meillä neuvottelematta vielä loppuun.

Vaikka olen aina haaveillut jonkun ikivanhan talon kunnostamisesta alusta loppuun, ei valtava remonttiurakka taida olla meidän heiniämme, emmehän pääse yhteisymmärrykseen edes yhdestä keittiöstä. Aiemmissa kodeissamme jo vanhojen lautalattioiden ja paneelikattojen kaivaminen esiin on ollut hyvä syy perheriidan alkamiseen. Mutta ainahan voin haaveilla. Mutta on minulla jo suunnitelma eläkepäiville: perinneremontointikurssi.

Ehkä sitten joskus löytyy joku vanha mummonmökki...



lauantai 28. lokakuuta 2017

Loskasäässä nahkasaappaissa ja kukkahameessa

 

 
 
 

 

 
 
 
 
 
 
 

 
 
 
Kuinka loskasäässä pärjää nahkasaappaissa ja kukkahameessa? Hyvin, tosin tietyin edellytyksin. Reilu vuosikymmen sitten ostamani nahkasaappaat, niitä kohtaan osoittamani hellä huolenpito sekä hevostalleilla tuttu tuote osoittautuivat eilen napakympiksi yhdistelmäksi. Koulunpihan peitti eilen paksu kerros märkää lunta, ja kaikki opettajat, jotka eivät olleet varustautuneet kumisaappain, valittivat läpimärkiä kenkiä ja sukkia. Paitsi minä. Vaikka olinkin pukeutunut fiineihin nahkasaappaisiin, joskus esikoisen syntymän aikoihin hankittuihin, aikomuksenani jatkaa töiden jälkeen tyylikkäänä kaupungille.
Joka kevät puhdistuksen jälkeen olen huolella rasvannut saappaani paksulla kerroksella valjasrasvaa. Se toimii erinomaisesti hoitoaineena antiikkinahkaan tai muuhun rosoisempaan, sillä se imeytyy hyvin nahkaan ja tekee sen samalla notkean pehmeäksi mutta myös vettähylkiväksi. Vuosien mittaan nämä saappaani ovat varmaan imeneet niin paljon rasvaa, että niistä on käytännössä tullut suorastaan vedenpitävät. Edes saumoista ei päässyt vesi läpi, sen verran tukkiva kerros rasvaa on niihinkin muodostunut. Silti nahka hengittää, joten saappaani eivät hiosta kuten kumisaappaat. Kun siis suuntasin Helsingin keskustaan, oloni oli yhä freesi ja mukava, kaikesta sateesta, loskasta ja viimasta huolimatta.
Päivällä koulussa sen sijaan minulle sattui hassu vaatekommellus. Yleensä palelen luokissa ja verhoudun ylimääräisiin neuleisiin sekä syksyllä hankkimaani kotimaiseen mohairhuiviin. Vaihdan luokkaa joka tunti, joten toisissa luokissa palelen ja toisissa riisun vaatteita. Eilen eräässä luokassa lämmityslaite pauhasi täysillä ja oppilaiden märistä vaatteista lähtevä kosteus leijui ilmassa. Minun tuli kuuma ja riisuin neuletakkini. Meillä oli juuri innokas keskustelu meneillään ja kaikkien oppilaiden silmät tapittivat minua katederilla riisuessani takkiani. Seisoin selkä tauluun päin ja yllättäen tunsin viileän vedon paljaassa selässäni. Olin aamulla unohtanut napittaa paitani, joten selkäni oli puoliväliin asti paljaana. Kiireesti kiskoin neuletakin takaisin päälleni, samalla kun jatkoimme keskustelua (siinä vaiheessa pasmani kyllä menivät vähän sekaisin, enkä kuullut oppilaiden vastauksia). Kun sitten oppilaat ryhtyivät tekemään ryhmätöitä ja käänsivät katseensa pois minusta, heitin takin pois ja napitin paitani selästä. Juuri tuollaisessa tilanteessahan sormet jäykistyvät kömpelöiksi nakeiksi eivätkä pienet napit millään suostu sujahtamaan kauniisti pikkuruisen napinläven läpi vaan pullahtelevat auki. Kukaan oppilaista ei kuitenkaan tainnut huomata mitään eikä ihmetellä, mitä tuo opettaja tuolla edessä oikein vääntelehtii… Pelaa yksinään Twisteriä pystysuunnassa, vai? Ja onneksi ala-asteikäiset ovat vielä niin mutkattomia, toista olisi yläasteella.
Jos olisin Mr Bean, eivät kommellukseni olisi päättyneet tähän. Kukkahameeni ostin yli 20 vuotta sitten Singaporen Laura Ashleystä - Esplanadin liike ei ollut tuolloin vielä edes avannut oviaan ja merkki oli Suomessa vieras. Hame oli pitkään suosikkini, ilmava viskoosikangas tuntui niin miellyttävältä Singaporen helteessä. Vuosia se on ollut vanhanaikainen, ja aikomukseni onkin ollut viedä se remakoitavaksi, en ole vain saanut loistoideaa, mitä kunnioittavaa teettää siitä. Kunnes tänä syksynä kauppojen kukkahameita ja –mekkoja katsellessani tajusin sen olevan juuri sellaisenaan aivan huippumuodikas tähän syksyyn. Vetäessäni sen päälleni kummastelin, että olinko muka oikeasti paljon tukevampi vyötäröltä pari vuosikymmentä sitten. Vyötärölle jäi nimittäin 10 cm liikaa ympärysmittaa. Kunnes tajusin, että sen verran on aika syönyt leninkiä, että vyötärönauhaa selkäpuolella tukenut kuminauha on hapertunut olemattomiin ajan saatossa. Eli pieni korjaustyö odottelee tekemistään, ja tällä hetkellä kavennustyö on hoidettu hakaneulan avulla. Mrbeanmäiseen tyyliin hakaneulan olisi pitänyt pettää seuraavaksi ja hameen valahtaa nilkkoihini, mutta onneksi se kuitenkin hoiti tehtävänsä luotettavasti.
Hamemokaa ei tapahtunut tällä kerralla, mutta selässä olevat napit koituvat toisenkin kerran kohtalokseni. Nimittäin tänään lähdin tyttären kanssa kirjamessuille ja kesken kaiken kierrellessämme tajusin, että olin jälleen kerran unohtanut napittaa paitani napit selästä. Tällä kertaa en seissyt itse lavalla vaan lavan vieressä kuuntelemassa keskustelua, kun yritin sormeilla nappeja kiinni selkäni takana. Ja kyllä vaan on sanottava, että on se todella vaikeaa pujottaa pikkuruiset napit minimaalisen pienten napinläpien lävitse. Etenkin hermostuneena nopeusennätystä yrittäen. Lähestulkoon mahdoton suoritus. Houldinin tasoa. But I did it!
 
Pitäisiköhän siirtyä edestä napitettuihin paitoihin?
 
Shirts Khujo and Massimo Dutti
Cardigans Odd Molly
Skirts Laura Ashley and Boss
Coats Ted Baker and Desigual
Boots Kennel + Schmenger


sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Loman tarpeessa

 
 
 
 



 
 


 
 
 
 


 
 
Viikko sitten tuli minulla katkos työelämään ja panimme kotosalla töpinäksi. Mies kävi päivät töissä ja iltaisin hän palasi kotiin auttamaan minua muuton ”viimeistelyssä”. Tavaramme ovat saapuneet Pekingistä kolmessa erässä ja lisäksi olivat kotonamme kahden vuoden ajan varastoidut laatikotkin purkamatta. Meillähän oli vain heinäkuu aikaa tehdä muuttoa ja tuon kuukauden aikana järjestimme kahdet työläät juhlat: äitini hautajaiset sekä mieheni viiskymppiset. Sen jälkeen minäkin aloitin työt – miehelläni puolestaan ei oikeastaan lomaa kesällä ollutkaan.
Jotta koti tulisi oikeasti laitettua kuntoon, järjestimme sitten Kolmosen synttärijuhlat samaan syssyyn. Meillä on aina ollut tapana juhlia lasten synttärit isovanhempien ja kummien kanssa, mutta tähän tuli katkos Pekingin vuosien aikaan. Sitä suuremmalla syyllä ja etenkin Kolmosen omasta tahdosta juhlat oli järjestettävä taas, vaikka me vanhemmat välillä mietimmekin, mistä selkänahasta ne voimat revimme juhlien järjestämiseen. Ruokaa on kiva laittaa ja mukava saada ihmisiä kylään, mutta se siivoaminen… Toisaalta kun kutsuu vieraita, on pakko siivotakin. Ja jotain oli joka tapauksessa tehtävä kodille.
Vein lapset mummolaan pariksi päiväksi, toin vain heidän sienisaaliinsa mukanani kaupunkiin. He palasivat kotiin vasta suoraan juhliin isovanhempien ja tätien ja setien matkassa. Vierashuoneen kaaos jäi vielä selvittämättä, kun vieraat eivät jääneetkään yökylään, ja kahvikupit kaivoin pahvilaatikosta sängyn alta ensimmäisten vieraiden kopistellessa jo porstuassa. Makuuhuoneen oven panimme visusti lukkoon, jottei kukaan erehtyisi avaamaan sitä, sillä huoneeseen oli tungettu kaikki viimeinen irtain tavara, joka ei ollut vielä paikkaansa löytänyt ovikellon soidessa. Mutta omin pienin käsin poimituista sienistä valmistettu sienikeitto maistui ja suolainen kurpitsapiiras teki kauppansa. Isän vakiobravuuri herrasmiestenkakku (Sikke Sumarin resepti) suorastaan kaavittiin ja nuoltiin lautaseltaan.
Viimeisten vieraiden eli kummitädin ja poikansa kanssa istuttiin iltaa vielä pitkään. Onhan kahden vuoden aikana kertynyt paljon kerrottavaa.
Tänä aamuna olimme koko perhe niin poikki, että olisimme halunneet viimein viettää rennon rokulipäivän kotona ja levätä. Vaan ei, olin jo maaliskuussa tilannut liput Cats-musikaaliin. Joten sinne oli lähdettävä minun ja lasten, musikaalien päälle ymmärtämätön mies jäi yksin kotiin vaihtamaan renkaita autoon (jotta minä pääsisin aamulla töihin). Kuopus nukkui makoisat päiväunet musikaalissa ja me muut neljä pilkimme.  
Nyt kun sain lapset nukkumaan ja aion itse kömpiä perästä, ihmettelen vain, että koska se loma oikein alkaa? Joulukuun 27. päivään on vielä aika pitkä aika… Nähdään silloin taas!
P.S. Täytyy kyllä sanoa, että aika laimeaksi jäi tämä vieraileva West End –esitys Hartwall Arenalla. Toista olivat lontoolaisvierailut Pekingissä – tosin siellä puitteetkin olivat aivan toisenlaiset.